Radiopuhe 6.4.1950

Tänä päivänä kaksi vuotta sitten allekirjoitettiin Moskovassa Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta. Tämän sopimuksen sisältö on kansamme keskuudessa yleisesti tunnettu, mutta on paikallaan palauttaa mieliin, että sopimus ei ole yksinomaan sitoumus sotilaallisesta yhteistyöstä tietyissä tapauksissa, kuten joskus näkee virheellisesti mainittavan, vaan se on myös sitoumus ystävällisten suhteiden kehittämisestä Suomen ja Neuvostoliiton välillä, millä sanonnalla sopimuksen johdanto alkaakin. Sotilaallisen sisältönsä puolesta sopimus kohdistuu ulospäin jokaista valtiota vastaan, jonka toimesta Suomi tai Neuvostoliitto Suomen alueen kautta joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Tällaisessa tapauksessa Suomi tulee taistelemaan hyökkäyksen torjumiseksi tarpeen vaatiessa Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Käytännöllisenä seurauksena tästä on, että Suomen aluetta ei mikään valtaryhmä voi käyttää hyökkäyksen tukialueena tai läpikulkutienä Neuvostoliittoa vastaan. Mutta olisi väärin tehdä tästä se johtopäätös, että sopimus tarkoittaisi yksinomaan Neuvostoliiton etujen suojelemista. Suomelle on nimittäin ensiarvoisen tärkeä merkitys sillä seikalla, että mahdollisen sodan sattuessa Suomen päättävä tahto puolustaa valtakunnan aluetta, tarpeen vaatiessa Neuvostoliiton avustamana, estää - niin toivomme - sodan laajenemisen tälle pohjoiselle maailmankolkalle. Tässä mielessä sitoumus sotilaallisesta yhteistyöstä on todella rauhan turvaamista tarkoittava sopimus.

Tämä kaksi vuotta sitten allekirjoitettu tärkeä asiakirja ei sisällä ainoastaan sitoumusta yhteistoiminnasta kolmatta valtiota vastaan, vaan se on sen ohella sitoumus jatkuvasta yhteistoiminnasta sopimuskumppanien kesken. Sopimuksen tarkoituksena on luoda se luja ja kestävä pohja, jolle Suomen ja Neuvostoliiton poliittisten, kaupallisten ja sivistyksellisten suhteiden tulee rakentua. Tämä pyrkimys perustuu siihen kovien kokemusten meillä Suomessa synnyttämään käsitykseen, että hyvien naapuruussuhteiden ja yhteistoiminnan lujittaminen Suomen ja Neuvostoliiton välillä on maamme elinetujen mukaista. Tämän toteuttamiseksi sopimuspuolet vakuuttavat päättäneensä toimia yhteistyön ja ystävyyden hengessä Suomen ja Neuvostoliiton taloudellisten ja kulttuurisuhteiden jatkuvaksi kehittämiseksi ja lujittamiseksi noudattamalla suvereenisuuden ja riippumattomuuden, molemminpuolisen kunnioittamisen ja toisen valtion sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteita. Kun vielä lisätään, että sopimuksessa on tunnustettu Suomen pyrkimys pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella, on tämän suurimerkityksisen sopimuksen sisältö tullut pääkohdiltaan selvitetyksi.

Ystävyys- ja avunantosopimuksen solmiminen Moskovassa suoritettiin täyden vilpittömyyden ja hyvän yhteisymmärryksen merkeissä. Meillä mukana olleille oli voimakkaana se käsitys, että tämä sopimus loi perustan Suomen ja Neuvostoliiton välisille luottamuksellisille suhteille. Erityisen arvon sopimuksemme sai sen lämminhenkisen puheen johdosta, jonka generalissimus Stalin piti Suomen valtuuskunnalle järjestetyillä illallisilla. Haluan tässä lainata osan hänen puheestaan, jotta suomalainen kuulija nyt kaksi vuotta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen voisi saada oikean kuvan siitä, minkä merkityksen Neuvostoliiton suuri valtiollinen johtaja on tälle sopimukselle antanut. Generalissimus Stalin lausui: "Tämä sopimus merkitsee käännettä maittemme välisissä suhteissa. Tunnettua on, että Venäjän ja Suomen välisissä suhteissa on 150 vuoden aikana vallinnut keskinäinen epäluottamus. Suomalaiset ovat suhtautuneet epäluottamuksella venäläisiin ja venäläiset suomalaisiin. Haluaisin, että pitkästä keskinäisen epäluottamuksen kaudesta, jonka kuluessa me kahdesti olemme sotineet keskenämme, siirtyisimme suhteissamme uuteen kauteen - keskinäisen luottamuksen kauteen. On tarpeen, että solmimamme sopimus poistaa tämän epäluottamuksen ja luo uuden pohjan kansojemme välisille suhteille ja että se merkitsee suurta käännettä luottamukseen ja ystävyyteen molempien maiden välisissä suhteissa.

