Supertärkeät neuvottelut Moskovassa

LIIMATAINEN

21/5 1972

Voidaan liioittelematta sanoa, että Moskovassa käytävät ns. korkean tason neuvottelut ovat kenties sotien jälkeisen ajan tärkeimmät. Tämä on sanottava silläkin uhalla, että muistetaan Berliinin saarto ynnä Kuuban kriisi.

  On näet niin, että viime vuosien aikana oli useilla alueilla maailmassa, ei vain Vietnamissa ja Lähi-idässä, kehittynyt suurvaltojen välisiä vastakohtaisuuksia, jotka olisivat saattaneet pelkästään onnettoman sattuman vuoksi johtaa aseelliseen välienselvittelyyn. Tilanne kansainvälisellä kentällä oli ärtynyt ja pahoin tulehtunut. Euroopassa on tosin esiintynyt toivottuja jännityksen lieventämistä ennustavia ilmiöitä, mikä on hyvä sellaisenaan. Mutta Eurooppa ei ole ollutkaan tällä kertaa akuuttisin ja uhkaavin kriisipesäke. Oikeastaan vasta nyt, kun tunnettu kommunistien vihollinen Nixon on katsonut tarpeelliseksi matkustaa Moskovaan neuvottelemaan ja kun tosi kovat toverit Kremlissä ovat Pohjois-Vietnamin pommituksia muka kuulematta olleet valmiit vastaanottamaan Nixonin, voidaan arvata, kuinka lähelle maailmanlaajuista katastrofia oli jouduttu 1970-luvun alussa. Mikään muu ei voi selittää Moskovassa nyt käytyjä neuvotteluja.

  Kun tätä kirjoitetaan, on Moskovassa allekirjoitettu neljä sellaisenaan tärkeää, mutta kokonaisuuden kannalta vähämerkityksistä sopimusta Neuvostoliiton ja USA:n välillä. Ilmeistä on, että ennen retken päättymistä Nixon ehtii vielä allekirjoittaa muutamia samanlaisia, jo etukäteen valmistettuja sopimuksia. Mutta ne ovat vain lastuja rakennustyömaalta. Valmistuuko talo, sitä ei lastujen lukumäärästä voi päätellä.

  Tässä vaiheessa tuskin kukaan, ei ainakaan asiaan vihittyjen ulkopuolelta, voi arvioida, tuleeko Nixonin matka päättymään vaikkakaan ei sulaan niin jonkinlaiseen sovintoon vai onko palattava suunnilleen alkuperäisiin asemiin. Jos jälkimmäinen vaihtoehto toteutuisi, olisi maailman edessä kiihtyvä kilpavarustelu ja lisääntyvä jännitys.

  Mielenkiinto ja uteliaisuus liittyvätkin siihen, saadaanko neuvotteluissa syntymään jotakin ratkaisevaa maailmaa uhkaavan tuhon torjumiseksi. Keskeistä osaa näyttelevät Vietnam ja Lähi-itä. Jos näiden kysymysten osalta päästään edes siedettävään yhteisymmärrykseen, on ainakin luotu lähtöasemat uhkan välttämiseksi tai siirtämiseksi. Mutta suoraan sanoen, pahalta näyttää. On näet vaikeaa nähdä, miten sen enempää Yhdysvallat kuin Neuvostoliittokaan voivat kasvojaan ja kansainvälistä luottamustaan menettämättä antaa periksi esimerkiksi Vietnamissa. Esittäessään raporttinsa Yhdysvaltojen kansalle presidentti Nixon 26. huhtikuuta oikein vannomalla vannoi, että USA ei tule koskaan alistumaan. "Emme tule koskaan jättämään ystäviämme kommunistien hyökkäyksen uhreiksi". Samalla hän ilmoitti antaneensa käskyn rajoittamattoman ilmasodan aloittamiseksi Pohjois-Vietnamia vastaan.

