Suuntariitoja kommunistisessa leirissä.

Jugoslavian asema on aina siitä lähtien, kun Tito katkaisi suhteensa Kominformiin, Neuvostoliittoon ja Staliniin ollut varsin erikoislaatuinen. Jugoslavia on ollut kommunistinen maa. Se on lisäksi julistanut kovaäänisesti kommunistisuuttaan samaan aikaan, kun se on ollut läheisessä yhteistyössä Yhdysvaltojen kanssa. Tästä kapitalismin päälinnakkeesta se on ottanut vastaan taloudellista ja sotilaallista apua sekä sen kanssa se on neuvotellut yhteisestä sotilaallisesta esiintymisestä Neuvostoliiton mahdollisen hyökkäyksen varalta. Jugoslavian asema on ollut niin ristiriitainen, että kaiken aikaa on Yhdysvalloissa ja Englannissa esiintynyt poliittisia voimia, jotka ovat suhtautuneet arvostelevasti lännen Jugoslavialle antamaan tuntuvaan apuun. Kuinka voidaan luottaa, ne ovat kysyneet, että Jugoslavialle annettuja aseita ei kerran käytetä länttä vastaan, sillä kommunistinen Jugoslavia on vieras sille demokraattiselle maailmankatsomukselle, jota länsi puolustaa. Milloin tahansa tällaisia ääniä on lännestä kuulunut, Tito itsevarmalla tavallaan ja aivan kuin ärsyttäen on julistanut Jugoslavian kommunistisuutta sekä selittänyt, että lännen pitää ottaa Jugoslavia poliittiseen yhteistyöhön sellaisena kuin se on tai muuten Jugoslavia ei halua tietää lännestä mitään. Ja Yhdysvallat on ollut pakotettu jatkamaan asetoimituksiaan.

Mutta lännen ideologia alkaa vähitellen periä veroansa Jugoslaviasta. Näyttää siltä, että kommunismi ei siedä kompromisseja. Joka niitä yrittää, menettää pohjan jalkojensa alta. Näin kävi Jugoslavian kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteerille ja puolueen johtavalle teoreetikolle Milovan Djilasille, Titon ystävälle ja läheiselle työtoverille, jonka kommunistisen puolueen keskuskomitea tammikuun lopulla erotti kaikista puoluetehtävistä harhaoppisuuden takia.

Mikä oli Djilasin harhaoppi?

Meidän on pidettävä muistissamme, että se ideologinen erimielisyys, mikä on ollut Titon ja Neuvostoliiton välillä, on näyttäytynyt ulospäin Titon taholta esitettyinä syytöksinä, että Neuvostoliitto on luopunut kommunismista ja luonut Stalinin auktoriteettiin perustuvan byrokraattisen harvainvallan, jolla ei ole mitään tekemistä kommunismin kanssa. Jugoslaviassa sitävastoin, Tito väittää, on tyystin lopetettu byrokratia. Sekä valtiollisella että taloudellisella alalla on valta siirretty kuntien ynnä tuotantolaitosten työväestön käsiin. On luotu uusi systeemi, on kehitetty kommunismin oikea ilmenemismuoto, jonkinlainen `sosiaalinen demokratia`.

Mutta tästä uudesta suunnasta huolimatta ovat todelliset olosuhteet Jugoslaviassa entisellään. Kommunistinen puolue on yksinvaltias, puolueen paikalliset pomot ovat pikkudiktaattoreita, jäykkä byrokratia vallitsee ja estää kaiken arvostelun, kaiken vapaan mielipiteenmuodostuksen. Kirjoihin viety oppirakennelma saattaa olla uusi, mutta käytäntö on sama kuin muissa kommunistisissa maissa.

Puolueen johtavaa teoreetikkoa Djilasia ei vallitseva tila tyydyttänyt. Olivatko syynä hänen viimeaikaiset matkustelunsa länsimaissa vai muut seikat, mutta hän päätti saattaa maansa käytännön sopusointuun sen opin kanssa, jota Jugoslaviassa välien rikkoutumisen jälkeen Neuvostoliiton kanssa oli innolla saarnattu. Djilas julkaisi puolueen pää-äänenkannattajassa `Borbassa` artikkelisarjan, jossa hän tuomitsi puolueen ylläpitämän byrokratian, arvosteli jyrkästi puolueen johtomiesten eristäytymistä ja harjoittamaa diktatuuria, esitti puolueen palkatun toimitsijakaartin lakkauttamista sekä vaati enemmän demokratiaa, enemmän vapaata keskustelua, vapaita vaaleja taloudellisia ja hallinnollisia toimielimiä täytettäessä sekä lain kunnioittamista.

