2

Suomen ja Neuvostoliiton naapuruudesta

Suomi kuuluu niihin melko harvoihin maihin, joiden naapuruussuhteet ovat moitteettomat ja vakaat. Ymmärrämmekö asian merkitystä?

Tänä päivänä tuntuu luonnolliselta, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsevat hyvät ja luottamukselliset suhteet. Asiat eivät olleet samoin 35 vuotta sitten.

Tähän päivään tyytymättömän on joskus hyödyllistä palauttaa mieleensä se tilanne, jossa olimme syksyllä 1944. Tehtävä, joka oli uuden hallituksen edessä, näytti ylivoimaiselta. Sodat olivat imeneet maan talouselämän kuiviin, ulkomaankauppa oli pysähdyksissä, kaikesta vallitsi kova puute. Yli 400 000 karjalaista odotti uusia koteja. Tuhottu Lappi oli jälleenrakennettava. Välirauhansopimuksessa maksettavaksemme määrätty sotakorvaus oli niin suuri, että talousmiehet pitivät sen suorittamista mahdottomana.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin oli saada aikaan luottamus suhteissamme Neuvostoliittoon. Se oli erityisen vaikeaa, koska poliittisessa asemassamme tapahtunut muutos oli ollut niin täydellinen, että kansalaisten oli sitä vaikea tajuta ja vielä vaikeampi siihen mukautua. Mutta ne poliittiset toimenpiteet, jotka olivat välttämättömät välirauhanehtojen täyttämiseksi ja luottamuksellisten suhteiden aikaansaamiseksi Neuvostoliiton kanssa, oli suoritettava, jos haluttiin turvata maan vapaus ja palauttaa sen täysivaltaisuus.

Me tiedämme nyt, että Suomi selvisi vaikeuksista, joiden alle meidän luultiin sortuvan. Sotakorvaukset suoritettiin. Siirtoväki asutettiin. Lappi rakennettiin. Jo vuonna 1948 oli sodan aikana alentunut elintasomme sama kuin vuonna 1938.

Kaikista sodassa mukana olleista Euroopan mantereen maista Suomi oli ainoana välttynyt vieraan vallan miehitykseltä. Valtiollinen järjestelmämme oli säilynyt koskemattomana ja kaikessa olennaisessa oli kohtalomme edelleen omissa käsissämme. Ehkä vieläkin tärkeämpää oli se, että Suomen kansa vaikeuksiensa keskellä säilytti uskonsa tulevaisuuteen. Kovalla työllä maa jälleenrakennettiin ja sotakorvaukset maksettiin. Suomen kansalla oli myös kylliksi mielenlujuutta ottaa oppia kokemuksistaan.

Mielenlujuutta tarvittiin myös taisteltaessa vaikean ajan nostattamia lieveilmiöitä vastaan. Sodan päätyttyä meillä esiintyi myös sellaista epätoivoista hurmahenkisyyttä, jonka kannattajat olisivat olleet valmiit aloittamaan uuden sodan Neuvostoliittoa vastaan. Jotkut haihattelivat länsimaiden muka antamalla tuella, laskeskellen suursodan voittajien piankin joutuvan keskenään kiistoihin. Jos tällainen asenne olisi päässyt vallalle, se olisi saattanut alttiiksi koko sodanjälkeisen kehityksemme.

Onneksi näin ei käynyt.

Suomen kansa säilytti malttinsa ja antoi loppujen lopuksi, peloistaan ja epäluuloistaan huolimatta, tukensa lähes ylivoimaisilta tuntuvien tehtävien kanssa kamppailevalle hallitukselle.

"Kansojen elämäntie ei ole tasaista nousua ylöspäin, niinkuin mielellämme toivomme. Toisinaan se painuu laakson pohjaan - laakson, joka on syvä kuin rotko."

Nämä J. K. Paasikiven sanat ovat tutut niille suomalaisille, jotka sydän täynnä huolta ja ahdistusta olivat kokoontuneet itsenäisyysjuhlaan harmaana joulukuisena päivänä vuonna 1944.

