Toinen jalka haudassa

LIIMATAINEN

2/2 1973

Ajatuksemme ovat viime päivinä pyörineet suomalaisen maanviljelijän pelloilla ja vainiolla, niityillä ja metsissä. Syynä ehkä on ollut tiedostamaton halu olla seuraamatta poliittisesti turhautuneiden kansanedustajain arvotonta touhua ja meteliä eduskunnan äänestyskoneen ja puhujapönttöjen käytössä, "karhunpalvelusta" kuten suurin päivälehtemme sen pääkirjoituksessaan (16.1.) nimesi. Todellinen syy kuitenkin on ollut epätavallinen sydäntalven sää. Tammikuu on jo ohi puolivälin ja maa yhä makaa suurimmalta osalta paljaana martona. Lumipilvillä on näinä päivinä ollut väärä osoite: Israel, Irak ja koko Palestiina Bersebaan saakka. Siellä uppuroidaan kansalle oudossa nuoskalumessa, täällä ei hiihdetä.

  Mitä tämä talonpoikaa liikuttaa?

  Maanviljelijä elää kaikista elinkeinonharjoittajista lähinnä luontoa. Hän elää luonnon armoilla. Apulannat ja tukiaiset eivät paljonkaan auta, jos luonto kouraisee hallalla, vesikesällä tai kuivuudella. Kukaan ei pysty nostamaan lämpöasteita, jos kuura kiteytyy tuleentumattomalle viljapellolle, kukaan ei liioin sulje tai avaa pilvien vesihanoja, milloin ne vuotavat liikaa tai pysyvät liian pitkään kiinni. Sään poikkeamia tavallinen maanviljelijä seuraa huolestuneena, sillä tavallisesti ne ennustavat poikkeusta myös sadossa, poikkeusta huonompaan suuntaan. Lauha myöhäissyksy ja sydäntalvi, tietääkö se pitkää kylmää kevättä, jolloin kesän kasvukausi lyhenee ja pohjoisempana hallanvaara lisääntyy, kyselee maanviljelijä itseltään. Talvihan ei mene tavoittaan.

  No eipä siitä mitään, vaikka sato jäisi peltoon, arvelee taajaman asukas. Saadaanhan Suomeen ulkomailta kovalla rahalla vehnää, vaikkapa manitobaa leipurien iloksi, ehkä myös ruista, ohraa ja kauraakin. Niinpä kyllä, mutta vahinko on suuri. Ja viljakatastrofit koettelevat koko maailman elintarvikevarastoja. Intiassa uhkaa parhaillaan kuivuuden takia nälänhätä kolmessa maakunnassa, joissa asuu kymmeniä miljoonia ihmisiä, samoin Lounais-Afrikassa. Jo viime vuonna Intia käytti viidenneksen valuuttavarannostaan pelkästään viljan ostoon ja rahtikuluihin valtameren takaa. Miten paljon viime vuonna onkaan viety viljaa Neuvostoliittoon - ehkä säkki ruista henkeen - vanhastaan tunnettuun vilja-aittaan, eikä ensi satokausikaan lupaa hyvää.

  Mainostettu "vihreä vallankumous" ottaa maasta kyllä irti satoa runsaasti, mutta se myös rajusti kuluttaa peruspääomaa. Asiantuntijat todistavat, että maapallolla on nyt yhden sukupolven aikana kulutettu ruokamullasta loppuun yksi kymmenesosa (1/10) eli enemmän kuin muut sukupolvet yhteensä ennen meitä. Tor Ragnar Gerholm (Ruotsi) on äsken väittänyt, että nykyisin eroosio hävittää tunnissa tuhannen hehtaaria viljelyspintaa. Sen mitä mahtavat traktorit kuivilla mailla kääntävät entistä syvemmältä esiin, vie tuuli pian tomuna ilmaan. Me sen kuin paketoimme. Nykyiset äkkirikkaan jyvävuoret peittävät satunnaisesti viljankasvatuksen synkät kaukonäkymät. Olemme kuitenkin tyytyväisiä siihen, että se viljelysalan supistuminen, mikä muualla johtuu luonnon kulumisesta, on meillä toistaiseksi omatekoista lampaanpääajattelua, mitä pahan tullen voidaan taas ohjata positiivisempaan suuntaan.

  Luonnon kuluminen ja säiden aiheuttamat onnettomuudet ovat ulkoisia tekijöitä, joille emme täällä voi mitään. Mielessä nyt kuitenkin on toinen tekijä, joka on Suomen oma sisäinen asia. Siihen viittaa otsikko. Tarkoitamme maanviljelijäväestön ikärakennetta.

  Suomen maatalous huojuu vanhusten varassa. Vuoden 1969 maatalouslaskennan mukaan maamme viljelijöiden keski-ikä oli 52 vuotta, yli 55-vuotiaita - vanhempia ei ole eritelty - oli 44 %, tänä vuonna kai jo hyvinkin puolet ovat yli 55 vuoden. Nuoria 30-vuotiaita tai alle siitä oli 1969 keskimäärin vain 4,6 % eli yksi nuori kymmentä vanhanpuoleista miestä kohti. Kun ikärakenne on tällainen, niin on luonnollinen poistuma myös suuri. Tavallisen tilastolaskennan mukaan on viljelijäpoistuma kuluvalla vuosikymmenellä 40 % ja silloinkin vanhusten suhteellinen määrä on entistä suurempi.

