Itäsodan näkymät.

Vastoin kaikkia hyvin perusteltuja olettamuksia ja laskelmia jatkuu puna-armeijan jo heinäkuussa alkama offensiivi talttumattomalla voimalla. Dnjepr ei ole voinut estää bolshevikien etenemistä. Virta on ylitetty monessa kohti. Parhaillaan riehuu Krementshugin etelä- ja kaakkoispuolella valtava panssaritaistelu, joka ratkaisee Länsi-Ukrainan omistuksen. Vaikkakaan sotatointen tähänastinen kulku ei vielä anna varmaa kuvaa taistelun lopputuloksesta, näyttää puna-armeijan keskittämien voimien tavaton vahvuus ennustavan saksalaisten perääntymistä Dnjepriltä. Sanoimme kuukausi sitten, että jos saksalaiset eivät nyt syksyllä pysty pitämään hallussaan Dnjeprin linjaa, on sodan olosuhteissa tapahtunut merkittävä muutos, josta seikasta on tehtävä tietyt karvaat johtopäätökset. Nämä johtopäätökset eivät vielä tätä kirjoitettaessa ole koko laajuudessaan tehtävänä, mutta sotilaallinen kehitys on saanut sellaisen suunnan ja vauhdin, että saksalaiset tuskin saattavat pitää kiinni Dnjepristä. Silloin joutuu myös Krimin kohtalo vaakalaudalle.

Voimme todeta, että taistelut riehuvat nyt lokakuussa 1943 samoilla seuduilla, joiden yli Saksan uutuuttaan kiiltävä, voittamaton armeija vyöryi elokuussa 1941. Dnjeprin mutka, jossa olevien saksalaisten joukkojen motittaminen on Krementshugista käsin etenevien venäläisten tavoitteena, joutui saksalaisten käsiin idän sotaretken kolmannen kuukauden alkupäivinä. Nyt, kolmatta vuotta kestäneiden taistelujen jälkeen, jotka olivat johdattaneet saksalaiset divisioonat aina Volgalle ja Kaukasuksen rinteille saakka, saksalaiset ovat jättämässä Dnjeprin mutkan ja sen mukana Nikopolin mangaanin sekä Krivoi Rogin malmikentät.

Niihin kahteen kesään ja talveen, jotka ovat kuluneet sen jälkeen kun saksalaiset marssivat Dnjeprin yli itään päin, mahtuu runsaasti sellaisia sotilaallisia suorituksia, jotka tulevat säilymään arvosijalla sotahistoriassa. Mutta yli kahden vuoden hellittämättömän taistelutoiminnan aikana on tietenkin puolella ja toisella sattunut tapauksia, joista sotahistorioitsijat tulevat esittämään toisistaan eriäviä käsityksiä. Lienee paikallaan tarkastella eräitä Saksan sodanjohdon suorittamia ratkaisuja, joiden merkitys idän sotaretken kokonaiskulkuun on ollut merkittävä ja joiden seurauksena sodan nyttemmin saama käänne voi eräältä osalta olla.

