Kiannon "Punainen viiva" tänään.

Kun Ilmari Kianto täytti 80 vuotta, Kustannusosakeyhtiö Otava järjesti hänen kunniakseen illalliset, joiden aikana kirjailijamestari käytti puheenvuoron. Siinä hän mm. kertoi kerran 1920-luvulla kyläilleensä Lauri Haarlan luona. Lauri Haarla, historiallisten romaanien ja voimakkaiden draamojen tuottelias kirjoittaja, oli kysynyt Kiannolta:

"Onko se oikein totta, että sinä olet itse kirjoittanut "Punaisen viivan".

Ennen noille illallisille menoa olin lukenut uudelleen "Punaisen viivan". Nyt kuullessani teoksen tekijän kertovan, että häneltä kysyttiin, ei varmaankaan loukkaavassa mielessä, onko hän todella itse kirjoittanut tuon arvoltaan klassilliseksi kohonneen kirjan, niin kysymys tuntui monessa suhteessa oikealta ja oikeutetulta. Minun on pakko perustella kantani.

Ilmari Kiannon laajassa tuotannossa on "Punaisella viivalla" keskeinen asema. Kun Kianto muissa kaunokirjallisissa teoksissaan ensi sijassa kuvailee omia vaiheitaan ja peilailee levottomia mielialojaan ja tunnelmiaan, hän "Punaisessa viivassa" suorittaa mestarillisen ajankuvauksen Suomen saloseuduilta vuosisatamme alusta, ensimmäisten yksikamaristen eduskuntavaalien ajoilta. Politiikan, nimenomaan vasemmistopolitiikan tunkeutuminen köyhän maaseutuväestön keskuuteen on tässä teoksessa kerrottu vakuuttavalla, järkyttävällä realismilla. "Punainen viiva" on historiallisena todistuskappaleena parasta, mitä noilta ajoilta on olemassa. Mutta se on myös taideteoksena niin korkealla, että sen rinnalle voidaan asettaa vain harvoja suomalaisia kirjoja ja sen edelle vain muutama. Erehtymätön taiteellinen vaisto on johdattanut mestarin kynää tätä teosta kirjoitettaessa. Kun Kianto on myöhempinä vuosinaan saattanut julkisuuteen niin monia kirjoja, jotka eivät kestä vähänkään vaativaa arvostelua - vaikka ne kielellisesti yleensä ovat loistavalla tyylillä tehtyjä -, on senkin puolesta ollut kenties paikallaan Lauri Haarlan ihmettelevä kysymys.

"Punainen viiva" eroaa Kiannon toisesta pääteoksesta "Ryysyrannan Joosepista" siinä, että Jooseppi Kenkkusella oli tarkka esikuva ja vastine elämässä, mutta Topi Romppanen on kokonaan kirjailijan silloin niin varman mielikuvituksen tuote. "Ryysyrannan Joosepissa" kuvataan tuota samaa korven köyhää kansaa, ja niin tarkasti kuin elämä Suomussalmella 1920-luvun alussa siinä on kerrottukin (onhan kaiketi jokaiselle kirjan henkilölle löydettävissä vastine paikkakunnan talonpoikaisen kansan ja herrasväen parista) niin samaa kuvauksen yleisyyttä ja yleispätevyyttä kuin "Punaisessa viivassa" siinä ei saavuteta. "Ryysyrannan Jooseppi" on todenperäinen ja sen antama kuva Korpi-Kainuun kurjuudesta on sen ajan surkea totuus, mutta kertomuksen juonessa ja yksityiskohdissa on liioittelua ja paisuttelua. Sitä vastoin luulisi, että "Punaisen viivan" jokainen sivu pätee myös historiallisesti oikeana todistuksena vuoden 1906 aikana vallinneista oloista Suomussalmella ja Pohjois-Suomen maaseudulla yleensä.

Nykypäivien ihmiselle, joka tahtoo perehtyä kansamme oloihin ja kehitykseen, on hyödyllistä yhä uudelleen lukea "Punainen viiva". Se tekee mielen nöyräksi. Sen turvin voidaan perehtyä "Suomen kansan ryysyaatelistoon, jonka jälkeläiset kerran ottavat herruuden tässä maassa" - Kiantoa lainatakseni. Ja vaikka olot esim. Kainuun syrjäseuduilla ovat kehittyneet valtavasti kuluneen puolivuosisadan aikana, niin sanomattoman paljon siellä on vielä jäljellä samaa, mistä Kianto on "Punaisessa viivassaan" kertonut. Saatan hyvin kuvitella, että esimerkiksi viime vaalien alla on Pohjois-Suomessa pidetty monen monta kommunistista vaalipuhetta, jossa on ollut samat loimet ja kuteet kuin oli "Punaisen viivan" agitaattorin puheessa. Meille opetetaan historiankirjoissa, kuinka Cicero tai Octavianus pitivät loistavia puheita, mutta taitavammin kokoonpantua, paremmin ajankohtaan sopivaa ja kuulijakunnan sisäisiä tuntoja tavoittavaa puhetta kuin minkä "toveri Puntarpää" piti kainuulaisessa kirkonkylässä v. 1907 vaalien alla, on varmaan harvoin kuultu tai kirjallisuudessa esitetty.

