"Tavallinen mies" taas lyötävänä

URHO KEKKONEN

huhtikuu 1954

Valtiollista elämää ei demokratioissa ole ilman puolueita. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa puolueet ovat yhä enemmän kehittyneet tiettyjen yhteiskuntapiirien tai ammattiryhmien yhteenliittymiksi. Valtion sananvalta elinkeinoelämän eri haarojen kannattavuuden suhteen ja eri ammateista elävien toimeentulon suhteen on tullut niin suureksi, että oikeudenmukaisen osuuden valvominen on vaatinut eri ammattiryhmien jäsenten poliittista yhteenliittymistä. Teollisuustyöväestöllä on omat puolueensa, maatalousväestöllä samoin omansa. Ns. keskiluokka tuntee vastaavaa tarvetta liittyä yhteen. Teollisuudella ja ylimmillä virkamiehillä on puolueensa jne.

  Tästä kehityksestä ei liene mitään pahaa sanottavana. Viime vuosisadan ja tämän vuosisadan alun demokraattiseen valtioelämään kuuluvat liberaaliset, konservatiiviset jne. puolueet ovat hävinneet tai häviämässä. Tämän vastapainona voidaan havaita, että ammatillisellakin pohjalla toimivat puolueet näyttävät kehittyvän suhteellisen yhdenmukaisiksi poliittisten aatevirtausten suhteen.

  Ne henkilöt, jotka nykypäivien yhteiskunnassa joutuvat hoitamaan poliittisia asioita, nousevat puolueitten piiristä. Voidaan tietenkin väittää, että puolue-elämän kautta ei saada maan parhaita voimia poliittisen elämän johtoon, mutta niin yleinen kuin tämä väite onkin, niin sitä ei voida pitää todistettuna. Ihmiset voitaisiin nykyaikaisen kokeellisen psykologian keinoin tiettävästi asettaa arvojärjestykseen tietojen, älykkyyden yms. osalta, joten mahdollista kai olisi saada "maan parhaat" valtiollisen elämän kärkipaikoille. Lukemattomat esimerkit kuitenkin osoittavat, että lahjakkaaksikin tunnettu mies, joka ulkoa päin on temmattu politiikan johtoon, on surkeasti epäonnistunut. Sen sijaan korkeammasta opillisesta sivistyksestä osattomaksi jäänyt mies saattaa suorastaan esimerkillisen viisaasti ja taitavasti hoitaa maansa asioita, siitäkin on monessa demokratiassa - siellähän tämä yleensä vain on mahdollista - olemassa runsaasti esimerkkejä. Mutta jokaisen tällaisen valtiomiehen on täytynyt omalla kyvykkyydellään murtaa vahva ennakkoluulojen muuri, ennen kuin hän on voinut päästä pätevyyttään vastaavalle johtopaikalle. Muistamme hyvin Kyösti Kallion. Ja minkä myrskyn walesilaisen tavallisen miehen Lloyd Georgen tunkeutuminen Englannin hallitukseen aikanaan aiheutti. Mutta nyt tunnustetaan yleisesti, millä nerokkaalla tavalla hän johti brittiläistä politiikkaa ensimmäisen maailmansodan aikana.

  Suomessa on myös tavan takaa nostettu mielialoja "tavallista miestä" vastaan maan hallituksessa. Milloin tahansa taantumuksellinen politiikka on saanut siipiä allensa, silloin  säännöllisesti on aloitettu hyökkäykset "puoluevaltaisuutta" ja  "kyvyttömyyttä" vastaan "kokonaisnäkemyksen" ja "todellisen kyvykkyyden" puolesta. V. 1918 jälkeen elettiin tässä mielessä oikeaa korkeasuhdannetta, kun vesi suussa odoteltiin, että kuningaskunnan luominen marssittaa "maan valiot" valtakunnan johtoon. Noissa oloissa vaati tavatonta rohkeutta, kun Santeri Alkio kävi murskaamaan epäjumalankuvia ja julisti, että "tavallinen mies" pätee jopa valtakunnan päämieheksi, jolle paikalle oikeiston mielestä ei kelpaisi suomalainen mies yleensäkään eikä kukaan muu kuin saksalainen prinssi. Se kausi päättyi Ståhlbergin vaaliin, mutta 1930-luvulla alkoi taas kansanvaltaa vastaan hyökkäily, jonka eräs ilmenemismuoto oli vaatimus, että ministeriksi ei saa päästää oppimattomia talonpoikia, vaan näille vastuunalaisille paikoille on etsittävä miehet tiedollisesti ansioituneiden joukosta. Eikä elettäisi vuoden 1954:n Suomessa, jollei nytkin oikeistolaisissa piireissä leviteltäisi mielipiteitä, että kun kerran on saatu viisaiden ja oppineiden miesten hallitus, jossa ei ole yhtäkään yliopistollisen loppututkinnon suorittamatonta, niin siitä on pidettävä kiinni. Paremmaksi vakuudeksi on vapaamieliseksi perustetun lehden ansiokas piirtäjä pantu kertomaan ja kuvittamaan tämä haaveunelma, jolle yleisön osastoissa oli sitä ennen valmistettu maaperää.

