"Kynnet papille"

Korutonta kertomaa Kainuun tiettömistä kylistä I

Suomen Kuvalehti 34/1951

Juhannuksen alla tänä vuonna, tarkemmin sanottuna kesäkuun 21. päivänä, oli Kuhmon kunnan Iivantiiran kylän Rantalassa, n. 20 km:n päässä lähemmästä maantiestä, koolla pirtintäyteinen miesjoukko. Taisi olla kyseessä jonkinlainen vaalitilaisuus, niitähän siihen aikaan oli järjestetty tiheästi kautta maan. Iivantiiran kylässä tämä vaalitilaisuus oli ensimmäinen laatuaan, sillä näin pahan matkan taakse ei aikaisemmin yksikään kansanedustajaehdokas ollut retkeänsä ulottanut. Siispä oli pirtti arki-illasta huolimatta täynnä väkeä, pitkämatkaisimmat kuulijat olivat saapuneet kinttupolkuja pitkin yli 10 kilometrin päästä.

Puhuja seisoi pöydän takana ja pohti tunnin verran mielestään tärkeitä asioita. Ukot istuskelivat vakaina ja kuuntelivat tarkkaavaisina vieraan miehen sanomaa. Kukaan sivullinen ei olisi voinut päätellä, menikö viesti perille vai ei, mutta puhuja saattoi todeta, että tärkein oli kuulijoiden mielestä jäänyt sanomatta. Kun puhe oli päättynyt ja kuulijoille itselleen tarjottiin sananvuoro, alkoi keskustelu oitis ja aristelematta. Vaikka oltiin korvessa, ei ujous vaivannut, sillä olihan omasta asiasta kysymys: maantiestä. Monen miehen voimalla siinä kuvailtiin, miten vaikeaa elämä on tiettömien taipaleiden takana. Siellä oli miehiä, jotka pitkän ikänsä olivat saaneet kantaa selässään jauhot ja muut elämisen tarpeet kymmenien kilometrien päästä, talvella hiihtämällä, kesällä jalkaisin pitkin polkuja ja soiden yli kulkevia porrastuksia. Kelirikon aikana, niin miehet kertoivat, saattaa kestää kuukauden, toista, ettei maantielle pääse millään keinolla, järvet eivät enää kanna eikä veneellä vielä pääse ja suot ovat pohjattomat. Posti ei silloin kulje ja jos sairaustapaus sattuu, ei lääkäriä saada apuun eikä sairasta kirkolle.

Kun näin pitkälle oli päästy, otti puheenvuoron Matti Kyllönen, Särkän isäntä, ja sanoi:

"Niin, ja jos täällä rospuuton aikana sattuu kuolemaan, ei puhettakaan, että ruumis saataisiin hautaan, silloin ei auta muu kuin lähettää kynnet papille."

Se oli korven miehen karmeaa leikinlaskua oman onnettomuutensa kustannuksella. Kynnet kuten petoeläimeltä, josta halutaan saada tapporaha. Väkevämpää arvostelua niistä olosuhteista, joissa tiettömien kylien asukkaat joutuvat elämään, ja rajumpaa syytöstä tämän johdosta yhteiskuntaa vastaan tuskin voidaan esittää. Tuossa syytöksessä ei ollut torikokousten räikeyttä, se oli luonnonihmiselle ominaisella tavalla ulkonaiselta muodoltaan hillitty; voidaan sanoa, että se tuskin sisälsi mitään suoranaista arvostelua, mutta juuri sen takia se viiltää sitä syvemmälti. Se saattaa kaikua anteeksiantamattoman raa`alta monissa korvissa, mutta on muistettava, että nämä naiset ja miehet ja lapset, jotka täydellä syyllä vertaavat itseään metsän petoihin, ovat saman yhteiskunnan jäseniä kuin me muut. Heillä on samat velvollisuudet kuin meillä muilla, mutta he saavat elää yhteiskunnan laiminlyöminä ja hylkiminä sellaisissa olosuhteissa, että me, jotka olemme tottuneet teihin ja katuihin ja sähkövaloon ja kaikkeen siihen, joka heiltä puuttuu, me emme haluaisi niissä olosuhteissa elää päivääkään. "Rospuuton aikana tänne pääsee kuin taivaan lintu", sanoivat Iivantiiran miehet. Ja rospuuttoa saattaa kestää kuukauden päivät, keväin syksyin.

