Rauhan toiveita ja sodan ääniä.

Vuosi 1971 lähenee loppuaan. Mutta millainen vuosi!

Se on ollut nimenomaan kansainvälisen politiikan alueella suorastaan hämäännyttävän ristiriitainen. Vuoden kuluessa on esiintynyt pyrkimyksiä ja toimenpiteitä pysyvän rauhantilan aikaansaamiseksi ehkä runsaammin kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen, joukossa myös sellaisia, joiden vilpittömyyttä tuskin on syytä epäillä. Toiselta puolen taas sodat ovat nielleet kitaansa entistä laajempia alueita ja sodan uhka on heittänyt tietyillä alueilla aina vain synkempiä varjojaan.

Jos aluksi rajoitumme tarkastelemaan Euroopan oloja, niin tunnusmerkillisenä voidaan pitää vastakohtien lievenemistä ja tuloksellisia neuvotteluja normaalisten olojen luomiseksi valtioiden välille. Erikoinen arvo on annettava Länsi-Saksan liittokansleri Willy Brandtin uudelle idänpolitiikalle. Sen seurauksena voidaan pitää Neuvostoliiton ja Puolan kanssa tehtyjä sopimuksia sekä Länsi- ja Itä-Saksan välillä Berliinin asemasta aikaansaatua yksimielisyyttä. Kun Brandt joutuu nämä sopimukset viemään maassaan läpi mitättömän pienen parlamenttienemmistön turvin, se on taas johtanut siihen, että nimenomaan Neuvostoliitto on osoittanut joustavuutta Brandtin mahdollisuuksia tukiessaan. Berliiniä koskevien neuvottelujen päätyttyä on pidettävä todennäköisenä, että ensi kevääseen mennessä nyt olevat sopimukset saatetaan voimaan. Silloin voidaan katsoa tapahtuneen mitä tärkeimmän käänteen eurooppalaisessa politiikassa. Se on ensimmäinen vakava askel muodollisen rauhansopimuksen solmimista varten toisen maailmansodan jälkeen. Kun vihollisuuksien loppumisesta on kulunut puoliväliin kolme vuosikymmentä, näyttää käyvän niin, että eri vaiheissa ja eri asioista tehdään jatkuvasti erillissopimuksia entisten vihollisten ja/tai entisten ystävysten välillä. Kun kaikki vanhat ja ajan kanssa esillenousseet uudet avoimet riitakysymykset on erillisneuvotteluissa sovittu, sitten kenties muutaman vuoden tai muutaman kymmenen vuoden perästä kokoonnutaan yhteiseen rauhanpalaveriin. Kun siinä on todettu, mitä vuosikymmenien mittaan on tapahtunut, sovitaan vähin äänin, että näinollen on rauha katsottava syntyneeksi. Se olisi monivaiheisen, vaikean prosessin mutkaton mutta luonnollinen loppu.

Yksi tärkeä vaihe rauhan tiellä on Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi. Suomen hallituksen ennakkoluulottomuuden ja ripeyden ansiosta on Helsingillä vahva etulyöntiasema, kun konferenssin paikkakysymys ratkaistaan. Nyt on jo selvää, että monenkeskiset alustavat neuvottelut pidetään Helsingissä. Milloin ne alkavat, sitä ei vielä tiedetä, mutta jos asia riippuisi esimerkiksi Ranskasta, saataisiin tähän valmistautua kohta vuoden 1972 alussa. Yhdysvaltojen, Englannin ja Länsi-Saksan ilmeinen jarrutus voi siirtää alkamisajankohdan vuoden 1972 puoliväliin. Mutta ennen sitä suoritettaneen Helsingissä ns. kaksipuoliset valmistavat neuvottelut, mitä ne sitten merkitsevätkään.

Suomea kiinnostaa tietenkin aivan erityisesti se, missä lopullinen turvallisuuskokous pidetään. Silloin kun Suomi tarjoutui isäntämaaksi, olivat poliittiset mahdollisuudet kokouksen aikaansaamiseksi sen verran vähäiset, että isännyydestä ei silloin juuri kilpailtu. Konferenssiajatus on kuitenkin lyönyt itsensä läpi niin suuressa määrin, että nekin maat, jotka vielä tällä erää epäilevät kokouksen hyödyllisyyttä, eivät kuitenkaan konferenssia julkisesti vastusta. Tästä kehityksestä johtuu, että nyt alkaa esiintyä kilpailua isännyydestä. Geneve ja Wien nimenomaan ovat lähestymässä lähtökuoppia. Suomen vaalitaisteluunkin tämä asia on tuotu. Erään ärhäkän puolueen puhuja on näet vahingoniloisena maansa mahdollisesti kohtaamasta takaiskusta ilmoittanut, että turvakokousta ei pidetä Helsingissä. Todella voisi olettaa, että Länsi-Saksa pahastuneena Suomen tunnustamisaloitteesta voisi yhtyä edellä mainitun suomalaisen puhujan kielteisille linjoille, vaikka se ei olekaan luultavaa.