Paasikivi jatkoi: "Mutta laakson pohjasta nousee polku rinnettä ylös. Nousu on milloin loivempi, milloin jyrkempi. Mutta aina päästään lähemmäs aukeita vapaita aloja, joista Jumalan taivas yhä valoisampana eteen avautuu. Olemme nyt - - laakson pohjassa, johon tapaukset ovat meidät heittäneet. Tie ylöspäin on vaikea. Ilman ponnistuksia emme pääse nousemaan. Tarvitaan lujia otteita. Mutta jokainen askel tulee viemään meitä lähemmäs vapaita maisemia."

Tästä on nyt kulunut 36 vuotta. Olemme ajat sitten päässeet rinnettä ylös laakson pohjasta - laakson, joka oli syvä kuin rotko.

Kun arvioimme, mihin tekijöihin sodan jälkeisten vuosien aikana tapahtunut voimakas kehitys pohjautuu, niin havaitsemme kaiken perustana olevan kansamme järkkymättömän itsenäisyystahdon. Se ei ole horjunut raskaimpinakaan aikoina. Olen varma, että se on ollut ja on elävä kaikkien suomalaisten sydämissä, olivatpa heidän poliittiset tai yhteiskunnalliset katsomuksensa millaiset tahansa.

Tälle pohjalle on ollut turvallista rakentaa.

Toinen tärkeä tekijä on ollut se menestys, jonka ulkopolitiikkamme hoito on saavuttanut sodan jälkeen. Koko kansallinen tulevaisuutemme jäi riippuvaksi siitä, miten saisimme luoduksi ystävälliset suhteet Neuvostoliittoon ja miten saisimme Neuvostoliiton vakuuttuneeksi uuden ulkopoliittisen suuntauksemme rehellisyydestä ja vilpittömyydestä.

Sanoin radiossa 25.9.1944, heti välirauhan tultua solmituksi seuraavasti:

"Luottamuksen ansaitseminen ja naapurisovun luominen on kuitenkin ainoa tie, joka voi turvata itsenäisyytemme. Ei ole kysymys kahdesta tai useammasta mahdollisuudesta vaan ainoasta mahdollisuudesta... Tähän on vielä lisättävä, että hyvien suhteiden luominen Euroopan johtavaan suurvaltaan on, paitsi ainoa mahdollisuutemme, myös oikean politiikan harjoittamista kansallisten etujemme kannalta katsottuna."

Jo sodan aikana olin tullut siihen johtopäätökseen, että Neuvostoliitto jäisi suurvallaksi ja että tämä seikka sanelisi Suomen geopoliittisen aseman tinkimättömät tosiasiat:

"Suomen etu ei voi olla, että se on jonkin suurvallan äärimmäisenä, Venäjän rajalla alituisesti varuillaan olevana ja ensimmäiseksi vihollisen jalkoihin joutuvana liittolaisena, jolla ei ole sellaista poliittista vaikutusvaltaa, että sen sanalla olisi mitään merkitystä, kun sodasta ja rauhasta päätetään. Maa olisi tällöin äänettömänä yhtiömiehenä mukana liitossa, josta sille koituisi kohtuuttomat, ajan mittaan ylivoimaiset rasitukset. Se joutuisi aina taistelutantereeksi, milloin tahansa siitä riippumattomat suurpoliittiset ristiriidat johtaisivatkin sotaan. Liioin emme voi rakentaa tulevaa ulkopolitiikkaamme Venäjän ja sen nykyisten liittolaisvaltioiden poliittisille vastakohtaisuuksille ja niiden ennustetulle epäsovulle. Se olisi spekulointia hyvin epämääräisillä mahdollisuuksilla, ja sellaisen politiikan tuloksena olisi, jos tuo epäsopu todella syntyisi, että Suomi kuitenkin joutuisi Venäjälle vihamielisen suurvaltaryhmän alituisesti taistelevaksi, eteentyönnetyksi tukikohdaksi. Näin ollen Suomen kansalliset edut eivät salli sitoutumista Venäjän vastaisen politiikan linjalle tai sen etsimistä."

