Upotussotaa.

Saksan puolustusvoimien pääesikunta on ilmoittanut, että vuoden 1942 aikana Saksan sotavoimat ovat upottaneet 1 450 alusta, joiden kantavuus on ollut yhteensä 8 940 000 bruttorekisteritonnia. Sodan alusta lähtien nousevat liittoutuneiden kauppalaivamenetykset akselivaltojen ilmoitusten mukaan noin 27 000 000 bruttorekisteritonniin. Tämän luvun valtavasta suuruudesta saamme oikean kuvan, kun tarkastelemme sodan edellisiä maailman kauppalaivatilastoja, joiden mukaan Brittiläisen imperiumin kauppalaivasto oli noin 21 000 000 bruttorekisteritonnia. Liittoutuneiden nykyinen vedenalainen kauppalaivasto olisi näin ollen huomattavasti suurempi kuin Englannin koko rauhanaikainen kauppalaivasto.

Vertauksen vuoksi palautettakoon mieliin, että edellisen maailmansodan aikana liittoutuneet menettivät kauppalaivastoaan virallisten englantilaisten ilmoitusten mukaan kaikkiaan 12 miljoonaa bruttorekisteritonnia. Heidän tappionsa ovat nyt neljännen sotavuoden alkupuolella hyvän joukon enemmän kuin kaksi kertaa sitä suuremmat. Turhaan ei liittoutuneiden taholta ole esitetty monissa eri lausunnoissa vakavaa huolestumista tonnistomenetysten johdosta. Tämä huolestuneisuus ei suinkaan ole aiheeton, sillä edellisen maailmansodan aikana Englannin kauppaministeri Runeiman esitti jo vuoden 1916 lopussa perustellun käsityksensä, että Englannin laivaliikenne kärsisi lähimmän puolen vuoden aikana täydellisen romahduksen. Ja Winston Churchill kirjoitti kohta sodan päätyttyä: "Me olemme vain töintuskin selviytyneet. Kuta enemmän saamme tietää taistelusta, sitä enemmän havaitaan, minkälaisen pienen, ohuen ja vaarallisen langan varassa menestyksemme on ollut. Vain vähäsen lisää, ja sukellusvenesota olisi nälän avulla pakottanut meidät antautumaan."

Mistä johtuu, että Saksan sukellusvenease on nykyisen sodan aikana päässyt näin suuriin saavutuksiin? - Siihen ovat vaikuttaneet monet syyt. Ensiksikin on huomattava, että Saksa voi nyt operoida Petsamosta Pyreneitten niemimaalle ulottuvan rannikon koko alueelta, kun edellisen maailmansodan aikana operaatiobasis oli ahdistettu Tanskan ja Hollannin väliselle Pohjanmeren kapealle rannikolle. Silloin oli Englannin kanaaliin järjestetty vaarallinen miinasulku sukellusveneitä varten, ja pohjoisessa oli Shetlannin ja Norjan välille sodan päättyessä valmistumassa samanlainen. Nyt on Saksan sukellusveneillä varsinkin Ranskan rannikolta edessään aava meri, jota pitkin päästään liittoutuneiden tärkeiden merireittien varsille. Toiseksi tulee sukellusveneiden toimintasäteen arvaamaton laajeneminen. Kun saksalaiset sukellusveneet viime syksynä alkoivat mellastaa Kapkaupungin edustalla, merkitsi se sitä, että paluumatka huomioonottaen niiden piti kulkea 21 000 kilometriä. Mitä tämä sukellusveneiden toimintasäteen laajeneminen käytännössä merkitsee, se käy hyvin esille oheisesta kartasta. Siitä havaitaan, että vuoden 1942 aikana oli upotusten pääpaino juuri kaukaisilla merialueilla, Etelä-Amerikan koillisrannikolla, Karibian merellä ja Pohjois-Amerikan rannikolla aina Lawrence-joelle saakka. Kolmanneksi voidaan mainita tärkeiden merireittien joutuminen nykyisessä sodassa vaaranalaiseksi niinkuin Välimeren reitti Italian sotaanliittymisen vuoksi. Edelleen on otettava huomioon, että lentokoneiden suorittama tiedustelupalvelu edistää nykyään sukellusvenesodan mahdollisuuksia. Ja vielä lopuksi on syytä muistaa, että liittoutuneiden taistelua sukellusveneitä vastaan heikentää nyt se, että niiden on täytynyt sijoittaa voimakkaita merivoimia Itä-Aasian vesille.