Euroopan osalta poliittisen tilanteen lievenemisen oireet ovat selkeät ja uskottavat. Maailmanlaajuisen eli globaalisen politiikan piiristä on presidentti Nixonin tuleva vierailu Kiinassa ja myöhemmin Neuvostoliitossa osoituksena pyrkimyksestä etsiä tietä jännityksen lieventämiseen suurten valtioiden välisissä suhteissa. Voisi ehkä sanoa, että riippuu kyllästymispisteestä, saadaanko näiden tärkeiden vierailujen tuloksena aikaan yhteisymmärrystä toimenpiteistä, joilla kauan aikaa jatkunut jännitys laukeaa. Toisin sanoen: onko USA:n kyllästyminen ja turhautuminen vastoinkäymisiin Kaakkois-Aasiassa saavuttanut sellaisen asteen, että sota Vietnamissa, Laosissa ja Kambodjassa voidaan lopettaa. Ja toisella kaistalla: ovatko USA ja Neuvostoliitto saavuttaneet sellaisen vaiheen aseistautumisessaan, että kilpavarustelulle voidaa saada järkevä loppu. Nämä ovat ne suuret kysymykset, joiden myönteiselle ratkaisulle vuosi 1971 toivottavasti on luonut lähtökohdat.

Kun siirrymme taas niihin näkymiin, jotka merkitsevät käännettä pahempaan, on mentävä Lähi-itään ja Intiaan ynnä Pakistaniin.

On selvää, että Egypti ei tyydy kuusipäiväisen sodan sille aiheuttamiin aluemenetyksiin ja sen vuoksi suurisanaisesti julistelee sodan avulla palauttavansa entiset rajat. Vaikka Yhdysvallat painostavat Israelia myönnytyksiin ja Neuvostoliitto Egyptiä malttavaisuuteen, on vaikeaa nähdä, miten Egypti voisi jäädä vuosikausiksi odottamaan. Kuta pitemmän ajan nykyinen tilanne vallitsee Lähi-idässä, sitä helpommin syntyy käsitys olosuhteiden vakiintumisesta nykyisellä pohjalla. Kaksi asiaa vaikuttaa kuitenkin siihen, että Egyptin on pakko taas odottaa. Toinen on Intian ja Pakistanin välinen sota, joka tekee uuden sodan aloittamisen epäsuosituksi yritykseksi. Ja toinen on Jordanian epäluotettavuus sotaliittolaisena. Jos Israel vapautuu siitä, että sen on ylläpidettävä Jordanian rintamaa, on Egyptillä vastassaan todennäköisesti voittamaton vihollinen, pieni tosin, mutta hirvittävän iskuvalmis.

Kun tätä kirjoitetaan, on juuri eetterin läpi kiirinyt tieto Daccan antautumisesta. Mitä poliittisia seurauksia se tuo mukanaan, siitä on tällä erää vaikea sanoa mitään varmaa. Jos Itä-Pakistan itsenäistyy, on se tässä vaiheessa vakava tappio Kiinalle, jonka lupaama tuki on vaikuttanut Pakistanin omaksumaan jyrkkään asennoitumiseen. On selvää, että ns. kolmannessa maailmassa kiirehditään selittämään, että Kiinan avunantolupausten takana ei ole voimaa eikä poliittista tahtoa. Mutta yhtenä seurauksena saattaa olla, että Yhdysvaltojen ja Kiinan yhteistyö, joka pelasi moitteettomasti Pakistanin sodan aikana, voi lähentää näitä maita muissakin maailmanpolitiikan kiistakysymyksissä.

Intian ja Pakistanin sota, mikä sen todellinen alkusyy onkin ollut, on lisännyt Neuvostoliiton vaikutusvaltaa Aasiassa. Tietyssä mielessä voidaan sanoa, että intialaiset ja pakistanilaiset ovat vuodattaneet vertansa Neuvostoliiton ja Kiinan välisessä rauhanomaisessa taistelussa poliittisesta vaikutusvallasta Aasian eteläisellä mantereella.

Joka tapauksessa vuosi 1971 on ollut positiivinen kestävän rauhan näkökulmasta.