Tämä oli lähtökohta vuosina 1944-45. Mutta se oli vain lähtökohta. Maantieteellisen aseman ja politiikan synnyttämästä pakosta tuli vuosien mittaan myönteinen, uusia mahdollisuuksia avaava etu; Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa toistensa sietämisestä kehittyi molemminpuolinen kunnioitus ja naapuriystävyys, siis todellinen rauhantila.

Joskus, kun Suomen omaksuman ulkopolitiikan arvoa on haluttu väheksyä, on sanottu, että Suomen ulkopolitiikka on ollut välttämättömyyden sanelemaa.

Mutta vähentääkö rauhanpolitiikan arvoa se seikka, että siihen on johtanut kansallinen välttämättömyys ja että sen perustana on oikein ymmärretty kansakunnan etu? Eikö rauhanpolitiikka tämän päivän maailmassa ole kansallinen välttämättömyys kaikille kansoille?

Suomen osalta on Suomen ja Neuvostoliiton välisen rauhan ja ystävyyden politiikan syntyminen ollut kieltämättä kansallinen välttämättömyys. Mutta juuri siitä johtuu sen voimassapitämisen jatkuminen ja sen järkähtämätön lujuus. Sen tukena ovat yhtä hyvin kansan laajat kerrokset kuin maamme johtomiehetkin.

Me suomalaiset olemme oppineet, että pyrkimys poliittiseen keinotteluun Neuvostoliittoa vastaan on tilanteen täydellistä väärin käsittämistä. Toimiminen tähän suuntaan merkitsisi pahimmanlaatuista karhunpalvelusta omalle maallemme.

Kun olemme vuosien mittaan rakentaneet idänsuhteitamme, emme ole käyttäneet ulkopuolisia oppimestareita. Esikuvaa ei ole ollut tarjolla. Suomi on hoitanut idänsuhteensa kahdenkeskisin neuvotteluin luottamuksen ja yhteisymmärryksen merkeissä.

Näin tulee vastakin tapahtumaan.

Suomi ei tarvitse ulkopuolisia takuumiehiä hyville suhteilleen naapurinsa Neuvostoliiton kanssa, eikä Suomi käytä kolmatta valtiota lyömäaseenaan Neuvostoliittoa vastaan - ei ole käyttänyt eikä tule käyttämään. Suhteissaan Neuvostoliittoon Suomi ei pyri käyttämään kiertoteitä eikä etsimään itselleen etuja "väärän koivun takaa", kuten suomalainen sananlasku sanoo.

Suhdannepolitiikka koituisi isänmaallemme turmioksi. Meidän poliittinen asemamme on pysyvästi määrätty Jokaisen ulkopuolisen -- kuinka hyvää tarkoittavan tahansa -- puuttumisen siihen tulemme torjumaan, koska tuo puuttuminen olisi meille vahingoksi

Olen eräille ulkomaalaisille lehtimiehille sanonut, että minkään maan ei pitäisi toivoa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden huononemista. Siitä ei näet olisi mitään todellista vahinkoa Neuvostoliitolle, ei hyötyä millekään vieraalle valtiolle, eikä se auttaisi vähimmässäkään määrin Suomea.

Linnan kirjastossa olevaan J V. Snellmanin elämäkertaan on Paasikivi merkinnyt persoonallisella alleviivaustavallaan seuraavat Snellmanin sanat:

"Täällä esiintyy suuria politiikkoja, jotka näyttävät luulevan, että poliittinen oikeus on sama kuin ovela todistelu kihlakunnanoikeudessa."

Tämä on kirjoitettu sata vuotta sitten, mutta aivan kuin tätä päivää varten.

Idänpolitiikkamme salaisuus on ehdoton rehellisyys. Me emme harjoita kaksinaamaista politiikkaa, toisin sanoen me emme puhu toista ja tee toista. On vakava virhe kuvitella, että tällainen menettely onnistuisi. Lännessä olen puhunut vain sitä, mikä voi tulla Neuvostoliitossakin tietoon, ja päinvastoin.

Neuvostoliiton epäluulo Suomea kohtaan on erityisen vaarallista.

