Rytmi.

Suurta maailmansotaa on jatkunut viidettä vuotta. Voitot ja tappiot ovat vaihdelleet, menestyksen päivänpaiste on muuttunut tappion pimeydeksi, niin puolella kuin toisellakin. Ja pahinkin vastoinkäyminen on täytynyt koettaa selittää parhain päin.

Mutta yksi on ollut, joka on pysynyt samanlaisena koko ajan: rytmi. Se tahti, millä eri armeijat ovat suorittaneet tehtävänsä, on ollut perinjuurin erilainen. Saksalle on ollut ominaista äkillinen, musertava, yllätyksellinen toiminta. Muistamme varmaan, että Puola kukistui 18 päivässä ja että Norjan yllätyksestä huolimatta poikkeuksellisen vaikea valloitusoperaatio otti aikaa vain 2 kuukautta. Hollanti kesti 5 päivää, Belgia kolmisen viikkoa ja Ranska saman verran. Balkani, siis Jugoslavia ja Kreikka, selvitettiin vajaassa kuukaudessa, eivätkä Albaniassa jo pitkän aikaa nahistelleet italialaiset mahtaneet siinä paljoakaan auttaa. Ja uhkarohkea Kreetan valloitus otti aikaa vain 10 päivää. Nämä kaikki ovat niin lyhyitä ajanjaksoja, että mikään mielikuvitus ei ennen maailmansotaa olisi pitänyt tällaista sotilaallista rientomarssia mahdollisena. Vaikka Saksan sotilaallinen vastustamattomuus onkin nyt kärsinyt Venäjällä pahoja kolahduksia, ovat kesien 1941 ja 1942 etenemiset tapahtuneet rajumyrskyn tapaisella voimalla ja nopeudella. Ei voi siis olla puhettakaan, että Saksan sotakoneisto olisi vuosien kuluessa menettänyt alkuperäisen iskukykynsä.

Parhaimpana todistuksena siitä, että Saksan taisteluvoimien rytmi on ennallaan, ovat Italian viimeaikaiset tapahtumat. Meidän on otettava huomioon, että Saksan asema Italiassa Mussolinin kukistumisen jälkeen 25. VII. oli tavattoman epävarma ja epävakainen. Erillisrauha liittoutuneiden ja Italian kesken oli mahdollinen minä päivänä tämän jälkeen tahansa. Kuta syvemmälle saappaankärkeen Saksa siirsi joukkojaan, sitä suuremmassa vaarassa ne olivat joutua eristetyksi Italian antautuessa. Ei ollut pelättävissä ainoastaan liittoutuneiden maihinnousu Keski-Italiaan, vaan italialaisten joukkojen siirtyminen vastustajan puolelle.

Saksan sotilaallinen tilanne Italiassa oli siis loppukesästä vakava. Ja kun otetaan huomioon, että marsalkka Badoglio allekirjoitti jo 3. IX. rauhansopimuksen, mutta se saatettiin vasta 8. IX. julkisuuteen, jotta olisi voitu varustautua kaikkien Saksan vastatoimenpiteiden varalta, voidaan havaita, että liittoutuneiden tarkoitus oli eliminoida saksalaiset taisteluvoimat koko Italian alueella, ehkäpä myös suuressa osassa Balkania. Mutta Saksan reaktio heti Italian antautumisen tultua tunnetuksi oli yllättävän valmis ja rajun tehokas. Italian pääkaupunki miehitettiin, Kalabriassa olevat joukot jatkoivat taisteluaan hitaasti vetääntyen pohjoisemmaksi ja Salernoon maihinnousseet amerikkalaiset saivat kestää niin raskaan iskun, että vain vaivoin säilyttivät asemansa. Nyt ovat saksalaiset joukot lähes kuukauden ajan taistelleet Italiassa ja vaikka niiden selustayhteydet ovat sekä huonot että eräässä mielessä turvattomat ovat ne kyenneet merkittävällä tavalla säilyttämään asemansa ylivoimaisten angloamerikkalaisten armeijojen painostaessa. Kun tarkastellaan sotilaallisia tapahtumia Italiassa, voidaan sanoa, että niiden yhteydessä on mitä parhaimmalla tavalla tullut esille Saksan sodanjohdon valppaus, varustautuneisuus huononkin vaihtoehdon varalta, yllättävän ripeä aloitteellisuus ja häikäilemätön kovuus toiminnan hetkellä.