Matti Kyllösen sana tunkeutui puhujana olleen miehen mieleen, tunkeutui niin syvälle, että se rupesi vaivaamaan tuntoa. Matti Kyllösen sana johdatti asiat niin, että tuo puhuja heti heinäkuussa alkoi valmistautua matkalle Kainuun tiettömiin kyliin, kerätäkseen lisää ahdistusta tuntonsa päälle.

Pianhan tuollainen matkasuunnitelma on tehty. Tiettömiä kyliä on Kainuussa kymmeniä, niistä on suorastaan runsauden pula, mutta jos pahimmat haluaa valita, niin eivätköhän vain Suomussalmen Selkoskylä, Suomussalmen Ruhtinaankylä, Suomussalmen Hyry, Malahvia, Viianki ja Marjokylä ynnä Kuhmon ennen mainittu Iivantiira liene keulimmaisia tässä onnettomien kylien luettelossa. Tällä pohjalla matkasuunnitelma syntyikin. Ja matkaseura tuli myös vaikeuksitta selville: Oulun läänin maaherra Kalle Määttä ynnä Kainuun rajakomendantti, everstiluutnantti Veikko Karhunen. Maaherran on tarpeellista perehtyä myös ja juuri lääninsä heikoimpiin kolkkiin, ja rajakomendantti on paras matkaopas näissä rajapitäjissä.

Matka alkoi heinäkuun 29. päivänä Kajaanista. (Paikkakunnan tavan mukaan lausutaan nimi kolmella jiillä.) Kesä oli kauneimmillaan, heinää oli jo tehty, sato näytti suhteellisen hyvältä. Tie Suomussalmelle on mukiinmenevä, mutta Hyrynsalmen ja Suomussalmen väli on kuitenkin luku sinänsä Suomen maantierakennuksen historiassa. Tie valmistui teknillisesti edistyneellä 1920-luvulla. Siitä huolimatta se molemmista päistään ja keskiväliltäkin on yhtä mutkaista kuin mikä tahansa lehmänpolkujen mukaan rakennettu vanhanajan maantie. Konivaaralle nousu ja sieltä lasku ynnä Vuokinjoelle tulo ovat tarjonneet sivistyneelle insinöörille loistavia taiteellisia mahdollisuuksia kahdeksikkojen piirtelemiseen tietä suunniteltaessa. Minulla on aina mielessäni, kun tuota turkasen tietä kuljen, katala toivomus, että olisin pilapiirtäjä tai muu laatukuvamaalari. Silloin taiteilisin kuvankauniin maantien, joka viivasuorana ulottuisi hamaan äärettömyyteen saakka, ja tauluni nimeksi antaisin: piiri-insinööri Tolvasen painajaisuni.

Mutta tätäkin tietä pääsee rajavääpeli Miettisen varmalla ohjauksella Suomussalmelle, jopa sen ohikin. Mekin pääsimme onnellisesti Kuusamon tietä Piispajärven kylälle saakka ja tulimme Perankajoelle. Siinä meidät tapasi rajavartioston perämoottori, johon siirsimme terveytemme ynnä tavaramme, ja kapteeni Vaalaman peränpidolla lähdimme alas jokea. Rauhallinen korpijoki, jossa oli valtavat määrät lumpeita ja rannoilla reheviä orjanruusuja. Meillä piti olla tunnin matka Isolle Kukkurille, jonka rannasta piti poikettaman Selkoskylälle. Mutta joen monet kosket olivat perkaamattomat ja kiviset, venettä piti sauvoa koskissa ja vetää maakannasten yli, alkoi sataa kuin saavista kaataen ja aivan läpimärkinä matkalaiset neljä tuntia taivallettuaan pääsivät Koiravaaran talon venevalkamaan Ison Kukkurin rannalla.

Lähdimme Koiravaaraan, jonne on matkaa parisen kilometriä. Ilta oli jo pitkälle kulunut, mutta kun työnnyimme yhteen taloista, oli väki vielä ylhäällä. Asia on niin, että kun Kainuussa mennään taloon, sanotaan ensiksi oven suusta hyvää päivää. Sitten käydään antamassa pirtissä olijoille kättä ja sanotaan jokaiselle vuorollaan: "terve." Kun tämä on tapahtunut, istutaan penkille, ja silloin joku talonväestä, vanhin tavallisesti, kysyy hetken vieraita katseltuaan: "Kuuluukos sitä?" Siihen vieraiden puolesta vastataan: "Eipähän erikoista" tai "Eipä muuta kuin hyvää heinäpoutaa" tai jotakin muuta tilanteeseen sopivaa. Vasta kun tämä rituaali on tunnollisesti läpikäyty, on lupa aloittaa vapaa keskustelu. Näin tapahtui Koiravaarassakin.