Mahtava Neuvostoliitto ei tietenkään pelkää Suomea, mutta meille itsellemme on elintärkeää saada Neuvostoliitto luottamaan maamme poliittiseen johtoon.

Ulkopoliittisen linjamme menestyksen takuuksi ei riitä oma tahtomme. Tarvitaan myös toisen osapuolen luottamus rehellisiin tarkoitusperiimme ja tekoihimme.

Epäluulon hälveneminen on edellytys keskinäisen luottamuksen syntymiselle. Lisäksi on muistettava, että keskinäinen luottamus on aina kaksipuolinen suhde. Olemme oppineet ottamaan huomioon myös naapurimme ajattelun ja lähtökohdat.

Meidän idänsuhteittemme perustana nimenomaan kriisitilanteissa on, että joko Neuvostoliitto luottaa Suomen poliittiseen johtoon, eduskuntaan, hallitukseen ja tasavallan presidenttiin tai sen on hankittava takeita turvallisuudelleen Pohjois-Euroopassa niitä keinoja käyttäen, jotka yhteistoiminta- ja avunantosopimus sille tarjoaa.

Tämän opimme noottikriisin aikana vuonna 1961.

Noottikriisistä oli tehtävissä muitakin johtopäätöksiä. Jos Neuvostoliitto voi luottaa siihen, että sen sotilaalliset edut tällä ilmansuunnalla ovat turvatut ja jos Suomen politiikka säilyy vakiintuneella tunnetulla linjalla, Neuvostoliitto ei ota harteilleen sitä painolastia, minkä välirikko Suomen kanssa tai Suomeen kohdistettu poliittinen painostus sille tuottaisi. Neuvostoliitolle ei ole mitään hyötyä tasapainon muuttamisesta Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Tähän luotan edelleen.

Vuoden 1944 jälkeen ja erityisesti vuoden 1948 YYA-sopimuksen solmimisen jälkeen Neuvostoliiton turvallisuustavoitteista Suomen suunnalla on huolehdittu tavalla, jonka voi olettaa hyvin tyydyttävän Neuvostoliittoa. Kun tämä tulos on saavutettu järjestelyin, jotka eivät loukkaa Suomen suvereniteettia eivätkä maan toimintavapautta, merkitsee tällaisen tasapainon saavuttaminen Suomen kannalta - ja koska on kyseessä heikompi osapuoli, haluaisin sanoa: nimenomaan Suomen kannalta - ratkaisevan tärkeää kehitysvaihetta turvallisuuttamme ajatellen.

Tästä näkökulmasta katsottuna Suomen ja Neuvostoliiton rajalle annettu nimitys `rauhan raja`, joka joissakin yhteyksissä on antanut vaikutelman liikasanojen käyttämisestä, on paikallaan.

Kokemuksemme Venäjästä ovat sadoilta vuosilta, kokemuksemme Neuvostoliitosta runsaan kuuden vuosikymmenen ajalta. Joku voisi väittää, että nopeasti kehittyvä jättiläisvaltakunta voi lähivuosikymmeninä joutua uudelleen punnitsemaan myös suhteitaan Suomeen.

Mikä on silloin maamme asema?

Näen tähän vain yhden vastauksen:

Meidän tulee parhaamme mukaan hoitaa asiat niin, että Neuvostoliitolle ei kävisi mahdottomaksi jatkaa nykyistä Suomen-politiikkaa.

Pidän tärkeänä, että neuvostokansaan ja sen johtoon saadaan juurrutetuksi niin pysyvä käsitys Suomen poliittisesta erikoisasemasta ja puolueettomuudesta, että se takaa asemamme jatkuvuuden mahdollisissa uusissakin olosuhteissa.

Vaikka neuvostojohto joskus myöhemmin omaksuisikin uusia linjoja kansainvälisessä politiikassaan, Suomi voisi säilyttää nykyisen asemansa suhteessa Neuvostoliittoon ja länsivaltoihin.

