Suomalaista teatteria Pariisissa.

Suomalaisen näytelmäkappaleen saaminen esitetyksi vieraassa maassa ei ole mikään jokapäiväinen juttu. Päinvastoin se on tehtävä, jonka tiellä on koko joukko esteitä ja ennakkoluuloja. Näistä on maamme henkisen sivistyksen vähäinen tuntemus kaikkein pahin.

Ei ole vaikeata arvata, että sentapainen kulttuurimme tunnetuksitekeminen kuin suomalaisten näytelmien esittäminen ulkomailla ei suinkaan ole ollut lähtöisin valtiovallan aloitteesta. Eivät myöskään ne teatterimme, joilla on vierailusuhteita ulkomaille, ole olleet tässä suhteessa aktiivisia, vaan asia on ollut kokonaan yksityisen yritteliäisyyden varassa.

Tänä vuonna on uran laventaja ollut eräs Helsingin Ruotsalaisen teatterin ohjaaja, joka viime kesäkuussa kävi suuressa sivistysmaailmassa antamassa näytteen Suomen näytelmäkirjallisuudesta. Eikä tämä tapahtunut sen vaatimattomammassa paikassa kuin Pariisissa.

Ajatus suomalaisten näytelmien esittämisestä Pariisissa osoittaa tietysti suurta uskallusta, eikä kukaan suomalainen voi muuta kuin iloita siitä, että sen toteuttamiseen tarjoutuu tilaisuus. Mutta siinä tavassa, millä tuollaista harvinaista tilaisuutta käytetään hyväksi, joutuu yrittäjän arvostelukyky - samaten kuin taiteellinen rehellisyys - kovalle koetukselle. Sen todisti kouraantuntuvasti tämänkesäinen vierailu, joka jätti oudonlaisen sivumaun.

Pariisin yleisölle oli valittu esitettäväksi kokonaista kolme näytelmää. Jonkin periaatteen mukaisesti, jota on vaikea ymmärtää muualta kuin kotimaiselta kielipoliittiselta kannalta, noista näytelmistä kaksi oli suomenruotsalaisten kirjoittamia. Ne olivat moderniin kauteen kuuluvat Runar Schildtin `Hirsipuumies` ja Mary Mandelinin `Sipulit`. Suomenkielistä draamakirjallisuutta edusti `Seitsemän veljestä`, joka - kuten jokainen tietää - ei ole alkuperältään mikään näytelmä.

On tietysti merkillistä, että esitettäviksi otetaan kaksi sellaista ruotsalaisten kirjailijoittemme teosta, joiden sanottava - niin juurettomalta kuin se omassa maassa saattaa tuntuakin - mahdollisesti on ensikuulemaltakin jonkinlaisen ulkomaalaisen teatteriyleisön ymmärrettävissä, kun taas niiden vastapainoksi asetetaan `Seitsemän veljestä`, jonka syvimmät arvot selviävät muille kuin suomalaisille ainoastaan itse romaanista.

Vielä suurempaa ihmetystä kuin näytelmien valitseminen herättää niiden esittämistapa. Molemmat ruotsalaiset kappaleet oli käännetty ranskaksi, niin kuin luonnollista olikin, ja oli jätetty ranskalaisten näyttelijöiden esitettäviksi. Mutta `Seitsemän veljestä` pantiin lavalle niin `originellisesti`, että sitä ei käännetty, vaan sen näytteli suomen kielellä jokin Tammelasta kotoisin oleva harrastelijajoukko.

Niistä kiusaantuneen väkinäisistä ja välttelevistä lehtiarvosteluista päätellen, joita retkue toi saaliinaan kotimaahan, voi havaita, että yrityksen tulos oli sellainen, kuin ennakolta saattoi arvata. `Seitsemän veljestä` näin esitettynä ei voinut herättää vähäisintäkään taiteellista tunnustusta, vaan parhaassa tapauksessa lievää kansatieteellistä mielenkiintoa. Muuan ranskalainen kriitikko valittaakin ironisesti sitä, ettei Rousseau ollut näkemässä tapausta. Onhan luonnollista, että veljesten puhelu on ollut ranskalaiselle katsojalle käsittämätöntä mölinää ja heidän elehtimisensä takkutukkaisina, piikkopaitaisina pukareina kaikkea muuta kuin esteettistä nähtävää. Erään arvostelijan mukaan esitys muistutti ranskalaisten koulupoikien metelöintiä opettajan selän takana, ja erään toisen korvissa se kuulosti sirkuksen kissannaukujaismelulta.

Mikä oli esitysten todellinen tarkoitus?

Voisi melkein epäillä, että haluttiin osoittaa pariisilaisille, kuinka ainoastaan ruotsalaiset osaavat Suomessa kirjoittaa kääntämiskelpoisia, `elegantteja` ja modernia makua vastaavia kappaleita, jota vastoin suomalaiset ovat `eksoottisia` puolivillejä - ehkäpä vielä mongoleja - joiden puhetta ei kannata edes ymmärtää. Tätä epäilystä ei suinkaan hälvennä se von oben herab-tapa, jolla suomenmaalainen ohjaaja palattuaan antoi julkista tunnustusta noiden näytteille taluttamiensa korveneläjien käyttäytymisestä.

Kun nyt tämä näytelmäkirjallisuutemme rynnäkkö suureen maailmaan oli järjestetty sillä tavoin, kuin edellä on kerrottu, meikäläinen jää vavisten odottamaan tietynlaisten kulttuurikolportöörien seuraavia tempauksia.

Olisikohan uskallettua toivoa, että ruotsalaisemme eivät sittenkään ylenmäärin vaivautuisi rakentamaan - niin kuin he itse mielellään sanovat - `siltaamme länteen`? Suomalaisen näytelmäkirjallisuudenkin esittely ulkomailla vaatii sentään jonkin verran ymmärtämystä ja lämmintä harrastusta. Eiköhän meillä ole yhtä salonkikelpoisia suomalaisia sillanrakentajia, jotka täyttävät nämä ehdot.