  Ja toiselta puolen. Toukokuun 19. päivänä pidettiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean laajennettu kokous. Se hyväksyi pääsihteeri Brezhnevin selonteon kansainvälisestä tilanteesta. Kokouksen päätöslauselmaa selostaessaan kirjoittaa "Pravda" seuraavaa: "Hyväksyessään täysin Vietnamin demokraattisen tasavallan ja Etelä-Vietnamin tasavallan oikeudenmukaiset ehdotukset neuvostoihmiset vaativat maahantunkeutujia poistumaan Indokiinasta, vaativat, että tuon maapallon osan kansoilla olisi mahdollisuus itse päättää omista asioistaan ilman mitään ulkopuolista puuttumista ja painostamista."

  Kun vertaa USA:n ja Neuvostoliiton Vietnamia koskevia kannanottoja ja päämääriä voi helposti todeta, että ne ovat yhteensovittamattomat. Se, että vielä sentään neuvotellaan, on merkkinä yrityksestä keskustella silloinkin, kun myönteinen tulos vaikuttaa epätodennäköiseltä. Sillä jos ei päästä eteenpäin, on edessä pahanlaatuinen yhteentörmäys.

  Nixon on Pohjois-Vietnamin joukkojen hyökkäyksestä ärtyneenä aloittanut pommihyökkäykset Pohjois-Vietnamia vastaan. Se on ollut uhkapeliä ja se on vaarantanut neuvottelujen aloittamisen. Tuntuu aivan siltä kuin monissa itäryhmän maissa olisi suorastaan tyrmistyneinä otettu vastaan tieto, että Neuvostoliiton johtajat Nixonin määräämistä pommituksista huolimatta ovat ottaneet Nixonin vastaan Moskovassa. Siitä todistuksena voidaan mainita, että Unkarin kommunistipuolueen pää-äänenkannattaja Nepszabadsag pääkirjoituksessaan "Seikkailua ja vastuuta" on suoraan kysynyt, miksi Brezhnev ei ole peruuttanut aina vaan hyökkäävämmäksi käyvän Nixonin matkaa. Tämä kysymys sisältää epäsuoran väitteen, että Brezhnev on menettänyt uskottavuutensa kommunistisessa maailmassa, sillä taipumalla mm. neuvottelemaan Nixonin kanssa samaan aikaan kuin tämä on suorittanut Pohjois-Vietnamin satamien saarron hän on de facto hyväksynyt kansainvälisen oikeuden vastaisen Pohjois-Vietnamin vesien miinoituksen. Tämä ei ole varmaankaan yksinäinen ääni Itä-Euroopan maissa.

  Eräs merkki, joka saattaa viitata erimielisyyksiin noudatettavasta taktiikasta itse neuvostojohdon keskuudessa, on Ukrainan puoluejohtajan Pjotr Shelestin yllättävä nimittäminen Neuvostoliiton varapääministeriksi. Tshekkoslovakian kriisin aikana tunnettiin Shelest, joka on myös politbyron jäsen, kaikkein jyrkimpänä Dubcekia vastaan suoritettavien toimenpiteiden kannattajana. Tuntuisi varsin luonnolliselta, että hänelle on varattu entisten lisäksi uusi tehtävä, josta käsin hän voi huolehtia lujan linjan noudattamisesta neuvotteluissa Nixonin kanssa. Vaikka Brezhnev esiintyy ulospäin johtavana ja usein ainoana neuvottelijana, on kollektiivisella johdolla Neuvostoliitossa määräävä asema esimerkiksi Yhdysvaltain korkeimpaan poliittiseen johtoon verrattuna.

  Kiersi tätä asiaa kuinka monta kertaa ja miltä puolelta tahansa, niin vaikealta tuntuu uskoa, että sopu Vietnamin kysymyksessä olisi saavutettavissa. USA ei katso voivansa jättää Etelä-Vietnamiin rakentamaansa Thieun hallitusta oman onnensa nojaan, so. häviämään näyttämöltä FNL:n astuessa tilalle. Neuvostoliitto ei kerta kaikkiaan voi luopua Pohjois-Vietnamin auttamisesta ja ylläpitämisestä. Umpikuja on ehdoton. Moskovan neuvotteluissa saatetaan parhaassa tapauksessa löytää kiertotie, jolla sopimukseen pääsemättömyys peitetään hurskaiden sanojen taa, mutta se vain lykkää kriisin ratkaisua kenties USA:n presidentinvaalien jälkeiseen aikaan.