Sille, joka ei tunne Pohjois-Suomen oloja, saattaa "Punainen viiva" tuntua vieraalta. Hän saattaa arvella, että niin kurjaa ei elämä pohjoisessakaan ole ollut, kuin Kianto kuvaa. Minulla oli tilaisuus talvella 1954 vaalitaistelun aikana poiketa erääseen suomussalmelaiseen "Aravataloon" lähellä Kiannon Turjanlinnaa ja tutustua kahden sodan rintamamiehen Matti Pyykkösen asumukseen ja "piteisiin". Vanhan paikoilleen kaatuneen tienrakentajien kämpän pystyyn jääneessä päässä asui Pyykkönen vaimonsa ja neljän alaikäisen lapsensa kanssa. Se oli sydäntäriipaiseva näky. Luin kotiin palattuani aivan asioikseni "Ryysyrannan Joosepista", miten Ryysyrannassa oli asuttu ja eletty kolmisen vuosikymmentä sitten, ja minun oli pakko todeta, että tänä armon vuonna on Suomussalmella kurjempi ihmisasunto kuin minkä Kianto on ikuistanut "Ryysyrannan Joosepissa". Kehitys on yleisesti mennyt eteenpäin, mutta on yksityistapauksia, joiden kohdalla edistys tuntuu tehneen pahan mutkan.

Kianto ei ole enempää "Punaisessa viivassa" kuin "Ryysyrannan Joosepissakaan" pyrkinyt olemaan mikään aatteellinen julistaja, mutta hänen sosiaalisista tarkoitusperistään ei jää epäilystä. Hän on tahtonut realistisella kuvauksellaan osoittaa, miten Suomen maaseudulla taistellaan köyhyyttä ja "nuusaa" vastaan. Hän on ilmeisesti toivonut, että hänen kynänsä jälki leviäisi laajalle niihin kerroksiin, joissa asioista päätetään, jotta todellista parannusta maaseutuköyhälistön oloihin voitaisiin saada aikaan.

"Kuinka syvään täytyneekään yhteiskunnan nöyrtyä, kuinka kovan kurituksen alle koko kansan sortua ennenkuin sydämen suuri viertotie on raivattu niiden kaikkien luo, jotka hukkuvat tuhanten järviemme tuntemattomiin vesiin...!

Ah, me kuulemme heidän hätähuutonsa sumussa, tuolla kohoaa käsivarsia ulapan pinnasta, mutta me suljemme korvamme ja silmämme ja riennämme paadutetuin omintunnoin elämännautinnoihin, sillä mitäpä meihin muiden kuolemankamppailu kuuluu - pelastakoon jokainen itsensä." Tämä on sitaatti "Ryysyrannan Joosepin" ensimmäiseltä sivulta.

Mutta kuuleeko kaupunkiyhteiskunta heidän hätähuutoaan? Tietääkö se edes, missä alkuperäisissä oloissa ja taloudellisissa vaikeuksissa raukoilla rajoilla eletään? Jos se sen tietäisi, niin se tukisi sitä työtä, jolla pyritään kohottamaan vähäväkisen maaseutuväestön asemaa. Sillä siinä on suomalaisen yhteiskunnan ydinkysymys, kysymys, jonka onnellisesta ratkaisusta riippuu suomalaisen kansanvallan olemassaolo ja kehittyminen.

Olen monta kertaa ajatellut, että niille nuorille ihmisille, jotka ns. "kansallisissa" merkeissä kokoontuvat joskus jopa kymmenenkin hengen voimalla pitämään toisilleen uskon vahvistukseksi puheita kommunismin vastustamisesta, niille tekisi hyvää, jos he tuon ajan käyttäisivät "Punaisen viivan" lukemiseen. Ehkä he tämän oikean valistuksen jälkeen johtuisivat pohtimaan, mitä heidän olisi tehtävä maaseudun vähäväkisten aseman parantamiseksi. Matti Leinonen, asutustilallinen Pisan asutusalueelta Rovaniemen maalaiskunnasta, sanoi eräässä kokouksessa viime vaalien jälkeen: "Ei kommunisteja synny niin kuin sääskiä puroissa, yhteiskunta heitä tekee."