Se oli rohkeaa puhetta kommunistimaassa. Paha kyllä, se saavutti laajaa vastakaikua lehtimiesten, taiteilijain ja yleensä intelligenssin keskuudessa. Mutta pahinta oli se, että Djilas artikkeleissaan suoraan syytti Jugoslavian kommunisteja siitä, että he noudattivat käytännössä juuri sitä samaa systeemiä, jota Tito oli Neuvostoliiton puoluebyrokratiassa ja stalinismissa niin jyrkästi arvostellut. Hämäännystä maassa herätti erityisesti se seikka, että Titon itsensä tiedettiin lukeneen ystävänsä Djilasin artikkelit ennen niiden julkisuuteen tuloa.

Jugoslavian kommunistisen puolueen keskuskomitea kutsuttiin koolle ja se piti 15 tuntia kestävän kokouksen. Tito toimi päällekantajana, mutta Djilas sai olla mukana puolustautumassa. Eikä Tito vähäpätöisistä seikoista Djilasia syyttänytkään. "Djilas on yrittänyt likvidoida Jugoslavian kommunistisen puolueen, palauttaa maahan kapitalismin ja länsimaisen demokratian ynnä saattaa maan anarkian käsiin." Se muistutti jo Berijaan kohdistettuja syytöksiä! Varapresidentti Kardelj lisäsi löylyä väittämällä Djilasin langenneen revisionismiin, joka kommunistisen käsityksen mukaan on kuolemansynti. Ja vanha Moshe Pijade osoitti Djilasin halunneen maahan monipuoluesysteemiä, mikä merkitsee täydellistä luopumista kommunistien periaatteista. "Samaan aikaan kun puolueen parhaat toverit ovat täyttäneet raskaita valtion tehtäviä, on Djilas kirjoitellut artikkeleita, kuljeskellut kaduilla ja maleksinut kahviloissa", lopetti Pijade kirosaarnansa pitkäaikaista läheistä ystäväänsä vastaan.

Vaikka Djilasin artikkelit olivat herättäneet paljon myötätuntoa, uskalsi vain yksi mies keskuskomiteassa puolustaa Djilasia, puolueen virallinen historioitsija Wladimir Dedijer, jonka Tito-elämäkerta on laajalti levinnyt länsimaissa. Dedijer yritti vetää muitakin vastuuseen Djilasin artikkeleista, mutta menestys oli huono, sillä Titokin tyytyi valittelemaan lukeneensa ne niin huolimattomasti, ettei ollut havainnut, mitä harhaoppia ne todella sisälsivät.

Ja niin tapahtui, että Jugoslavian kansalliskokouksen puhemies Milovan Djilas erotettiin kerettiläisenä kaikista puoluetehtävistä, mutta hän sai jäädä puolueen jäseneksi sovittamaan erehdyksensä ja rikkomuksensa. Djilas sai radiossa pitää puheen, jossa tuomitsi harhaoppisuutensa ja lupasi parannusta.

Mutta asia ei ole tällä lopussa. Ristiriita teorian ja käytännön välillä on jatkuvasti olemassa. Toisella puolen on valtiosääntö hämärine, epämääräisine demokraattisine periaatteineen, toisella puolen on puoluehierarkia ja puoluediktatuuri. Demokratian ja kommunismin välille ei tunnu olevan luotavissa mitään välirakennelmaa. Titoismi on jo länsimaista demokratiaa vapaine vaaleineen ja monipuoluejärjestelmineen tai se on kommunismia puoluediktatuureineen ja byrokratioineen.

Merkillepantavaa on, että Kominformin ja Neuvostoliiton taholta on Djilasin erottamisen jälkeen tarjottu Jugoslavialle yhteistyötä, koska Djilas `kapitalistien kätyrinä` arvatenkin on ollut sen esteenä. Dedijer tosin kertoo, että Moskova yritti 1946 viekotella juuri Djilasia puolelleen taistelussa Titoa vastaan.