Lähettiläänä Moskovassa vuonna 1940 ollessaan Paasikivi tiivisti Suomen idänpolitiikkaa koskevan perustoivomuksensa:

"Meidän on löydettävä ei vain modus vivendi vaan saatava aikaan hyvät suhteet, jotta Venäjä voi, ei ainoastaan sietää Suomen erikoisaseman, vaan vieläpä havaita sen itselleen parhaimmaksi vaihtoehdoksi."

Tämä Suomen `erikoisasema`, joka on edullisin ratkaisu Neuvostoliitolle, muille suurvalloille sekä kaikille naapureillemme, on Suomen rauhantahtoinen puolueettomuuspolitiikka. Vaikka Paasikivi Porkkalan laivastotukikohdan vuoksi ei katsonut tarkoituksenmukaiseksi luonnehtia politiikkaansa puolueettomuuspolitiikaksi sen kansainvälisoikeudellisessa mielessä, koko hänen elämäntyönsä tähtäsi Suomen puolueettomuuden perustan rakentamiseen. Tämän hän toi lausunnoissaan usein esiin.

Me, nyt elävän sukupolven suomalaiset, voimme todeta Suomen puolueettomuuden yhteiseksi kansainväliseksi saavutukseksemme.

Pohtiessani Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita olen usein pysähtynyt sanaan yhdenvertaisuus. On selvää, että suurvallan ja sen pienen naapurimaan välillä voi olosuhteiden vuoksi olla toisistaan eroavia käsityksiä. Mutta ne eivät ole olleet sitä suuruusluokkaa, että ne häiritsisivät maittemme välillä vallitsevaa ehdotonta luottamusta.

Kun pidämme mielessä molemminpuolisten etujen vaatimukset, pystymme tulevaisuudessa sopeuttamaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteet voimakkaastikin muuttuvaan kansainväliseen tilanteeseen ilman että isänmaamme edut siitä kärsivät. Siitä olen viimeisten 36 vuoden kehityksen pohjalta vakuuttunut.

Kansainvälisessä tilanteessa tapahtuneet muutokset eivät ole vaikuttaneet eivätkä ne voisikaan vaikuttaa maittemme väliseen suhteeseen, sillä tämä suhde ei riipu vaihtelevista tilanteista, vaan edustaa kestäviä, molempien osapuolten kannalta pysyviä kansallisia etuja.

Moneen toimenpiteeseen, johon kansainvälisellä foorumilla ryhdymme, suhtaudutaan Neuvostoliitossa suopeasti sen vuoksi, että se ei ole ristiriidassa Neuvostoliiton politiikan kanssa. Mutta Neuvostoliiton myönteinen suhtautuminen Suomen politiikkaan ei tietenkään saa estää meitä tekemästä sitä, mikä meille on hyödyllistä.

Kun marraskuussa 1944 aloitimme välirauhanehtojen toteuttamisen oli "ruskeakielinen" se herjaava mainesana, jonka me usein saimme kuulla ja nähdä. Ei ole suinkaan katkeruutta, että palautan tällaisen ikävän seikan mieleen, vaan tahdon osoittaa sillä juuri sen, että asiasta voidaan nyt puhua ilman katkeruutta. Asiat eivät suinkaan aina menneet niin mutkattomasti ja vaivattomasti kuin nyt 36 vuoden kuluttua näyttää.

Neuvotellessani pääministerinä, ulkoasiainministerinä ja tasavallan presidenttinä Neuvostoliiton edustajien kanssa olen aina saanut ja voinut esittää Suomen kannan avoimesti ja kiertelemättä. Keskustelut ovat olleet korrekteja ja asiallisia, painostusta ei ole esiintynyt, eivätkä tehdyt sopimukset ole olleet Suomen etujen vastaisia.

Minun ei ole koskaan tarvinnut toimia vastoin kansallista arvokkuutta.

Näin on ollut neuvotteluissa jo Stalinin ja Hrustsevin kanssa. Nykyiset Neuvostoliiton johtomiehet ovat hyviä henkilökohtaisia ystäviäni, joten yhteistyö on siltä osalta kestävällä pohjalla.