  Ajanoloon tällainen kehitys Suomen kohdalla on mitä suurin onnettomuus. Suomalaiset maatalot ovat yleensä perheviljelmiä. Kaikki työt tehdään omin voimin. Kun nuori polvi on käynyt oppikoulunsa, se vieraantuu ja häipyy taajamiin. Vanhukset supistavat kotipiirissä työtään, muuttavat lopuksi vanhainkotiin tai heidät kannetaan kotoa suoraan pihaportista hautaan. Ikkunoihin ei tarvitse aina lyödä lautoja eikä puomia ulko-ovelle, sillä kesäloman aikana sukua voi siellä asustaa, varsinkin jos talo on luonnonkauniilla paikalla puhtaiden vesien äärellä. Rikkaruohoiset peltotilkut eivät häiritse kaupunkilaista: ovathan voikukka, ohdake ja lutukka, pillike ja saunio kyllin kauniita, jos niitä on runsaasti.

  Pihapeltojen menetys viljalta ja rehulta lomailijan auringonkylpytanteriksi ei liene kovinkaan suuri vahinko, arvellaan. Suurin ja korvaamaton vahinko, onnettomuus on se, että sillä paikalla on katkennut kokemusperäinen viljely. Luonto on siitä ihmeellinen, että se on laadultaan, muodoltaan ja yksityiskohdiltaan loputtoman rikas. Ei ole metsässä kahta täysin samanlaista puuta, jos mennään yksityiskohtiin; on vain laji. Suomessa ei liioin liene maaperältään, pelloiltaan metsiltään ja sijoitukseltaan kahta täysin samanlaista viljelmää. Vain perinnäinen viljelijä tuntee jokaisen vainion erikoisluonteen ja tietää tavan, miten sitä on kohdeltava parasta tulosta tavoiteltaessa. Se on kokemusta, jonka oppirahat on maksettu jo edellispolvien aikana. Arvoisat agronomit tunnustanevat että pelkkä teoria ei useinkaan riitä. Sosialistisissa maissa lienee myös katkerasti koettu, miten pääkaupungista annetut kylvöohjeet voivat mennä pahasti pieleen. Suomen maatilat ovat merkillisiä pikkukoneita, joiden rakennetta ei ole missään patentoitu eikä niitä voi lisenssillä valmistaa, kun ne kaikki ovat erilaisia.

  Kolmas suurmenetys on henkistä laatua. On vuosituhantinen totuus, jota monet filosofit ovat ylistäneet: maanviljelys on (ollut) mielenterveyden ja sielunrauhan kannalta edullisin elinkeino. Tämä on luonnollista. Viljelijälle jokainen päivä on erilainen. Säätiedotus on aina uutisen arvoinen, mikä on heti aamusta myös omalla pihalla tarkistettava. Emäntä tunnuttaa lehmäänsä, juottaa vasikkaa, seuraa poikineen herumista, mahon ehtymistä. Isännällä on peltonsa, niittynsä ja metsäsarkansa, joilla aina tapahtuu jotain. Päivä ulkotöissä on pitkä, eivätkä käsityöt huoneella ota loppuakseen. Vaihtuvat vuodenajat eivät päästä mielenkiintoa herpautumaan. Tämä järjestelmä ei toimi taajamissa, ei tehtaissa.

  Jos viljelijä laskee työtunnit ja päivän ponnistelunsa, niin tuntipalkka on pieni, mistä myös "maajussin" yhteiskunnallinen arvostus lasketaan. Nuorempi polvi tietysti hyökkää paremman tuntipalkan perään. Koko maailmassa on suunta kaupunkiin palveluselinkeinoihin, konttoreihin, tehtaisiin. Tietysti. Mutta mikä elämän henkinen köyhtyminen törmääkään vastaan. Kellonviisarit ja tuntipalkka on ainoa päivittäinen mielenkiinnon kohde. Vapaa-ajankäyttö on taajamissa useimmille surkea rasitus, jossa kadotettu mielenkiinnon kohde on korvattava keinotekoisella piristyksellä. Merkillinen henkinen ärtyneisyys kasvaa tyhjyydessä. Kun sama työ jatkuu päivästä päivään, satoi tai paistoi, samanlaisena samoilla jalansijoilla tai takapuolen paikalla, niin monet menettävät siihen mielenkiintonsa, mikä korvataan Alkon tuotteilla ja vieläkin rasittavammilla aineilla: "Viideltä saunaan..." Moni maalta livistänyt ja muukin paikanmuuttaja tunnustaa todeksi vanhat sanat: Hyvää haetaan, hyvä edestä pakenee.

  Uusin yritys, jolla viljelijäväestön lopullista hautajaissaattoa pyritään estämään, on äsken valmistunut komiteamietintö sukupolvenvaihtoeläkkeestä. Radiossa kerrottiin, että sen mukaan jo 60-vuotias isäntä ja 55-vuotias emäntä voisivat tietyin eduin luopua rintaperillisensä hyväksi maatilastaan. Hallitus ei tiettävästi ole vielä määritellyt kantaansa, mutta toivottavasti hallitus nopeasti ottaa positiivisen asenteen ja antaa esityksensä kuluvan vuoden valtiopäiville. Tämäkään ei yksin riitä, mutta onhan se ele. Perintökaareen täytyy tulla muutoksia kotiin jäävän hyväksi. Häntä ei ole painettava talosta lähtevien hyväksi velkavankeuteen.

  Toisaalta ulompana asuvan viljelijäväestön elämän arvostus kohoaa samassa suhteessa kuin taajamien roskatunkiot, likavesi ja tunkka ilma saastuttavat elinympäristöä. Aikanaan nousee yksityisellekin arvoonsa myös elävän luonnon loputon rikkaus ja sen hoivaamista seuraava mielenrauha, työn ja mielenkiinnon tasapaino. Kirjastoautot, televisiot kasetteineen ja radiokin tuovat kulttuuriohjelmat myös syrjäseudulle. - Eipä päästetä enää maamiehen toista jalkaa hautaan.