« Salminen, Esko. Suomalaisen sensuurin läpileikkaus. Julkaisussa Kirja tietoverkkojen maailmassa. Toimittaja Inkeri Salonharju. Verkkojulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 2003. Saatavana http://urn.fi/urn:isbn:951-10-1320-6. Artikkelin URN:NBN:fi-fe20031634.


Esko Salminen

Suomalaisen sensuurin läpileikkaus


Mielipidevainoa ja sananvapauden rajoittamista on harjoitettu niin kauan kuin kirjallista ilmaisutaitoa on ollut olemassa. Roomassa langetettiin ensimmäiset kuolemantuomiot liian uskaliaasta poliittisesta kirjoittelusta keisari Tiberiuksen aikana. Sananvapauden tukahduttaminen oli milloin lievempää milloin ankarampaa kunkin keisarin luonteenlaadusta riippuen. Tyrannikeisaritkaan eivät tosin yrittäneet kietoa pakkopaitaan kaikkea runsasta kirjallisuutta, joka käsitteli filosofian, tieteiden ja uskonnon ongelmia.

Ahdistavan sensuurin perusedellytys, johdonmukainen poliittis-filosofinen ideologia puuttui antiikin ajan yhteiskunnasta. ”Ismit” eivät olleet meidän aikojemme tapaan yhteiskunnan vitsauksena. Varsinaisen ennakkosensuurin järjesti Euroopassa katolinen kirkko. Vuonna 1515 kiellettiin lateraanisynodissa painajia julkaisemasta mitään ilman paavin valitseman sensorin tai piispan suorittamaa ennakkotarkastusta.

Valtion viranomaisten valvomalla ennakkosensuurilla ja siihen liittyen myös ulkopoliittisella itsesensuurilla on Suomessa pitkä perinne. Sanomalehtien vapaus säädettiin lailla vuonna 1776. Ensimmäinen lehti, Aurora-seuran julkaisu, ”Tidningar utgifne af et sällskap i Åbo", (myöhemmin Åbo Tidningar), ilmestyi vuonna 1771. Lehdistön vapaus jäi lyhytaikaiseksi. Ruotsin vallan päättyessä 1808 sensuuri oli tiukentunut maassa niin ankaraksi, että painovapaudesta ei ollut juuri mitään jäljellä. Emämaan vaihtumisen jälkeen 1809 Ruotsin lait jäivät Suomessa voimaan.


J.V. Snellmanin kohtalo

Virallinen ennakkosensuuri pystytettiin uudestaan vuonna 1829 tsaari Nikolai I:n virkamiesvaltaisen hallinnon aikana. Silloin sensuurin päämääränä oli länsimaisten ajatustapojen vastustaminen. Sensuuri lakkautettiin vuonna 1905, mutta palautettiin Venäjällä sotasensuurin muodossa ensimmäisen maailmansodan puhjettua 1914. Venäjästä kirjoitettiin tsaarin aikana varoen, kieli keskellä suuta, koska muussa tapauksessa elinkeinon menetys uhkasi Suomessa niin toimittajaa kuin kustantajaakin.

Tsaarinvallan aikana joukko suomalaisia lehtiä lakkautettiin kokonaan tai määräajoiksi. Tunnetuin esimerkki on J.V. Snellmanin toimittama ruotsinkielinen Saima. Senaatti lakkautti lehden kenraalikuvernöörin käskystä vuoden 1847 alussa Snellmanin kiivaiden kansallismielisten kirjoitusten takia. Venäläiset tosin tulkitsivat Snellmanin lievätkin erilaisiin epäkohtiin suunnatut arvostelut ja muistutukset sopimattomiksi. Vuoden 1850 kielisäännöksellä kiellettiin jopa romaanien eli kaunokirjallisuuden julkaiseminen. Suomeksi ei saanut painaa mitään, ellei teksti ollut sisällöltään uskonnollista tai tähdännyt taloudelliseen hyötyyn. Painokielto putosi Pietarista yleensä ilman kommentteja.