On pidettävä mielessä, että Saksa saattoi v. 1939, 1940 ja 1941 kohdistaa, koko sotilaallisen voimansa painon yhtä vastustajaa kohti kerrallaan, mikä nyt ei tietenkään ole mahdollista. Jollei Saksa nyt olisi kiinni Venäjällä, Balkanilla ja lännessä, niin selvää on, että 8. brittiläinen ja 5. amerikkalainen armeija eivät kauankaan lämmittelisi Italiassa, jonne ne eivät olisi päässeetkään. Tämä joukkojen hajoittaminen laajan alueen eri puolille vaikuttaa Saksan käytettävissä olevan sotilaallisen voiman suuruuteen kullakin suunnalla. Mutta se ei vaikuta siihen kiihkeään rytmiin, jolla Saksan sotilasjohto toimii ja joka on ominaista saksalaisille joukoille.

Tämän kaiken tietävät myöskin liittoutuneiden valtiomiehet ja johtavat sotilaat. Mehän olemme voineet havaita, kuinka Englannissa mutta varsinkin Amerikassa suuri yleisö kohta vähänkin huomattavamman sotilaallisen menestyksen jälkeen pakkaa menettämään todellisuustajunsa. Se ei ilmene yksinomaan voitonfanfaarien soittelemisena, vaan suorastaan aisoilleen heittäytymisenä, mikä on näyttäytynyt siten, että pieninkin voitonrisahdus on aikaansaanut huomattavia tuotantolukujen alentumisia sotatarviketeollisuudessa. Tällainen ailahtelu on paitsi sotaponnistuksille vahingollista myöskin täysin perustelematonta. Sen tietävät liittoutuneiden sotilasjohtajat, jonka vuoksi he ovat useaan otteeseen korottaneet varoittavia ääniä. He ovat nähneet saksalaisen sotilasjohdon tarmokkuuden ja salamannopean ratkaisukyvyn, rohkeuden ja peräänantamattoman sinnikkyyden. Mitkään tosiasiat eivät tähän mennessä ole osoittaneet, että Saksan armeijain iskuvoima olisi kärsinyt viime aikojen vastoinkäymisistä. Kuten sanottu, Italian sotatapahtumat puhuvat suorastaan päinvastaista kieltä. Ja jäykentynyt puolustus, johon Dnjeprille perääntyneet saksalaiset joukko-osastot ovat ryhtyneet, on samoin osoituksena hyvästä taipumattomasta hengestä. Sama rytmi, joka on hallinnut saksalaisten sotilaallisia toimia tähän mennessä, on edelleenkin leimaa-antavana. Sen vuoksi liittoutuneiden johto ei lupaakaan kansoilleen nopeaa ja vaivatonta voittoa. "Raskaimmat taistelut ovat edessäpäin."

Saksan menettelytavoille on ollut ominaista tietynlainen kaavamaisuus. Se, mikä on havaittu hyväksi yhdellä alalla, toteutetaan toisellakin. Sama ravakka ja raisu rytmi, joka on johtanut niin moniin loistaviin sotilaallisiin saavutuksiin, soittaa tahtia myös niille toimenpiteille, jotka suoritetaan poliittisella alalla. Ajattelemme tällöin lähinnä tapahtumia Norjassa ja Tanskassa.

Kun vertaamme toimintaa poliittisella ja sotilaallisella alalla toisiinsa, niin huomaamme, kuinka suuressa määrin arkaluontoisempaa ja vaikeampaa poliittinen toiminta on. Me voimme kunnioittaa vastustajan sotilaallisia suorituksia, me voimme suorastaan ihailla niitä, vaikka ne uhkaisivat meitä turmiolla. Emme lainkaan ihmettele, että Wellingtonin herttua lausui ihailunsa ranskalaisten kyrasserien loistavasta hyökkäyksestä, joka oli maksaa hänelle Waterloon taistelun. Mutta politiikka on toisin. Jos siinä valitaan väärä keino, ei sen tehokaan ihastuta vastustajaa ja sen vuoksi sotilaallisten opinkappaleiden siirtäminen vieraan kansan poliittisen hoitamisen alalle ei vie aina parhaimpaan tulokseen. Jos koskaan.

