(Jatk.)

Oltiin vaiti hetkinen. Tulipa samassa "vonkamiehen" majasta "kymppi" kädessään paperilappu, joka olisi ollut vietävä Kaunistoon, lähellä joenrantaa olevaan huvilaan. Kuului olevan tähdellinen asia ja senvuoksi heti vietävä.

Ei kukaan ilmaantunut vapaaehtoisesti. Oli pimeä ja parempihan oli lämmitellä räiskyvän nuotion ääressä.

"Kymppi" lupasi markan vielä lisäksi viejälle. Kaikki katsoivat tosiinsa ja epäröivät. Olihan markka rahaa, mutta oli se lämpökin poikaa.

- Eikö kukaan lähde? kysyi "kymppi" miehiin katsellen.

- Saatanhan tuon minäkin, sanoi Kokko-poika väsyneesti, kohosi ylös ja otti kirjeen. Piilotti sen muistikirjansa väliin ja lähti enempiä puhumatta matkalle.

Yö oli pimeä ja alussa oli vaivalloista kulkea, mutta kun silmä tottui pimeyteen, kävi kulku helpommaksi.

Hän mietti vielä elämäänsä. Hän oli samaten kuin tuo Kolehmainen rakastunut liian korkeaan ja siksi hän oli nyt liian matalalle vajonnut. Siitä hän haluaisi kohota, nousta entiseen asemaansa, mutta ei vielä voinut, eikä ollut halunnutkaan. Hän halusi tulla paremmaksi mitä hän oli, mutta ei, ei. Veri ei sallinut mennä enää sen säädyn seutuville, joka hänet oli karkottanut. Hän tahtoi nyt elää vapaata elämää, riippumattomana entisyydestä, mutta hän ei jaksanut.

Miksi hän läksi tälle matkalle?

Saadakseen nähdä elämää, johon hän oli tottunut, saadakseen nähdä sellaisia ihmisiä, joiden parissa hän hetken oli oleskellut. Veri oli heikko vastustamaan kiusausta nähdä palan entisestä elämästä, mutta kyllä hän sen koulaisi ajanpitkään ajatustensa mukaiseksi.

Alkoipa jo tiekin loppua. Tuollahan näkyi valoja puitten keskeltä, tuolla tiukki niin tutusti tulet.

Hän saapui portaille, avasi oven ja tuli puutarhaan. Hän päätti huomiota herättämättä kulkea sivukäytäviä keittiön ovelle ja antaa siellä kirjeen palvelijattarelle, joka saisi sen viedä talonväelle. Tuntui häpeä painavan hartioita, kun saapui näin ylhäiseen ympäristöön.

Hän oli tällainen ja sattuisi vielä joku tuntemaan, Ja näkeepä tuota komeutta ikkunastakin, koska valvottavat näin yöllä, ajatteli hän itsekseen ja kääntyi sivukäytävälle.

Hän tutki sitä, poikkesi toiselle, kun eräällä varjoisalla penkillä näki valkopukuisen naisen istuvan nojaten käsiään kaidespuihin. Hän aikoi pujahtaa toiselle käytävälle, mutta silloin kohotti nainen päätään ylös ja katsoi häneen. Koska olisi voinut herättää epäluuloja hänen vaaniva käytöksensä meni hän naisen eteen, otti käteensä hattureuhkansa ja sanoi:

- Hyvää iltaa tai oikeammin yötä. Saankohan kysyä, missäpäin on keittiön ovi. Minulla olisi sinne asiaa.

Nainen nyökkäsi päätään, mutta kuullessaan miehen äänen hän katsoi tätä tarkkaavaisesti. Viimein sanoi hän sointuvalla äänellä:

- Jaa, keittiökö?

- Mies säpsähti kuullessaan hänen äänensä ja kuiski kiihkeästi:

- Mitä, mitä? Onko hän todella se?

Hän tahtoi paeta kauas metsän pimeimpään ja synkimpään kolkkaan ja otti jo askeleen, kun kuuli sanat:

- Oletko se sinä Vilho?

Hän palasi paikoilleen ja sanoi:

- Olen... Mutta ethän lie Kaarina?

- Kyllä, se olen. Tule vierelleni, vai vierastatko?

Häpeillen siirtyi Vilho naisen viereen. Hän kuiskasi:

- Minä olen näin kurja. Älä siitä välitä. Mutta miten olet täällä?

- Mitenkö? Olen naimisissa.

- Naimisissako?

- Niin. Eräs ylhäissukuinen metsänhoitaja minulle määrättiin puolisoksi. Täällä vietämme kesät. Tänään on meillä kutsut, joilla seudun herrasväki on kokoontunut tutustelemaan. Mutta miten sinä olet täällä?

- Ei minua mikään haluttanut, kun en saanut sinun kanssasi olla. Erotettiin virasta ja päätin tulla tukkijoelle, vapaaseen elämään. Olen nyt täällä. Mutta sinulla näyttää olevan ikävä?

Vilho läheni Kaarinaa.

- Ihmeen ikävä. En voi iloita, vaikka tulisi. Kaikki on kuin tyhjää, paitsi sinä. Sinä, rakas Vilhoni.