Kesäkuun 22. päivänä 1941 alkanut saksalaisten hyökkäys kesti eri suunnilla olevin painopistein aina joulukuun alkupäiviin saakka, jolloin se jäätyi kiinni Moskovan edustalle. Saksan armeija, joka oli suurimmalta osalta puutteellisesti varustettu talvisotaa varten, joutui erittäin epäedullisissa olosuhteissa puolustuskannalle. Saksan sodanjohdon oli silloin ratkaistava, jätetäänkö armeija sille satunnaiselle linjalle, jonne saakka hyökkäys oli edistynyt, vai vedetäänkö joukot taaksepäin jollekin lyhyelle, helpommin puolustettavalle rintamalinjalle. Päätökseksi tuli, että armeija jää paikoilleen. Ja armeija säilytti talvilinjansa 1941-42 suurin piirtein koskemattomana, vaikka se vaatikin sekä johdolta että joukoilta välistä yli-inhimillisiä ponnistuksia. Venäläiset ylläpitivät näet koko talven taukoamatonta hyökkäystoimintaa kautta koko rintaman. Brusilovin kesäoffensiivissa 1916 menestyneen strategian mukaan puna-armeija hyökkäili suhteellisen vähäisin voimin pitkin koko rintamaa, muodostamatta juuri millekään suunnalle voimakkaampia painopisteitä. Näihin hyökkäyksiin, jotka yksityisinä taisteluina tuntuivat täysin tarkoituksettomilta ja jotka saksalaisella taholla tutkittiinkin kestämättömään asemaan ajautuneen vihollisen epätoivosta johtuneiksi, käytti bolshevikkijohto pääasiassa vanhoja ikäluokkia ja huonosti koulutettuja joukkoja. Mutta juuri tuo hyökkäysten taukoamattomuus ja taajuus aiheutti saksalaisten huollolle yllättävän suuria vaikeuksia, johon Venäjän sodanjohto olikin pyrkinyt.

Se ratkaisu, jonka mukaan saksalaiset joukot jätettiin talveksi 1941-42 Olhavanjoen takaisiin metsiin, Moskovan liepeille ja itä-Ukrainaan, oli tehty seuraavan kesän uutta offensiivia silmälläpitäen ja aavistamatta, kuinka valtavat mies- ja materiaaliresurssit Neuvostoliitolla oli. Mutta myös muut seikat vaikuttivat ratkaisuun. Saksa oli kesällä 1941 saanut haltuunsa Ukrainan teollisuus-, maatalous- ja raaka-ainealueet, joita se tähdellisesti tarvitsi. Niistä luopuminen oli vastoin Saksan sotatalouden elinetuja. Tämän lisäksi painoivat vaakakupissa eräät tärkeät psykologiset seikat. Yhtäkkisen perääntymiskäskyn antaminen voitollisesti edenneelle armeijalle on paremmin hankala tehtävä. Nimenomaan tässä tapauksessa olisi se varsinkin vihollisten keskuudessa, mutta ehkä myös omassa maassa tulkittu heikkoudeksi. Ja mikä pahinta propagandanäkökohtia silmälläpitäen, rinnastus Napoleonin perääntymisretkeen Moskovasta 1812 olisi enempiä perustelematta tullut vilkkaasti käytetyksi. Vaikka siis eräät puhtaasti militääriset syyt olisivatkin vaatineet ennen joulua 1941 vetääntymistä sanokaamme Dnjeprin linjalle, samaan tapaan kuin tehtiin lännessä edellisen maailmansodan aikana v. 1916, puhuivat monet taloudelliset ja psykologiset tekijät sitä vastaan.

Kun Saksan sodanjohto ryhtyi suunnittelemaan kesän 1942 sotatoimia, oli sillä vereksimmät kokemukset venäläisten sotilaallisesta kyvystä talvelta 1941-42. Venäläisten sotatointen hämäännyttävä erikoislaatu ja hyökkäyksiin käytettyjen joukkojen huonous olivat antaneet saksalaisille sen kuvan, että venäläiset alkavat olla piipussa. Vain tämänsuuntaisen selityksen valossa tulee ymmärrettäväksi, että Saksan sodanjohto suunnitteli kesää 1942 varten kaksikärkisen offensiivin Volgalle ja Kaukasiaan. Me tiedämme nyt, että saksalaisten ei onnistunut saada venäläisiä armeijoja sotaretken ensimmäisessä vaiheessa ratkaisevaan taisteluun, vaan bolshevikit lipuivat ja livistivät pois hyökkääjän edessä. Rintamalinja piteni ja huoltolinjat pitenivät vielä enemmän, niin että saksalaiset eivät voineet suorittaa kaksikärkistä offensiiviaan loppuun kummallakaan suunnalla. Vielä syyskuun lopulla 1942 Saksan sotilasjohdon keskuudessa oli vallalla luja usko sotatoimien suotuisasta päättymisestä. Mihin aikaan Saksan sodanjohdolle sen jälkeen oli tullut selväksi, että Volgalla ja Kaukasiassa saavutettuja asemia ei voida pitää, on mahdotonta arvioida. Ehkäpä tämä kävi selville vasta niin myöhään, että Stalingradin puolustusjoukkoja ei voitu enää vetää itä-Ukrainaan. Sitävastoin Kaukasiassa olleet joukot suorittivat taitavasti johdetun perääntymisliikkeen Kubanin alueelle.