On itsestään selvää, että meidän on Neuvostoliittoon kohdistuvaa ystävyyspolitiikkaa harjoittaessamme pysyttävä hyvinä suomalaisina patriootteina, jotka loukkaamatta Neuvostoliittoa pitävät kiinni oman maansa eduista. Muuta mahdollisuutta ei ole, enkä ymmärrä niitä, jotka tässä ovat näkevinään ongelman.

Aika ajoin on liikkeellä sellainen ajatuskummajainen, että rauhanomainen rinnakkaiselo ja kiinteät naapuruussuhteet Neuvostoliiton kanssa saavat vähitellen aikaan Suomen muuttumisen aste asteelta kommunistiseksi valtioksi. Omasta puolestani olen edelleen vakuuttunut siitä, että vaikka koko muu Eurooppa muuttuisi kommunistiseksi, Suomi jää perinteisen pohjoismaisen kansanvallan pohjalle, jos Suomen kansan enemmistö näin tahtoo, niin kuin uskon.

Ei Neuvostoliitto ole pakottanut eikä pakota meitä omaksumaan omaa järjestelmäänsä - vaikka myönnän, että monet Neuvostoliitossa ja Suomessakin uskovat, että se olisi hyvä myös Suomelle.

Neuvostoliiton johto tietää, että me kaikissa oloissa puolustamme omaa järjestelmäämme, koska näemme sen paremmin meille soveltuvaksi. Ja kun Neuvostoliiton johto harjoittaa ystävällistä ja ymmärtävää politiikkaa Suomen kansaa kohtaan, ei se tietystikään yritä pakottaa sitä mihinkään, mikä olisi kansamme tahdon vastaista.

Toinen asia on, että Neuvostoliitto tietysti odottaa meidän vastaavan ystävyyteen ystävällisyydellä ja ymmärtämykseen ymmärtämyksellä. Miksi emme tekisi niin, sillä onhan se kansamme elinetujen mukaista?

Meidän asiamme ei ole mestaroida naapuriamme eikä opettaa sille, mitä yhteiskunta- tai talouspolitiikkaa sen tulisi harjoittaa.

Pahimmanlaatuista epäuskoa on se epäusko, joka kohdistuu meidän valtiolliseen asemaamme, itsenäisyyteemme ja ulkopolitiikkaamme. Meillä ei ole kerta kaikkiaan mitään syytä luulla, että Neuvostoliitto olisi niihin puuttumassa. Se sotii Neuvostoliiton pitkäaikaista ja johdonmukaista Suomen-politiikkaa vastaan. Suomen itsenäisyys on saanut niin lujan aseman kansainvälisessä elämässä, että sitä ei ole uhkaamassa mikään vaara.

Yhteiskuntajärjestystämme ei määrätä ulkoapäin, se riippuu meistä itsestämme.

Jos se ei kestä paremman ja oikeudenmukaisemman yhteiskuntajärjestelmän kilpailussa, se muuttuu, jos kansan enemmistö niin tahtoo.

Asia on lopultakin näin yksinkertainen.

Ei kaiketi ole yllättävää, että kaikki eivät ole mieltyneet Suomen saavuttamaan kansainväliseen arvonantoon. Viitaten turvallisuuspolitiikkamme perusratkaisuun on luotu sellainen käsitekummajainen kuin "suomettuminen". Suomea varoittavana esimerkkinä käyttäen on pyritty todistamaan, että Neuvostoliiton kanssa keskinäiseen luottamukseen pyrkivä ja laajaan yhteistyöhön ryhtyvä valtio joutuu muka väistämättä alistussuhteeseen. Vaikka se säilyttäisikin riippumattomuutensa ulkoiset tunnusmerkit, se ei enää voisi harjoittaa itsenäistä sisä- ja ulkopolitiikkaa.

Tähän meidän vastauksemme on yksiselitteinen.

Me olemme tehneet poliittisen sovinnon suurvaltanaapurimme kanssa, jolla on erilainen kulttuuriperintö ja yhteiskuntajärjestelmä. Me olemme runsaan kolmenkymmenen vuoden aikana havainneet, ettei yhteistyö Neuvostoliiton kanssa ole ainoastaan mahdollista, vaan myös meille hyvin edullista.