Upotussodalla on tietenkin omat vasta-aseensa: saattuejärjestelmä sulkualueet, sukellusveneloukut ja -hävittäjät, syvyysmiinat, lentokoneet jne. Sukellusvenetappiot eivät olekaan sodan mittaan voineet jäädä pieniksi. Esim. viime maailmansodan aikana säilytti Saksan sukellusvenepäälliköistä vain kaksi pitemmän aikaa mukana ollutta henkensä; toinen heistä oli sittemmin pappina kuuluisaksi tullut Niemöller. Ja nykyisen sodan sukellusvenepäälliköiden kuuluisimmat Prien, Schepke, Endrass ym. ovat menettäneet henkensä ja aluksensa. Saksan sukellusvenevalmistus on kuitenkin ollut suurempi kuin niiden menetys, ja sukellusvenemiehistön koulutus oli jo rauhan aikana tehokas.

Mutta puolustussotaan sukellusvenevaaraa vastaan kuuluu myös uusien laivojen rakentaminen. Maailmansodan aikana lienee rakennettu uusia laivoja n. 10 miljoonan tonnin määrään. Nykyisen sodan aikana rakennetuista laivoista eivät liittoutuneet ole antaneet tarkkoja tietoja enempää kuin menetyksistäänkään. Yhdysvaltojen laivarakennustuotanto on ilmoitettu vuoden 1942 aikana nousseen noin 8 miljoonaan tonniin, kun taas Englannissa arvioidaan sodan aikana rakennetun n. 5 a 6 miljoonaa tonnia uusia laivoja. Tämä osoittaisi, että upotukset ovat kaksinkertaisesti ylittäneet uusien laivojen rakentamisen. Vuoden 1943 aikana on Yhdysvalloissa laadittujen suunnitelmien mukaan tarkoitus rakentaa aina 15 miljoonaan tonniin saakka uutta tonnistoa. Tämä merkitsisi, että liittoutuneiden laivanrakennus kykenisi v. 1943 korvaamaan upotukset, vieläpä ottamaan kiinnikin upotusten tähänastista hirvittävää etumatkaa. Vaikka hyvin tiedämmekin Amerikan sotateollisuuden valtavan suorituskyvyn - seikka, johon Saksa ei edellisen maailmansodan aikana liene uskonut eikä Saksan propaganda näytä nytkään uskovan - lienee sentään 15 miljoonan tonnin laivanrakennusohjelman toteuttaminen käytännöllisten mahdollisuuksien yläpuolella - Amerikassakin. Joka tapauksessa voidaan pitää varmana, että ankara tonnistopula ei ainoastaan estä liittoutuneiden tarveaineiden kuljetuksia, vaan suoranaisia sotatoimiakin. Yhdysvaltojen omaankin tuotantoon upotukset vaikuttavat lamauttavasti, sillä Etelä-Amerikan raaka-aineet on kuljetettava pääasiassa meritse Yhdysvaltoihin. Sotatoimia suunniteltaessa on taas lähdettävä siitä englantilaisten asiantuntijain suorittamasta laskelmasta, että yhden ainoan sotilaan huoltotarpeen tyydyttäminen meren ylitse vaatii noin 10 tonnin laivatilan vuodessa. Se merkitsee siis, että 1 miljoonan miehen huoltamiseksi tarvitaan 10 miljoonaan tonniin nouseva laivatila vuodessa.

