7.4.1940 radiossa

MITÄ SIIRTOVÄELLÄ ON OIKEUS

ODOTTAA MUULTA SUOMELTA

Moskovan rauhan surullinen jälkinäytös: luovutettujen alueiden väestön siirtyminen Suomelle määrätyn rajan tälle puolelle, on vastikään päättynyt. Kymmenet tuhannet ihmiset ovat monien vaiheiden ja kärsimysten jälkeen saaneet katon päänsä päälle ja he odottavat tuskaisin mielin, mitä tulevaisuus heille tulee tarjoamaan. Monien pitäjien pelastetut omaisuudet on vähitellen saatu kootuksi taivasalta, teitten varsilta ja talojen pihoilta, ja viedyksi säilytyssuojiin, joissa niiden luettelointi luovutusta varten on parhaillaan käynnissä.

Moskovan rauha päätti erään vaiheen siirtokansan elämässä: siihen asti oli eletty lujassa uskossa, että pian päästään palaamaan ehkäpä hävitettyyn, mutta sitä rakkaammaksi tulleeseen kotiin. Rauha riisti tuon toivon, ja samalla se otti siirtoväeltä pois paljon sitä sisäistä voimaa, jonka avulla vaikeudet oli voitu kestää. Se uusi siirtoväki, jolle kotien jättäminen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, on joutunut tekemään katkeran matkan kodeistaan vieraiden pariin ilman pikaisen paluun toivoa, ilman sitä toivoa, joka teki saman matkan viime syksynä siirtyneille sittenkin helpoksi.

Rauha on näin ollen saattanut siirtoväen suuriin sisäisiin vaikeuksiin: toivo omansa takaisin saamisesta on mennyt ja epävarmuus tulevaisuudesta tullut toivon tilalle. Näiden sisäisten kärsimysten vastapainoksi olisi muun Suomen, jonka vieraana siirtoväki on siksi, kunnes se saa oman kodin, pyrittävä tarjoamaan siirtoväelle entistä paremmat ulkonaiset olot ja entistä myötätuntoisempi kohtelu. Juuri tästä puolesta on tarkoitukseni puhua.

Viime helmikuun lopulla, puhuessani radiossa siirtoväelle ja sen isäntäväelle, korostin erästä siirtoväen aseman ymmärtämiselle perustavan laatuista seikkaa, nimittäin sitä, että siirtoväki on eräällä tavalla valtion palveluksessa, että se on joutunut menettämään kotinsa ja siirtymään muualle valtion edun vuoksi. Sen takia siirtoväelle annettu apu ei ole viime kädessä sille tehtyä palvelusta, vaan valtiolle tehtyä palvelusta.

Näin oli sodan aikana ja näin on rauhan jälkeen. Siirtoväellä on hyvä moraalinen oikeus saada suojelua ja ylläpito siltä valtiolta, jonka edun vuoksi se on joutunut luopumaan kodeistaan. Sillä on oikeus saada leipää ja lämmintä niiltä kansalaisilta, joiden maallinen omaisuus on rauhanteossa pelastettu siirtoväen omaisuuden kustannuksella. Siirtoväki ei näin ollen ole köyhäinhoitolaisia, heille annettu huolto ei ole almujen antamista eikä hyväntekeväisyyttä. Se on yksinkertaisesti meidän velvollisuutemme. Mutta kun kotinsa jättänyt karjalainen yösijaa matkan varrella etsiessään saa osakseen tiuskivan kysymyksen: "Miksi jätitte kotinne, miksi ette palaa sinne takaisin?" saattaa ymmärtää, jos yösijan etsijän mieleen nousee ajatus, että tuollainen kovasydämisyys ei sula ehkä ennen kuin kysyjä itse on siirtolaisen asemassa. Sillä niin epäkristillinen kuin tuollainen ajatus onkin, se on sittenkin luonnollinen vastavaikutus kysyjän epäinhimilliselle julmuudelle.

Tehdyn rauhan tuloksena pidämme sitä, että meille jätetty Suomi on säilynyt ja sen osan omaisuus on voitu pelastaa. Mutta tämä rauha ja sen mukana seurannut hengen ja omaisuuden pelastuminen, kaikki sehän on ostettu Karjalan väestön kustannuksella. Karjalasta on menetetty eräät maan parhaat ja edistyneimmät viljelyspitäjät, monet kukoistavat teollisuusyhdyskunnat, on menetetty Karjalan kaunis pääkaupunki Viipuri. Karjalasta on menetetty kymmeniä tuhansia kauniita, onnellisia koteja, joissa hyvinvointi ja elämänusko olivat vallalla. Kaikki nämä on tuhottu, ja tämän tuhoamisen ansiosta muulla Suomella on tallella omat kotinsa. Näiden säilyneiden kotien on tunnettava velvollisuutensa tuhottuja koteja ja niiden asukkaita kohtaan.