Sortovuosien aikana sensuuritoimet aiheuttivat katkeruuden ohella omalaatuisia näytelmiä. Esimerkiksi määräkuukausiksi lakkautetun Porvoolaisen Uusimaa–lehden vastaava toimittaja otti julkaisun vaientamisen jälkeen tavan kertoa kovalla äänellä tilaajilleen ja muulle ”kiinnostuneelle rahvaalle” suoraan toimituksen avoimesta ikkunasta tuoreimmat uutisen. Näitä ”tiedotustilaisuuksia” kokoontuivat kuulemaan hyvässä sovussa eri mielipidesuuntien edustajat, niin perustuslailliset ja suomettarelaiset kuin sosialistit tai ruotsalaiset.


Sananvapauden puitteet

Suomen itsenäistyminen 1917 merkitsi lehdistölle vapautumista sensuurista, jonka painetta se oli saanut kestää puolitoista vuosisataa. Tammikuun 4. päivänä 1919 vahvistettiin painovapauslaki. Sananvapaus taattiin vuoden 1919 hallitusmuodossa: julkinen sana oli ravistanut päältään kaikenlaisen ennakkosensuurin. Nykyisenkin sananvapauden puitteet rakentuvat paljolti tälle perustalle, vaikka lakeihin on saatu myöhemmin ajan vaatimusten mukaisia erilaisia korjauksia esimerkiksi rikoslakeihin tehdyillä muutoksilla.

Sananvapauden taustalla ovat vaikuttaneet yhteiskunnan rakenteet ja lehtien omistussuhteet. Sanan-, yhdistymis- ja kokoontumisvapaudet voivat laajasti ottaen vesittyä mm. poliittisen itsesensuurin tai maan valtiokeskeisyyden ja myös erilaisten muiden tekijöiden ja määräysten voimasta.

Sisällissodan aikana 1918 Suomen lehdistö oli sotasensuurin kourissa. Punaisella puolella lakkautettiin porvarilehdet ja valkoisten hallitsemalla alueella sosialidemokraattiset julkaisut. Sodan päätyttyä valkoisten voittoon keväällä 1918 sosialistien lehdet oli vaiennettu. Sensuuri jäi kuitenkin tällä kerralla lyhytaikaiseksi. Suomen Sosialidemokraatti saattoi ilmestyä jo joulukuussa 1918 ja kirjoittaa kärkevästi tuolloin käydyssä vaalitaistelussa. Vasemmisto-opposition lehtiä painostettiin sitten 1920-luvulla, ja kommunistilehdet lakkautettiin kokonaan Lapuanliikkeen aikana 1930-luvulla. Äärioikeistolaiset lehdet joutuivat puolestaan lakkautusuhan alaisiksi 1938, mutta lopullisen kuoliniskun ne saivat vasta Neuvostoliiton kanssa solmitun aseleposopimuksen myötä syksyllä 1944.


Sotasensuurin olemus

Toisen maailmansodan puhjettua 1939 Suomen lehdistö ja radio olivat saaneet kokonaisuudessaan tuntea, mitä sensuurin punainen kynä merkitsi. Sensuuri oli kuitenkin talvisodassa mutkaton ja epäpoliittinen: radio ja lehdet saivat valtiolta vain ohjeet estää sellaisten tietojen julkaisemisen, jotka olisivat voineet haitata armeijan toimintaa ja valtakunnan yleistä turvallisuutta. Vasta talvisodan päätyttyä 1940 sensuuri alkoi vahvasti politisoitua. Jo huhtikuussa annettiin yleisohje, jonka tarkoituksena oli estää hallituksen ja viranomaisten kaikinpuolinen arvostelu. Samalla vastuu sensuuritoimista siirtyi sisäministeriön alaiselle Tiedotustoiminnan tarkastusvirastolle. Sensuurin politisoituminen johtui siitä, että talvisodan yksimielisyyden haihduttua mielialakysymykset muodostuivat Suomessa hyvin pulmallisiksi. Sellaisina ne säilyivät jatkosodan loppuun syyskuuhun 1944 asti.

Virallisen sensuuritoiminnan tavoitteet oli muotoiltu uudelleen sotien välisenä aikana. Kansallisen yksimielisyyden, tulevaisuuden uskon ja itsekurin kasvattaminen katsottiin sensuuriviranomaisten tehtäviksi 1940-1941. Jatkosodan puhkeaminen merkitsi koko valtiollisen tiedotus- ja sensuuritoiminnan tehostamista. Julkisen sanan ammattilaisten värvääminen tiedotustehtäviin alkoi. Toiminnan keskittämiseksi Suomeen perustettiin 1941 Valtion tiedotuslaitos. Siinä toimivat tarkastusjaoston päällikköinä eli ”ylisensoreina” Kustaa Vilkuna ja hänen jälkeensä Lauri Posti.