Mutta kaikesta päättäen Saksan sodanjohto ei talven 1942-43 tapahtumien jälkeen ollut luopunut uuden suuren kesäoffensiivin suunnittelemisesta. Julkisuudessa esitettiin kevättalvella useampaan otteeseen lausuntoja, joiden mukaan kesällä 1943 otettaisiin takaisin kaikki se, mikä talvella oli menetetty. Mutta niitä parempi todistusarvo on sillä seikalla, että saksalaiset säilyttivät sillanpääaseman Kubanin alueella. On ilmeistä, että se pidettiin hallussa suurillakin uhrauksilla siinä tarkoituksessa, että sitä hyväksikäyttäen olisi voitu suorittaa uusi loikkaus Kaukasiaan.

Venäjän sotaretki eri vaiheissaan on osoittanut, että saksalaiset ovat pyrkineet samanaikaisesti saavuttamaan kaksi eri tavoitetta, nimittäin vihollisen sotilaallisten voimien murskaamisen ja tiettyjen taloudellisesti tärkeiden alueiden haltuunsaamisen. Sotatointen kehitys on kuitenkin osoittanut, kuinka vaikeaa näiden molempien tavoitteiden yhdistäminen käytännössä saattaa olla. Vihollisen armeijan tuhoaminen, se on oleva ensisijainen pyrkimys sodassa, se on oleva ratkaiseva näkökohta. Sitä vastoin maa-alan valloittaminen taikka menettäminen ei sellaisenaan ole tärkeää. Valloitetuista alueista on ennakkoluulottomasti luovuttava, jos niiden hallussapito rajoittaa vihollisen tuhoamiseen tähtääviä sotatoimia.

Saksan sodanjohdon tärkeitä strategisia ratkaisuja on suorastaan kautta linjan hallinnut kiinteä pyrkimys aikaansaada samanaikaisesti sekä vihollisen tuhoaminen että taloudelliselle sodankäynnille tärkeiden alueiden haltuunsaanti tai hallussapitäminen. Tavoitteiden rajoittaminen olisi edellyttänyt Neuvostoliiton todellisten voimavarojen tuntemisen. Mutta tässä niinkuin aina, kun idän sotaretken eri vaiheita pohditaan, törmätään samaan kysymykseen: mistä johtuu, että Venäjän sotilaallinen voima on ollut niin arvaamattoman paljon oletettua suurempi? Siihen ei vastausta saada ennen sodan päättymistä, ehkäpä ei välittömästi senkään jälkeen.

Kun vertaa Saksan syksyllä 1943 idässä omaksumaa strategiaa aikaisempaan, saa sen vaikutelman, että tietoinen suunnanmuutos on tapahtunut. Vaikkapa pitkä perääntyminen ei olekaan ollut vapaaehtoista, on se yleensä aloitettu hyvissä ajoin ja siten säästetty elävää voimaa ja vaikeasti korvattavaa materiaalia. Se on myös suoritettu surematta liikoja niitä taloudellisesti tärkeitä alueita, joita venäläisten käsiin on ollut pakko jättää. Maa-alaa on Saksan hallussa ollut riittävästi, luopumistakin varten. Tulevaisuuden asiaksi jää näyttää, onko Saksa joustavalla strategiallaan turvannut iskukykynsä idässä.

20.10.1943.