Kun Churchill viime sodan päätyttyä puhui sukellusveneiden tuottamasta vaarasta, käytti hän sen yhteydessä sanaa antautuminen. Siihen olisi Englanti ollut pakotettu nälän vuoksi. Nyt kysytään, onko Englanti tälläkin kertaa saman vaaran edessä. Tähän kysymykseen annettava vastaus saattaa olla suorastaan ratkaisevaa laatua koko sodan lopputulokselle.

Sodan kehitysvaihe kokonaisuutena katsoen on tällä erää sellainen, että jollei Saksa voi suorittaa maihinnousua Englantiin, jota liittoutuneet eivät enää näytä pelkäävän, on voitto Englannista ja Amerikasta saavutettava upotussodalla ja ilmahyökkäyksillä. Ja nimenomaan nyt, jolloin Luftwaffe on kiinni idässä ja etelässä, jää sukellusveneelle ratkaiseva osuus akselin sodankäynnissä länttä vastaan. Jos se onnistuukin upottamaan niin paljon tonnistoa, että vakavammat maihinnousuyritykset Eurooppaan estetään, jää jäljelle kysymys, voiko se estää välttämättömien ravinto-, tarve- ja raaka-aineiden kuljetuksen Brittein saarille.

Luotettavien tietojen puuttuessa ei tähän kysymykseen voida antaa vastausta. Mm. Englannin omasta elintarviketuotannosta ei ole saatavissa täyttä selvyyttä, sillä ne tiedot, joiden mukaan Englannin elintarvike-omavaraisuus, joka oli ennen sotaa 40 %, olisi kohonnut v. 1942 60 a 65 prosenttiin ja kohoaisi v. 1944 aina 80 prosenttiin, eivät ole kontrolloitavissa. Mutta kun Englannissa on tietenkin maataloutta laajennettu ja kun liittoutuneiden laivanrakennustoiminta on oleva mahdollisimman voimaperäistä, ei voitane jättää huomioonottamatta sitä mahdollisuutta uskottavimpana, että nälkä ei tälläkään kertaa pakota Englantia antautumiseen. Tonnistotilan käyttämisen tärkeysjärjestyksessä on nälän torjumisella nimittäin ensimmäinen sija ja jolloinkin sen jälkeen tulevat maihinnousuoperaatiot. Jos tonnistonpuute jotakin estää, ehkäisee se silloin ensiksi maihinnousut. Mutta tällöin on pantava merkille, että liittoutuneilla oli käytettävänään tonnistoa Pohjois-Afrikan retkeä varten. Se olisi osoituksena, että laivatilan puute ei liittoutuneiden taholla ole vielä niin katastrofaalinen, että elintarvekuljetukset Englantiin olisivat joutuneet kärsimään korvaamattomia menetyksiä. Ja jos liittoutuneiden onnistuu avata Välimeri kauppamerenkululle, silloin lisääntyy Lähi- ja Kauko-Idän huoltokuljetusten tehokkuus 30 prosentilla, mikä vastaavasti helpottaa tilannetta muualla.

Mutta vaikkapa tonnisto niukin naukin riittäisikin, voidaanko korvata ne tavarat, jotka laivojen mukana menevät meren pohjaan? 100 000 bruttorekisteritonnin laivatilassa esim. kuljetetaan 140 000 tonnia viljaa. Liittoutuneiden tuotanto on kyllä suuri, mutta rajaton ei sekään ole. Onhan Yhdysvalloissa jo ryhdytty laajaan elintarvesäännöstelyyn. Akselivaltioiden etuna on se, että kaikki aseet ja elintarvikkeet saadaan käyttöön, mutta liittoutuneiden aseista ja elintarvikkeista menee saksalaisella taholla esitetyn arvion mukaan n. 1/4 meren pohjaan. Se on otettava huomioon tuotantonumeroita verrattaessa.

Ja lopputulos tästä tarkastelusta? Että sota lännessä jatkuu, mikä se muu voisi olla.

6.1.1943.