Jatkosodan alettua suomalaiset sensuuriviranomaiset joutuivat läheisiin tekemisiin saksalaisten virkaveljiensä kanssa. Samalla saatiin kokea, millaista keskitetty tiedotustoiminta on diktatuurimaassa. Suomessa tarkastustoimintaan rekrytoitiin yhteensä noin 70 julkaisusensoria, jotka joissakin tapauksissa pyrittiin valitsemaan mahdollisimman läheltä kunkin lehden aatemaailmaa turhien kiistojen estämiseksi. Joskus saattoi jopa toimitukseen kuuluva lehtimies, päätoimittaja vastata lehtensä sensuurista. Tarkastustoimistoja oli suurimmissa kaupungeissa kaikkiaan vaajat 20 ja tarkastettavien lehtien määrä nousi yli 200. Yleisradiolla oli sodan aikana omat sensorinsa. Sensorien ja lehtien yhteistyö sujui varsin kitkattomasti. Sensuuria vastustivat aktiivisimmin suomenruotsalaiset ja työväen lehdet eräinä esimerkkeinä Hufvudstadsbladet ja Suomen Sosialidemokraatti.


Täyskäännös - sodasta rauhaan

Sensuuri kävi aktiivisemmaksi sitä mukaa kuin sota jatkui. Ohjeet ja kiellot lisääntyvät varsinkin marraskuusta 1943 lähtien. Suomen lehdistöstä ei jatkosodan ongelmallisesta erikoisluonteesta huolimatta tullut valtion kokonaan yhdenmukaistamaa propagandavälinettä. Siihen ei edes pyritty. Sananvapaus pystyttiin säilyttämään sodan olosuhteista huolimatta tyydyttävällä tasolla. Sensuurihan teki koko lehdistön huomioon ottaen vähän poistoja tai lakkautuksia. Valtaosa lehtien teksteistä kelpasi sellaisenaan. Samalla sota koulutti toimittajia ulkopoliittiseen varovaisuuteen, jota todella tarvittiin raskasta rauhaa seuranneessa arkaluontoisessa tilanteessa syksyllä 1944.

Saksasta ei sodan aikana sopinut kirjoittaa liian kriittisesti. Jo jatkosodan loppuvaiheissa julkinen sana joutui vähitellen asennoitumaan myös tulossa olevaan poliittiseen täyskäännökseen. Aseiden vaiettua Neuvostoliitosta, erityisesti sen johtohenkilöistä ja varsinkin Helsinkiin saapuneesta Andrei Zhdanovin johtamasta liittoutuneiden valvontakomissiosta alkoi muodostua uusia tabuja Suomen tiedotusvälineille. Ennakkosensuuriakaan ei voitu heti lakkauttaa, vaikka yleisesti luultiin niin tapahtuvan. Sensorit jatkoivat lievenevin ottein työtään Helsingin lehdissä ja Suomen Tietotoimistossa Pariisin rauhansopimukseen 1947 asti.


Kiertoilmauksia – rajoitusten vaikutus

Tärkein kysymys oli jatkosodan jälkeen - 1990-luvulle asti jatkuneen - ns. kansainvälisen kylmän sodan kautena, kuinka kirjoittaa Neuvostoliiton politiikasta ja itäisen naapurin yhteiskunnallisista oloista. J.K. Paasikivi aloitti jo 1945, ensin pääministerinä ja sitten presidenttinä, määrätietoisen julkisen sanan ohjauksen uuden ulkopoliittisen linjan varjelemiseksi. Useita vuosia kestänyt valtiovallan harjoittama ohjaus johti siihen, että Neuvostoliittoa kuvattiin 1940-luvun lopulla hyvin varoen tai vältettiin koko aihetta. Tuolloin syntyi kiertoilmauksia: Neuvostoliitto oli ”vieras valta”, ”eräs määrätty valtio”, ”voittaja” tai vain ”tietty taho”. Myöhempinä vuosikymmeninä eli 1956 alkaneena Urho Kekkosen pitkänä presidenttikautena ns. ”yleiset syyt” vaikuttivat lehdistöön ja hallituspolitiikkaan.