Talon vanhaisäntä, lähellä 70 ikävuotta oleva Paavo Räisänen piti huolen keskustelusta talonväen puolesta. Kun kysyttiin, kuinka monta perhettä vaaralla asuu, saatiin vastaukseksi: viidellä padallahan täällä keitetään. Asukkaita on vaaralla puoliväliin neljäkymmentä, niistä 21 lapsia ja alle 12 vuoden.

Puhe meni oitis tieoloihin. Matkaa maantielle ja kaupalle on 7 kilometriä. Raskaampi tavara tuodaan kaupasta yleensä talvikelillä, jauhot, apulannat, siemenet, rakennustarpeet ja muut. Mutta kun rahasta on "nuusa", ei kaikkea voida talvella ostaa ja kuljettaa, ja siksi on kesäisin kaupalle asiaa joka talosta joka viikko. Saattaa sattua, että tältä vaaralta on toistakymmentäkin henkeä samaan aikaan kaupalla. Selkäreppu täynnä jauhoja, sokeria, tupakkaa, kahvia yms. silloin pitkin kinttupolkuja kotiin palataan.

Paljon siinä illan mittaan nykypäivien elämästä Selkoskylällä juteltiin. Mutta Paavo muisti vanhojakin aikoja. Tervanpoltto silloin elätti Koiravaarankin taloja. Terva vietiin kesäisin Iijokea pitkin Iin Haminaan isoilla lautoilla, joille mahtui 70 tervatynnöriä. Talvisinkin kuljetettiin tervaa, tältä kylältä pororaidoilla Ouluun. Raidoissa oli 26 poroa, kullakin 1 tynnöri kuormana. Raitoa ohjaamaan tarvittiin vain yksi mies. Matkaan meni parisen kuukautta, ja näin saattoi tehdä talvessa kaksi tervamatkaa Ouluun. Tynnörin hinta Paavon muistin mukaan oli 18 mk Oulussa.

Karhuun liittyvät jokapäiväisen elämän merkkitapaukset kesäisin vielä nytkin Selkoskylällä. Toissa kesänä tappoi karhu Koiravaarasta 17 lammasta ja hevosen sekä raateli pahoin lehmän. Viime syksynä Selkoskylällä tapettiin kaksi karhua. Toissa viikolla oli iso karhu tullut Pahkosuolla heinämiesten tulille. "Susenkin täällä joskus näkkee", vakuutti vanha Paavo.

Karhun ympärillä touhusivat menneen ajan poppamiehetkin. Lesovaarassa oli Kinnunen-niminen taikuri noitunut karhun tekemään tuhojaan naapurissa Saukko-ukon karjaan. Mutta Saukko-ukko oli puolestaan noitunut karhun hätyyttelemään Kinnusta itseään niin että Kinnusen piti nuolla Saukko-ukon varpaanvälit, ennen kuin tämä peruutti lain. Tällaista Paavo-isäntä meille kertoi pimenevässä pirtissä, kun joimme emäntien kiehauttamaa kahvia. Meidän seurassamme oli muuan etelästä kotoisin oleva rajajääkäri, joka ei uskonut Paavon kertomukseen; eihän karhua muka voida usuttaa kuin koiraa ihmisten päälle. Mutta Paavo pahastui moisesta ajattelemattomasta puheesta ja vakuutti "silimänsä terään", että näin on tapahtunut ja voi tapahtua vieläkin, jos on tietomies asialla. Piti sen rajajääkärinkin silloin uskoa.

Sitten kun emäntä oli vielä laskenut uudet kupit kahvia (Kainuussa "lasketaan" kahvi kuppiin, ei koskaan "kaadeta"), lähdimme takaisin Ison Kukkurin rantaan. Nuotiotuli sytytettiin, teltat pystytettiin, verkot laskettiin, juotiin vielä iltakahvit, ja niin alkoi ensimmäisen yön vietto.

Urho Kekkonen