Polttopulloekumeniaa

Viime syyskuun alussa piti kirjailija Väinö Linna työväen Sivistysliiton 50-vuotisjuhlassa esitelmän "Tieto kulttuurin pääomavirtojen ohjaajana". Sitä ei Suomen lehdistö noteerannut, vain Suomen Sosialidemokraatti sen julkaisi. Se oli tavallaan raskasta lukemista, sillä siinä pohdittiin hieman vaikeatajuisella tavalla tiedon merkitystä ihmisen luomisprosessissa. Väinö Linna elää itse ongelmallista aikaa. Hän on merkittävästi laajentanut tietopiiriään, jotta se hänen käsissään olisi taipuisa väline sen uuden näkemyksen ilmaisemiseksi, mikä kirjailijalle on vuosien henkisen painiskelun jälkeen syntynyt.

    Mutta tietämiseen liittyy oma problematiikkansa. Voi suorastaan olla niin, että lisääntynyt tieto estää luovan taiteen synnyttämisen ja syntymisen. Tuntuu siltä, että ainakin toistaiseksi asianlaita on tämä Linnan tapauksessa. Niin syvälle kuin mahdollisuudet sallivat ulottuneella analysoinnilla on Linna pyrkinyt rakentamaan lujaa pohjaa uudelle luomiskaudelleen. On pelättävissä, että se ei synny tätä tietä.

    Tarkoitus ei kuitenkaan ole tällä erää pohtia Linnan henkilökohtaista ongelmaa. Sitä vastoin on paikallaan kiinnittää huomiota Linnan toteamukseen, kuinka uskonnollisen tradition voima maailmassa on vahvempi kuin luulemmekaan. Mm. parhaillaan käytävä Pohjois-Irlannin uskonsota, jonka hän sanoo ilmaisevan "polttopulloekumeniaa" osoittaa uskonnollisten asenteiden voiman. Ja hän kysyy, miten vahva se onkaan kolmannessa maailmassa.

    Kun viikosta viikkoon on seurannut protestanttien ja katolisten veristä välienselvitystä Pohjois-Irlannissa, voidaan hyvin yhtyä Linnan sattuvaan ja ironiseen luonnehdintaan. Kristittyjen ja muhamettilaisten väliset sodat voidaan paremminkin ymmärtää, koska niissä oli esillä taistelu eri jumalia tunnustavien ja palvelevien välillä Mutta silloin kun vihan vimmassa vuodatettu veri virtaa saman Jumalan kunnian kirkastamiseksi, silloin ei voida välttyä ajatukselta, että nyt todella harjoitetaan polttopulloekumeniaa.

    Tietenkin me suomalaiset katselemme hämmästellen Pohjois-Irlannin uskonnollista villiintymistä, mutta syytä olisi meillä tutkia omaakin suvaitsemattomuuttamme. Se ei ole pitkiin aikoihin saanut verisiä ilmenemismuotoja, mutta tulta ja tulikiveä vuodatetaan vieläkin väärin uskovien päälle. Lahkolaisuus saattaa olla tietyssä mielessä suuri voima, mutta sen mukana tapaa kulkea suvaitsemattomuus ja tuomitseminen. Joskus on lestadiolaisseuroissa sanottu saarnaajalle, joka on poikennut oikeasta sanasta, että väärin veli kyllä saarnaa, mutta oikein me uskomme. Jospa se näin ymmärtäväistä olisikin, mutta paremmin kuvaa suomalaisia uskonnollisia asenteita sittenkin vanha sanonta: se on naapurin kirkkotie, se vie helvettiin.

    Pohjois-Irlannissa ylläpidetty polttopulloekumenia merkitsee epäkristillistä vihaa ja vahvaa luottamusta siihen, että verisellä väkivallalla voidaan ratkaista erilaisista uskonkappaleista aiheutuvat erimielisyydet. On luonnollista, että kun eri ryhmien välisellä riidalla on teologinen perussyy, papit ovat puolin ja toisin epäsovun lietsojat ja johtajat. Heidän opinkappaleensa on sama kuin usein lainatussa pätkässä

  jos et tahdo veljein olla

  pääsi murskaan korennolla.