Kansainvälisessä julkisessa keskustelussa alettiin varsinkin 1960-luvulla puhua Suomen liukumisesta Neuvostoliiton vaikutuspiiriin ja samalla maan julkisen sanan ulkoisista rajoituksista eli itsesensuurista. Suomettumis-termiä ja siihen liittyvää itsesensuurin käsitettä viljeltiin varsinkin Saksan Liittotasavallan sisäisessä poliittisessa keskustelussa. Paasikivi oli tosin sanonut jo 1946 päiväkirjassaan olennaisimman sensuurin ja itsesensuurin kielteisestä vaikutuksesta. Paasikivi nimittäin pelkäsi, että hän ja hänen aikalaisensa ”tuhoaisivat kansansa sielun, koska heidän piti sietää valhetta ja petollisuutta ilman, että he itse saattoivat sanoa totuuden”.


Itsesensuurin käsite

Suomen sanomalehdistön Neuvostoliitto-kuvaan vaikutti 1944-1991 välisenä aikana tuo yhä laajempaa ulkomaista julkisuutta saanut Suomen lehtien ja radion itsesensuuri eli toimittajien näkökulmasta arkailu ja liioiteltu varovaisuus Neuvostoliittoa kuvattaessa. Erityisesti 1970-luvulla itsesensuuria ilmeni Suomen tiedotusvälineissä. On syytä korostaa, että tässä yhteydessä itsesensuurilla ei tarkoiteta kaikkia sen tehtäviä, kuten esimerkiksi rikos- tai henkilöuutisten vastuullista julkisuusharkintaa, jonka tulee aina kuulua hyvään journalismiin. Itsesensuuria ei siten tule sekoittaa yhteisesti sovittujen eettisten säädösten noudattamiseen (vrt. englannin self-regulation/ self-censorship).

Tiivistäen itsesensuurilla tarkoitetaan tässä yhteydessä (1944–1991) kustantajien ja toimittajien taipumusta välttää Neuvostoliiton ja myös muiden sosialististen maiden arvostelua. Tällainen itsesensuuri ilmeni lähinnä kahdessa muodossa: 1) idänpoliittisiin riskeihin ja neuvostouhkaan kohdistuvana liiallisena varovaisuutena, aitona pelkona ja 2) sisä- ja valtapoliittisista motiiveista lähteneenä taktisena vaikenemisena ja joukkotiedotuksen säätelynä eli poliittisen valtapelin aseena.

Kuvatunlaisen itsesensuurin luonteeseen kuuluu lopulta se, että ilmiötä on hyvin vaikea havaita silloin kun se vallitsee. Itsesensuurihan mekanismina toimii paljolti piilotajuisella tasolla. Sen on sanottu olevan ”viekas väline” vallanpitäjien käsissä. Neuvostoliitto on luhistunut ja kommunismin utopiaan kuuluneet tabut ovat rikkoutuneet. Missä ulkoista itsesensuuria sitten voisi nyt olla, mihin se on siirtynyt? Ulkoisia rajoituksia voi esiintyä vanhan tradition mukaan Venäjää koskevissa asioissa myös EU:n aikana. Siitä on käyty keskustelua esimerkiksi Suomen turvallisuuspolitiikkaan ja Nato-jäsenyyteen liittyen. Euroopan unionin mahdolliset vaikutukset julkiseen sanaan taas ovat oma tutkimaton lukunsa.

Niin ulko- kuin sisäpoliittisella tasolla liioiteltu - tai taktinen – varovaisuus, itsesensuuri voi esimerkiksi edistää ja suojella mitä tahansa ”muoti-ismiä”. Sananvapauteen ja sen rajoituksiin on suhtauduttava tarkkaavaisesti. Uusia tabuja on aina olemassa.


Lähteet

Kulha, Keijo K. Elämää apinalaatikossa. Päätoimittajan näkökulma julkisuuteen, Helsinki: 2002.

Nortamo, Simopekka. Suomalainen itsesensuuri, Helsingin Sanomat, kuukausiliite No 17, 1991.

Salminen, Esko. Sensuuri ja itsesensuuri Suomen lehdistössä 1944 – 1948. Keuruu: 1979.

Salminen, Esko. The Silenced Media. London/New York: 1999.

Salminen, Esko. Vaikeneva valtiomahti? Helsinki: 1996.