YYA-sopimukseen perustuva keskinäinen luottamussuhde ei ole rajoittanut itsenäisyyttämme, vaan päinvastoin lujittanut kansainvälistä asemaamme ja valtiollista riippumattomuuttamme.

Eri asia sitten on miten itsenäisyyttä osoitetaan ja mihin sitä käytetään. Meistä tahallinen riitely muiden kanssa on huono riippumattomuuden mitta. Me pyrimme noudattamaan sivistynyttä itsehillintää.

Todellisuudessa sovinnon politiikka on vaatinut usein, eikä vähiten kylmän sodan aikana, nimenomaan rohkeutta ja itsenäisyyttä.

Toisaalta meidän ei ole kuitenkaan syytä ottaa "suomettumisteoretisointia" yleensäkään kovin tosikkomaisesti itseemme. Käsite on luotu aivan muihin tarkoituksiin kuin Suomen mustamaalaamiseen tai maamme kansainvälisten pyrkimysten vaikeuttamiseen. Taustalla olivat kylmän sodan loppuvaiheen riidat, joihin me emme olleet syypäitä ja joiden selvittelyssä meillä tuskin uskottiin olevan suurtakaan roolia. Riidat olivat luonteeltaan lähinnä sisäpoliittisia. Ei tietysti ole mikään sattuma, että juuri Suomi valittiin varoittavaksi esimerkiksi siitä, mitä tapahtuisi, jos kompromisseja ryhdyttäisiin tekemään. Ystävällisiä Neuvostoliiton-suhteita ylläpitävä kapitalistinen Suomi ei sopinut kylmän sodan musta-valkoiseen maailmankuvaan, vaan maamme poikkeuksellinen asema selitettiin monilla tahoilla jonkinlaiseksi salakavalaksi ansaksi. Tätä piintynyttä ennakkokuvaa oli sitten helppo käyttää hyväksi, kun haluttiin hyökätä liennytyspolitiikkaa vastaan niin kotona kuin ulkomaillakin.

Maantieteellisistä nimistä johdettuja käsitteitä tulee poliittiseen kielenkäyttöön aina aika ajoin. Tällaiset nimitykset häviävät sitten vähitellen menetettyään poliittisen käyttöarvonsa. Vuosikymmenien takaa muistamme mm. termin "balkanisoituminen", mikä tarkoitti alueen pirstomista keskenään riitaisiin kansallisiin yksiköihin. Useimmat "suomettumisesta" puhuvat asiantuntijat eivät ajattelekaan nimenomaan Suomea, vaan yleensä he ovat jopa valmiit pyytämään meiltä suomalaisilta anteeksi sanan käyttöä. Vaikka näin onkin, me emme voi hyväksyä, että Suomea käytetään edes tässä muodossa epäluulon ja vastakkaisasettelun politiikan välikappaleena.

"Suomettuminen" ei auta ymmärtämään nykyajan kansainvälisiä ongelmia ja vielä vähemmän löytämään niihin kestäviä ja oikeudenmukaisia ratkaisuja.

Tämän vuoksi meidän neuvomme "suomettumisteoreetikoille" on suorasukainen: valitkaa jokin muu sana, jos välttämättä haluatte loukata.

Ulkopolitiikka ei ole paperikäsite, eivätkä sen tekijät koneellisesti toimivia automaatteja. He ovat ihmisiä, lihaa ja verta, ja heitä voidaan lähestyä ihmisten tavoin.

Kun molemmin puolin on pyritty syventämään Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä ja luottamusta, ovat neuvottelijoiden kohtaamiset, milloin neuvottelupöydässä, milloin vähemmän juhlallisissa puitteissa, osoittautuneet erittäin arvokkaiksi ja hyödyllisiksi.