Olemme viipyneet kauan saksalaisten sotilaallisten toimenpiteiden rytmissä. Lienee paikallaan lyhyesti tarkastella sitä päinvastaista rytmiä, jolla brittiläisten sota on liikkunut. Siinä ei todellakaan ole turhia hätäilty. Kittilän ukko sanoikin kesällä 1940 Norjan taistelujen aikana, että "Englanti on vasta ruvennut korjailemaan hankavittojaan." Ja niitä se sitten korjaili, kunnes saattoi syystalvesta 1942 jo lähteä vesille El Alameinissa ja Pohjois-Amerikassa. Josta lähtien se onkin sitten vähin soudellut.

Kun tarkastellaan Englannin politiikkaa viime maailmansodan jälkeen, niin voimme havaita saman vaikean liikkeellelähdön ja verkkaisuuden kuin sodassa. Koko 1930-luku oli Englannin kansainvälisen aseman säännöllistä taantumista. Turhaan ei muuan poliittinen kirjailija tätä menoa katsoessaan verrannut brittiläistä imperiumia leijonaan, jolta nyhtäistään turvasta karvanippu toisensa jälkeen. Eikä auttanut, että muutamat väittivät brittiläisen leijonan joutuvan naurunalaiseksi, kun se tyytyy vain voimattomasti aivastamaan, kun karvoja revitään, sillä imperiumia vallitsi verkkaisen toiminnan rytmin laki. Ja jos jokin asia on ulkopuoliselle osoittautunut vaikeaksi käsittää, se on ollut englantilainen politiikka. Ainoa, minkä siitä tiedämme, on ollut, että se toimii verkalleen ja varmasti, ehkä niiden moninaisten etujen vuoksi, joita sen on valvottava.

Entä brittiläisen sodan rytmi? Ensiksikin sota on lähtenyt Englannissa huonosti liikkeelle. V. 1939 olivat Englannin sotilaalliset resurssit varsin vähäiset. Ja ne piti oitis jakaa eri puolille maailmaa, mitä laajimmalle ja vaativimmalle kokonaisrintamalle. Saattaa olla, että kesästä 1940 lähtien Englanti on tehnyt ripeästi työtä sotilaallisen voimansa lisäämiseksi ja suorastaan varmaa on, että tätä nykyä Englannilla yksinkin mutta varsinkin Yhdysvaltojen kanssa yhdessä on käytettävänään valtava sotakoneisto. Mutta kaikesta päättäen itse sotatointen rytmissä on yhä säilynyt perinteellinen brittiläinen varovaisuus ja huolekkuus. Montgomery, joka tulee olemaan - jollei vahinkoa tapahdu - tämän sodan merkittävimpiä johtajahahmoja, edustaa puhtaimpana englantilaista rytmiä. Hän on englantilaisen sotilaan prototyyppi. Kuinka ovat hänen tähän asti menestyksekkäät sotatoimensa tapahtuneet? Hän on suorittanut liikoja kiirehtimättä joukkojen ja materiaalin keskityksen. Hän on aloittanut hyökkäyksen vasta sitten, kun hänellä on ollut ehdoton ylivoima. Hän on tyypillisellä bulldoggimentaliteetilla vienyt offensiivinsa läpi, vaikka se olisi kohdannut pahojakin takaiskuja. Sen jälkeen hän on suorittanut vihollisen takaa-ajoa, mutta ei ole koskaan edennyt niin pitkälle, että olisi joutunut kiikkiin. Näin on viholliselle jäänyt aikaa varustaa uudet puolustukset, joiden eteen Montgomery on sitten jyrrännyt, jäänyt odottelemaan koko armeijaansa ja aloittanut taas leikin, kun on havainnut olevansa valmis. Se on ollut hänen rytminsä. Siinä ei ole mitään yllätyksellistä, ei mitään nerokasta, mutta sen varmuutta, jos värkit kestävät, ei voi kieltää. Hitaasti kiiruhtaminen vie meikäläisen urheiludoktriininkin mukaan parhaaseen tulokseen.

Minkä sävyn sotatapahtumat saavat, kun amerikkalaisille tulee lukumääräisesti vaikuttavampi asema liittoutuneiden taistelujoukoissa, sitä on vaikea sanoa. Mutta se tiedetään mm. viime maailmansodasta, että amerikkalaisilla on sodassa railakas cowboyn rytmi. Offensiivissa se on verrattavissa saksalaisten parhaaseen eteenpäinmenoriemuun, mutta kyseenalaista on, tokko se epätoivoisessa puolustuksessa kykenee nousemaan saksalaisen, puhumattakaan venäläisen, rinnalle.

6.10.1943.