8.12.1964 Hämeenlinnassa

JEAN SIBELIUKSEN MUISTO

Säveltäjämestarimme Jean Sibelius on enemmän kuin yksikään toinen suomalainen yhtä hyvin oman kansansa kuin koko maailman omaisuutta. Hänen elämäntyönsä nousee Suomen maaperästä, hän on perin juurin suomalainen hengeltään, tunnoiltaan ja tuotannoltaan. Mutta musikaalisen neroutensa ansiosta hän on maailmankansalainen, kaikkien niiden oma, joille tämän universaalisen taiteilijapersoonallisuuden rikas sävelmaailma on avautunut. Maailmankansalaisenakin hän kuitenkin säilyttää suomalaisen erikoislaatunsa ja omaleimaisuutensa. Sen avulla hän kykenee välittämään vieraille ihmisille ja loitolle tuleviin aikakausiin vaikuttavan ja tenhoavan kuvan isänmaastaan, niin kuin vain musiikin keinoin voidaan tehdä.

Jean Sibeliukselle voitaisiin pystyttää muistopatsas melkein mihin maailman metropoliin tahansa. Mutta parhaiten paikallaan patsas on hänen syntymäkaupungissaan sekä hänen miehuutensa kotipaikkakunnalla. Järvenpää on jo pystyttänyt patsaan, nyt on Hämeenlinnan, Sibeliuksen syntymä- ja koulukaupungin vuoro. Täällä maestron patsas on oikeassa maaperässä. "Olen metsästänyt paljon Sääksmäellä, niin että kyllä tunnen Hämeen luonnon", Sibelius kirjoitti 25-vuotiaana Wienistä.

`Tapiolan` partituurissa olivat mottona seuraavat säkeet:

"On metsät Pohjolassa sankat,

ne ikisalot, haaveet hurjat, tummat loi.

Asunnot Tapion on siellä kummat,

haltiat väikkyy, hämyn äänet soi."

Tämä motto antaa avaimen Sibeliuksen koko sävellystuotantoon. On kuvaavaa, että hänen ensimmäinen sävellyksensä `Vesipisaroita` pohjautuu luonnonelämykseen. Kymmenvuotias poika muuntaa putoavien sadepisaroiden hänessä synnyttämän tunnelman musiikiksi. Ja vaikka Sibelius myöhemmin elämässä olikin kuin kotonaan Euroopan musiikkikeskuksissa, hänen mielensä kaipasi aina suomalaisen maiseman yksinäisyyteen. `Kurkien huutoa` hän nimitti elämänsä johtoaiheeksi ja kun hän kohotti maljan eräänä huhtikuisena päivänä keväälle, se merkitsi hänelle "ilmaa, auerta, sumua". Ensimmäisestä sävellysyrityksestä kulkee johdonmukainen linja viimeiseen, `Tapiolaan`. Suomalainen luonto säilyi Sibeliuksella läpi elämän hartaan kiintymyksen, ikään kuin uskonnollisen palvonnan kohteena ja innoituksen antajana.

Poistakaamme verho muistopatsaan yltä.

Me näemme miehuuteensa varttuvan Jean Sibeliuksen elinvoimaa uhkuvana, tehtävästään tietoisena, nerouteensa luottavana. Hän suuntaa katseensa nuoruutensa maisemiin. Koko elämänsä ajan hän pysyi niille uskollisena.