Ei pidä luulla, että kansojen välinen epäluottamus voidaan poistaa yhdellä kertaa. Niin nopeasti se ei käy. Pitkän aikaa säilyvät epäluottamuksen jäännökset, rippeet, joiden poistaminen vaatii paljon työtä ja taistelua, jotta voitaisiin luoda Neuvostoliiton ja Suomen keskinäisen ystävyyden perinteet, tehdä nämä perinteet kestäviksi."

Kun nämä viisasta avarakatseisuutta todistavat sanat nyt uudelleen kuulee, joutuu toteamaan, kuinka tärkeänä tapahtumana Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyys- ja avunantosopimusta on pidettävä.

Sopimus on nyt ollut voimassa kaksi vuotta. Meidän on valittaen todettava, että maittemme välisten suhteiden kehitys ei ole ollut sellainen kuin olisi ollut toivottavaa. Vaikka emme lähdekään etsimään syitä tähän epätyydyttävään kehitykseen, on kuitenkin välttämätöntä tunnustaa tosiasiat, muuten emme pääse eteenpäin. Ja mikäli me suomalaiset - kuten uskon - haluamme hoitaa maamme asioita "vakuuttuneina siitä, että hyvien naapuruussuhteiden ja yhteistoiminnan lujittaminen Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain liiton välillä on molempien maiden elinetujen mukaista", lainatakseni sanat ystävyys- ja avunantosopimuksen johdannosta, on meidän myös omilla toimenpiteillämme luotava tähän edellytykset. Voin vakuuttaa, että maan hallitusta elähdyttää tässä maallemme niin elintärkeässä asiassa vilpitön tahto. Hallitus pitää toimintansa keskeisimpänä tavoitteena sitä, että olisi olemassa luottamuksellinen ilmapiiri Suomen ja Neuvostoliiton välillä ystävyys- ja avunantosopimuksessa julkituodulle hyvän naapuruussovun politiikalle. Mutta tässä ei riitä yksin hallitusten tahto, tässä tarvitaan koko Suomen kansan myötävaikutusta, sillä tämä on kahden kansakunnan eikä ainoastaan niiden hallitusten välinen sopimus. Nimenomaan vetoan hallituksen nimessä Suomen sanomalehdistöön, jolla on oma edesvastuullinen osansa valtakunnan virallisen, eduskunnan hyväksymän ulkopolitiikan edistäjänä.

Palaan vielä siihen puheeseen, jonka generalissimus Stalin piti ystävyys- ja avunantosopimuksen yhteydessä. Hän lausui siinä seuraavaa: "Neuvostoihmiset ovat sitä mieltä, että jokaisella kansakunnalla - niin suurella kuin pienelläkin - on omalaatuiset erikoisuutensa, oma erikoisluonteensa, joka kuuluu ainoastaan sille ja jota ei ole muilla kansakunnilla. Nämä erikoisuudet ovat se panos, jonka jokainen kansakunta antaa maailman kulttuurin yhteiseen aarreaittaan täydentäen ja rikastuttaen sitä. Tässä mielessä kaikki kansakunnat - pienet niin kuin suuretkin - ovat samanlaisessa asemassa ja jokainen kansakunta on yhdenvertainen minkä muun kansakunnan kanssa tahansa."

Näissä sanoissa tulee ilmi se periaatteellinen ohjelma, jonka Neuvostoliitto on kansallisuuskysymyksessä omaksunut. Samalle ohjelmalle rakentuu myös ystävyys- ja avunantosopimuksemme. Generalissimus Stalinin lausumat ajatukset ovat meille suomalaisille läheiset ja tavallaan varmaan tututkin, sillä miltei samoin sanoin olemme perustelleet ja puolustaneet omaa kansallista erikoislaatuamme. Mutta meidän on tässä yhteydessä välttämätöntä muistaa, että kansallisen erikoislaatumme varjeleminen ei saa vääristyä omahyväiseksi eristäytyneisyydeksi eikä silmäkulmien alta kyrääväksi vihamielisyydeksi muita kohtaan, mihin meillä suomalaisilla on luontaiset taipumukset, ja aina se on koitunut omaksi vahingoksemme.

Minulla on se vakaumus, että me suomalaiset voimme toteuttaa ne vaatimukset, jotka kansallisten etujemme varjeleminen politiikallamme asettaa, rauhansopimuksen sekä ystävyys- ja avunantosopimuksen pohjalla tapahtuvassa yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa. Kun tämän lausun, on minun tällöin mieluisaa viitata niihin sanoihin, jotka nyttemmin manan majoille siirtynyt neuvostoliittolainen valtiomies A. A. Zhdanow lausui Suomen ja Neuvostoliiton välisen rauhansopimuksen solmiamisen aattona:

"Olen vakuuttunut siitä, että Neuvostoliiton ja Suomen väliset suhteet saattavat kansainvälisen yhteistyön alalla olla esimerkkinä suurten ja pienten kansojen keskinäisistä suhteista."