Näissä henkilökohtaisissa keskusteluissa olemme avoimesti ja vilpittömästi voineet vaihtaa mielipiteitä omista asioistamme ja myös muista asioista, jotka liittyvät meidän yhteisiin kohtaloihimme. Me olemme näiden vuosien aikana puolin ja toisin oppineet, että meidän yhteistyömme on aina sitä varmemmalla pohjalla, mitä avoimemmin ja rehellisemmin me asioita esitämme. Saattaa olla niin, että avomielisyys, joka näissä keskusteluissa tulee esille, ei kenties aina miellytä toista osapuolta. Mutta ainoastaan avomielisyyden tietä me pääsemme siihen, mikä on oleva hyvän yhteistyön pohja, nimittäin luottamuksen saavuttamiseen.

Näkisinkin, että luottamuksellisen yhteistyöpolitiikan eräs tärkeä edellytys on se, että olemme voineet aikaansaada hyvät henkilökohtaiset suhteet. Tähän käsitykseni mukaan täytyy myös tulevaisuudessa pyrkiä.

Minulta on joskus kysytty, onko Suomen ja Neuvostoliiton luottamussuhde laajemmallakin pohjalla kuin Suomen presidentin henkilökohtaisten idänsuhteiden varassa. Olen vastannut, että vaikka taustani ja kokemuksieni takia saatan olla lujalla pohjalla keskustellessani neuvostojohtajien kanssa, on Suomessa varmaan tarpeeksi monta kyvykästä henkilöä, jotka ovat oikealla ulkopoliittisella linjalla ja aikanaan voivat ottaa vastaan presidentin viran.

Ja vielä korostaisin, että kansamme ovat siinä määrin oppineet toisiltaan, ja että molemmin puolin on yhteistyön hedelmien arvo ymmärretty niin suureksi, että väärinymmärrysten ja erehdysten vaara on oleellisesti vähäisempi kuin takavuosina.

Emme kuitenkaan saa jäädä niin sanoakseni lepäämään laakereillemme. Luottamuksen hyväksi on tehtävä jatkuvaa työtä. Meidän on myös aina muistettava pitää huolta siitä, että keskinäinen luottamussuhde ei rajoitu vain johtaviin valtiomiehiin ja asiantuntijoihin, vaan että se ulottuu myös kansan syviin riveihin. Sen on perustuttava tietoon naapurimaan oloista ja henkilökohtaisiin kosketuksiin sen kansaan.

Tämä on tärkeää jo siitäkin syystä, että kansakunnan kuva syntyy usein ohi virallisten väylien. Elävin kulttuurivaihto ja välittömimmät inhimilliset kontaktit saavat usein alkunsa juuri tältä tasolta.

Maanosamme historiaa ajatellen on sanottava, että Suomi ja Neuvostoliitto ovat kulkeneet merkittävän ja varsin ainoalaatuisen taipaleen yhdessä. Menneisyys, synkkä ja verinenkään, ei ole häpeämistä, vaan oppimista varten. Ne meistä, jotka omakohtaisesti muistavat Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan ja sen siirtymisen historiaan, ovat jo vähemmistönä Suomen kansasta. Meillä mukana eläneillä on omat kokemuksemme kannettavanamme. Meillä on omat, usein järkyttävätkin henkilökohtaiset elämykset, omat pelkojemme ja toivojemme jäänteet. Voi olla, että sodan kokeneet ikäpolvet jäävät loppuun saakka historiansa vangeiksi. Mutta enemmistö Suomen nykyisestä kansasta on toisessa asemassa. Nuoremmille ikäpolville sodan ja väkivallan ajat ovat jo historiaa.

Nuoret ovat vapaita historian taakasta ja kykenevät - niin uskon - ottamaan sen opin, joka raskaista vuosista on saatavissa. Uskon, että rauhan oloissa varttuneet ja eläneet tajuavat vaistomaisesti rauhan arvon ja hyvän naapurisovun merkityksen. Heissä olen todennut oikeaa itsetuntoa, joka ei tarvitse tuekseen naapurivihaa eikä kansalliskiihkoa, ei sotaa eikä veritöitä.

Tällainen yhä yleistyvä suhtautuminen kuuluu kolmen viime vuosikymmenen aikaisen kehityksen myönteisimpiin tuloksiin.