  On tarpeetonta ruveta puhumaan Tuomiojan hallituksen ansioista, sillä niistä tekee jokainen johtopäätöksensä poliittisen katsomuksensa mukaan. Mutta ei tarvitse olla maalaisliittolainen voidakseen todeta, että ne uskomattomat poliittiset ja taktilliset virheet, joiden vaikutus nähtiin "murskaamis"vaaleissa, johtuivat osaltaan siitä, että hallituksessa ei ollut riittävästi ns. tervettä talonpoikaisjärkeä, joka olisi voinut tuntea, miten maa makaa. Hallitus on osittain otollisesta ajankohdasta johtuen toteuttanut eräitä hyviä pyrkimyksiä, mutta kun sillä ei ole ollut kosketusta maaseutuun, joka sittenkin merkitsee ratkaisevan paljon suomalaisessa yhteiskunnassa, tulee loppuarvostelu sen toiminnasta maaseudun ja yleiseltäkin kannalta olemaan varsin keskinkertainen.

  Kun tarkastelemme Suomen tasavallan hallituksia, niin yleisesti voitaneen todeta, että heikoin ja avuttomin tähänastisista on ollut erään oikeistolaisen professorin johtama, joka hallitus myös saattoi ylpeillä ministereittensä komeilla opillisilla saavutuksilla. Minulla on ollut tilaisuus läheltä seurata hallitusten ja hallitusmiesten toimintaa vuodesta 1936 lähtien. Tämän perusteella minun on pakko sanoa, että niin hyvin ministeriöiden päällikköinä kuin politiikan johtajina ovat "tavalliset miehet" menestyneet ainakin yhtä hyvin, jollei suorastaan paremmin kuin korkeasti oppineet. En katso sopivaksi ryhtyä nimiltä arvostelemaan eri henkilöitä enkä lainkaan puutu oman puolueeni miehiin, mutta esim. eräs professori, joka jo kasvatuksensa perusteella oli todellinen ammattimies ministeriönsä johdossa, oli avuttomin ja taitamattomin, mitä tuo ministeriö mahtanee tuntea. Samoin eräs kirkonmies, jolla ulkonaisesti piti olla aivan erikoislaatuinen sopivaisuus ministeriksi, epäonnistui kaikkien käsityksen mukaan. Monia muita vastaavia tapauksia voitaisiin esittää, ja niitä voitaisiin perustella kuvaavin ja naurua herättävin yksityiskohdin.

  Toiselta puolen taas havaitaan, kuinka moni "tavallinen mies", joka on saanut kokemusta aluksi kunnalliselämässä ja sitten puoluetyössä ynnä eduskunnassa, on onnistunut aivan erinomaisesti ministerin tehtävässä. En usko, että tässä maassa on montakaan, joka ei haluaisi esim. Juho Niukkaselle antaa tunnustusta poliittisesta lahjakkuudesta ja poikkeuksellisesta taidosta ministeriön johtajana. Veturinkuljettaja Onni Peltonen on minulle jäänyt mieleen todella kyvykkäänä hallintomiehenä ja emäntä Vieno Simonen kelpaa pitkän aikaa esikuvaksi naisen sopivaisuudesta ministerin paikalle. Martti Miettunen, Eemeli Luukka ja Kusti Eskola vetävät vertoja kenelle tahansa kouluja käyneille ministereille, monesta muusta puhumattakaan.

  Hallitusmiehen sopivaisuus ei riipu opinnoista, vaan järjestä, edesvastuullisuudesta, kokemuksesta ja ahkeruudesta. Ja sitä paitsi on välttämätöntä, että asianomaisella on jokin päämäärä, jonka hyväksi toimii, niinkuin meillä maalaisliittolaisilla on hyvä päämäärä työskennellessämme maaseutuväestön elinehtojen parantamisen puolesta. Demokratiaa ei, hyvät herrat, pystytä kukistamaan, ei edes horjuttamaan sillä, että se turvautuu "tavalliseen mieheen". Siinä on juuri sen voima.