Miksi tätä selvää asiaa tarvitsee tällä kertaa erityisesti korostaa? Siksi, että maan vauraimmilta seuduilta tulee luvattoman tiheään viestejä siirtoväen saamasta vierovasta ja ynseästä kohtelusta. On paikkakuntia, joissa olot ovat moitteettomat, vieläpä erittäin hyvät. Voidaan sanoa, että suuri enemmistö siirtoväen isäntäväestä käsittää asemansa ja vieraidensa aseman oikein. Mutta poikkeuksia on liian paljon. Ei ole oikein, että pappilaan saadaan siirtoväkeä majoitetuksi vasta poliisin avulla, ei ole oikein, että apteekkari nimittelee siirtoväen lapsia ryssän kakaroiksi, ei ole oikein, että salmilainen vaimo, joka pyytää kansahuoltolautakunnan jäseneltä parannusta lapsivuoteessa makaavan osasisarensa oloihin, saa kieltävän vastauksen vahvistuksena sinuttelun lisäksi silmilleen herjanimen ryssän akka, ei ole oikein, että eräässä kyläkunnassa on seisovana sananpartena: "Ovatko nuo ihmisiä vai evakuoituja?" Nämä esimerkit eivät valitettavasti ole ainoita. Ynseys ja sydämettömyys siirtoväkeä kohtaan on niin laajalle levinnyttä, että sen peitteleminen ja silittely ei enää olisi oikein, varsinkaan kun näyttää siltä, että tällainen mieliala on rauhan jälkeen osoittanut voimistumisen merkkejä. Nythän siirtoväkeen kyllästynyt isäntäväki tietää, että väliaikaiseksi ajateltu tila voi kestää ehkä kauankin. Samalla tavoin näyttää tendenssi hyötymiseen siirtoväen kustannuksella olevan lisääntymässä. Jo tähän mennessä ovat kohtuuttomat hinnat, esim. vuokra herättäneet oikeutettua tyytymättömyyttä siirtoväen parissa. Mutta nyt on kiskominen ruokatarvikkeiden niukkuutta hyväksi käyttämällä saamassa mitat, joihin ei voi olla kiinnittämättä vakavaa huomiota. Murheellisinta on, että kiskomisen alaisiksi joutuvat ne, jotka viime kesästä lähtien Kannaksella ja muilla rajaseuduillamme esimerkillistä vieraanvaraisuutta ja avuliaisuutta osoittaen huolehtivat sotilaistamme.

Näitä masentavia ilmiöitä tutkiessaan voi helposti panna merkille, että yhteiskunnan hyväosaiset rikkovat eniten siirtoväkeä vastaan. Suurten talojen päärakennukset seisovat tyhjinä samaan aikaan, kun siirtoväki sullotaan kylmiin ja hoitamattomiin piharakennuksiin. Huvilarakennukset ovat myös siirtoväeltä suljetut. Tätä puolustellaan sillä, että huoneet likaantuvat siirtoväen jaloissa ja että tuolit ja pöydät saattavat turmeltua. Hyvänen aika, tämä sama karjalainen siirtoväki on menettänyt yhteisen asian vuoksi kaikki tuolit ja pöydät ja seinät ja maatkin, eikö nyt muulla Suomella ole varaa saattaa siirtoväen hyväksi muutamaa tuolia turmeltumisen vaaralle alttiiksi. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa peritty tai hankittu omaisuus ei ole ainoastaan yksinomistamista varten, sen omistamiseen liittyy yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Muuta niin itsestään selvää velvollisuutta nykyisinä päivinä kuin velvollisuus siirtoväkeä kohtaan ei ole. Ken ei sitä käsitä, hänet on heränneen kansalaismielipiteen avulla, julkisen mielipiteen painostuksella, siihen pakotettava. Jollei sitä tietä saada korjausta aikaan, on edessämme lohduton kuva Suomen kansan ylistetystä yhteenkuuluvuudesta. Mutta korjaus on saatava aikaan, sillä valtakunnallamme ei ole varaa huonosti hoitaa karjalaista heimoa, joka vuosisatoja on ollut vankka suojamuurimme itää vastaan. Meidän on kyettävä viemään tämä heimo niin vähin sielullisin ja aineellisin vaurioin kuin mahdollista edessä olevien kovien aikojen yli. Ne, jotka omakohtaisilla uhrauksilla voivat ripeästi ja virallisia toimenpiteitä odottamatta valmistaa siirtoväelle mahdollisuuden pysyvään sijoittumiseen joko maatyöhön tai muuhun työhön, ne suorittavat omalta osaltaan sitä velkaa, mitä muulla Suomella on niin runsaasti karjalaiselle siirtokansalle maksettavana.

Olen kosketellut tässä vain erästä puolta kysymyksestä, mitä siirtoväellä on oikeus odottaa muulta Suomelta. Tämän ulkopuolelle olen jättänyt myös sen seikan käsittelyn, mitä muulla Suomella on oikeus odottaa siirtoväeltä. Sen asian aika tulee myös, ja mitä paremmin muu Suomi täyttää velvollisuutensa siirtoväkeä kohtaan, sitä ankarampia vaatimuksia voidaan siirtoväelle asettaa.