Syleily, pitkä ja kiihkeä.

- Rakastat minua vielä, vaikkakin olen näin repaleinen ja kurja?

- Rakastan, rakastan. Yli kaiken!

- Et ole unohtanut minua.

- En, en koskaan unohda.

Kauan he olivat onnensa hurmeessa, kauan, kauan.

Yht`äkkiä kuului parvekkeelta huutoja ja melua.

- Missä talon rouva, missä?

Vilho riistäytyi irti syleilystä.

- Ei, älä lähde vielä, kuiski Kaarina.

- He voivat nähdä. Hyvästi, hyvästi!

- Hyvästi, älä unohda!

Joukko iloisia, nuoria ja vanhoja juhlavieraita täytti puiston.

- Täällähän tämä on, täällä. Istuu yksin penkillä, huudetaan.

- Hyi, mikä mies tuolla hiipii ulos portista. Kunhan ei vain olisi rosvo, huudahtaa joku säikähtänyt naikkonen.

Mustasukkaisena rientää metsänhoitaja rouvansa luo.

- Mikä oli tuo mies? tiuskaisee hän.

- Olipahan joku tukkipoika. Oli eksynyt tänne ja minä neuvoin tien, vastasi rouva rauhallisesti.

Vaanien katsoo herransa häntä. Ei viitsi ihmisten nähden pahemmin asiaan puuttua.

- Tulkaahan rouvakin tanssiin, pyydetään.

Hän lähtee ja muotonsa on iloinen, iloisempi kuin koskaan. Väsymätönnä hän tanssii, iloitsee ja näyttää kasvoiltaan niin onnelliselta. Hän, joka ennen oli suruisa ja kalpea, ja karttoi seuraa, on nyt sen keskipisteenä.

Omituisesti hymyillen, salakavalasti ja jotakin aavistellen katsoo häntä metsänhoitaja.

Vilho Kokko katosi äkkiä portista ja juoksi hiukan metsän suojaan. Siellä hän pysähtyi ja mietti asiaa. Hänen oli vietävä kirje talonväelle, mutta ei ollut muistanutkaan antaa sitä rouvalle.

Siksi hän päätti viedä sen keittiöön. Varovasti kiersi hän puutarhan ja saavuttuaan tielle, joka vei rakennuksen keittiön portaille, hän avasi portin ja astui sisään. Kohosi ylös rappuja ja avasi oven. Sisällä oli palvelija, jolle hän antoi nopeasti kirjeen ja riensi kiireesti pois, pois, kohti työpaikkaa.

Hän asteli tietä, vieno onnentunne riemastutti hänen rintaansa ja ajattelematta mitään hän kulki.

Saapui jo nuotiolle, jonka ääressä miehet loikoivat ja "kymppi" antoi hänelle markan palkkiota.

Istuttiin ja tupakoitiin. Joku huomautti salavihkaa toisille, että onpas Kokko-pojan kasvot iloiset.

- Saanut ryypyn, tuumi Kuosmas-äijä.

Alkoi tulla jo puitakin. Lähdettiin miehissä kosken vierelle, katsastamaan, ettei vain tulisi ruuhkaa.

Mutta tulihan se. Oli taas tarttunut tukko keskikohdastaan kiinni kosken keskellä olevaan kiveen ja ruuhka oli valmis. Sitä koetettiin purkaa, mutta ei se siitäkään somentunut. Kasvoi kasvamistaan yhä.

- Kaksikymmentä markkaa sille, joka sen laukasee, huusi "kymppi" vihoissaan.

Jokainen tiesi, että ruuhka laukeaisi, jos joku menisi kivelle ja hakkaisi poikki sydänpuun. Mutta siinä oli henkensä kaupalla samalla.

- Tänne rahat, huusi Kokko-poika, sieppasi kirveen ja hyppäsi ruuhkalle.

- Elä mene, elä mene, huudettiin.

- Elä mene, tapat itsesi ja minun syyksi joutuu, huusi "kymppikin".

Hullu jo hakkasi. Lastut sinkoilivat veteen. Koko ruuhka alkoi huojua, se ratisi ja oli laukeamaisillaan.

- Tule pois, kyllä se jo laukeaa!

- Ei hätää, huusi ruuhkalla olija vastaan ja jäi seisomaan kivelle ja katsoi, kuinka ruuhkan puut irrottautuivat toisistaan, röyhkiö painui ja tuli hänen päälleen.

- Tappoi se hullu itsensä, kirkui "kymppi"

Kuului kamala paukaus, ruuhka oli lauennut. Kuten irtipäässeet, iloissaan olevat vasikat hyppivät keväällä, niin pulikoivat tukitkin yhdessä rykelmässä. Puita meni alas vihaisesta koskesta, alas meni siitä myös Kokko-poika. Ei näkynyt jälkeäkään miehestä sen jälkeen kun ruuhka laukesi.

Kun miehet aamulla kokoontuivat nuotiolle, sanoi Kuosmas-äijä:

- Se tapatti, hullu, varsin tahallaan itsensä.

- Joo, myönnettiin yhteen ääneen.

- Se mies kyllästyi onneensa, sanoi joku, tietämättään, miten oikeaan oli arvannut.