    On kuitenkin syytä todeta, että papit eivät nykyaikana yleensä esiinny sellaisina vihan ja koston enkeleinä kuin asianlaita on Pohjois-Irlannissa ja niin kuin se oli noitavainojen ja suurten uskonsotien aikoina vuosisatoja sitten. Mutta väkivalta kiehtoo teologeja jatkuvasti, myös nykymaailmassa. Se ei kuitenkaan - poikkeuksia lukuunottamatta - kohdistu uskonnollisesti toisin ajattelevia vastaan, vaan sillä on yhteiskunnallinen tausta ja tarkoitus. Onko oikeaa ja kristillistä turvautua väkivaltaan, kun sietämättömän sorron alaisina elävien ihmisten asemaan ei vallitsevan autoritäärisen järjestelmän vuoksi voida saada korjausta rauhanomaisin keinoin? Kysymyksessä on pohjaltaan sama omantunnon ristiriita, josta ovat kertoneet Hitleriä vastaan suunnatun attentaattiyrityksen kristityt osanottajat jälkeenjääneissä kirjoituksissaan.

    Nimenomaan Latinalaisessa Amerikassa vallallaoleva valtiollinen sorto ja inhimillinen hätä ovat johdattaneet nuoria kirkonmiehiä kautta maailman ajattelemaan väkivallan oikeutusta. On oletettavissa, että esim. Terho Pursiaisen "Uusimmassa testamentissa" esittämä vallankumouksen ja väkivallan hyväksyminen rakentuu Latinalaisen Amerikan olosuhteiden pohjalta tehtyihin johtopäätöksiin. "Tilanteessa, jossa väkivallan järjestelmä tallaa Jumalan lapsia ja jossa järjestelmä ei anna mahdollisuuksia sen muuttamiseen millään sen sallimalla keinolla, siinä tilanteessa Jumalan kutsu on selvä - Väkivallan käyttämisestä pidättyminen on väkivallan voimalla ylläpidetyn komennon tukemista." Näin Pursiainen.

    On olemassa ihmiskohtalo, joka väkevästi puhuttelee maailman nuoria kristityitä. Äskettäin on Ruotsissa ilmestynyt kirja: "Camilo Torres, sissipappi", jossa kerrotaan tämän kolombialaisen pappismiehen elämästä ja kuolemasta. Camilo Torres oli katolinen pappi ja sosiologi, joka otettuaan osaa ylioppilaslevottomuuksiin vuonna 1962 joutui jättämään yliopiston opettajan tehtävän ja sen jälkeen omistautui poliittiseen työhön. Vuonna 1965 hän julkaisi kirjan, jossa hän suositteli maareformia, sosialisointia, vapautumista USA:n taloudellisesta holhouksesta jne. Kun hän tämän lisäksi oli arvostellut katolista kirkkoa sen ulkonaisen vallan ja maallisen rikkauden vuoksi sekä siitä, että se asetti seremoniat ja suun tunnustuksen edelle kristinuskon todellista tehtävää, nimittäin opettaa ihmisiä rakastamaan toisiaan, erotettiin hänet kirkon yhteydestä. Tämä kehitysvaihe johti lopulta siihen, että Torres liittyi lokakuussa 1965 kommunistiseen gerillaan, sisseihin ja kivääri kädessä taistellen hallituksen joukkoja vastaan kaatui helmikuussa 1966.

    Camilo Torres ja hänen kohtalonsa näyttää olevan Suomessa tunnettu nuoremmalle teologipolvelle eräistä haastattelulausunnoista päätellen. Tämä kolombialainen gerillapappi edustaa sitä vallankumouksen teologiaa, joka nykypäivinä askarruttaa sosiaalisesti ajattelevia ihmisiä. Vallankumouksen teologia, sellaisena kuin se esiintyy läntisellä pallonpuoliskolla, etsii ratkaisua kysymykseen, mikä on kristillisen etiikan mukaan oikein sellaisessa tilanteessa, että rappeutunut ja rikollinen järjestelmä ei ole muutettavissa niiden keinojen avulla, jotka järjestelmän piirissä ovat sallittuja. Ja niin monia painavia näkökohtia kuin väkivaltaan turvautumista vastaan kaikkein sietämättömimmissäkin oloissa voidaan esittää, vallankumouksen teologia Etelä-Amerikan olojen pohjalta päätyy väkivallan oikeutukseen sorron kukistamiseksi ja kurjuuden poistamiseksi.

    Nämä ovat suuria omantunnon kysymyksiä, jotka järkyttävät ihmisten mieliä. Yleistä ja yleispätevää vastausta ei voida antaa. Tässä ei ole ollut tarkoituskaan sitä etsiä. Mutta tästä asiasta keskustellaan kautta maailman. Probleemin esitteleminen on näin ollen paikallaan.