|
» | ||||||||||||||||||||||||
Rikos ja yhteiskunta
Ruotsalainen viimeaikainen rikosromaani on ollut yhteiskunnallinen, sen linjanhan aloittivat jo Maj Sjöwall ja Per Wahlöö 60-luvulla. Henning Mankellin päähenkilökin pysähtyy tämän tästä sateeseen murehtimaan, miten Ruotsi on koko ajan menossa huonompaan suuntaan. Nesser ajattelee toisin: ”Sankarini ei juuri ajattele yhteiskunnallisia. Minusta rikosromaani hankkii hyvin helppohintaisesti oikeutuksensa väittämällä, että se harjoittaa tärkeätä yhteiskuntakritiikkiä.” Nesseristä yhteiskunnan ongelmat tiedetään ilman rikosromaaniakin. Haastattelija tiivistää, että ongelmana on kirjoittaa hyviä romaaneja ja samalla paljastaa jotakin, mitä ei vielä tiedetä, ja Nesser jatkaa: ”Rikos tehdään yhteiskunnassa, yhteiskuntaa kuvaa silloin automaattisesti. Ei tarvitse lyödä rumpua!” Kriittinen ajatus, että rikos kuvastaa yhteiskuntaa, on sekin vanha. Yhdysvalloissa 1800-1900-lukujen vaihteessa vaikuttanut muckrakingin (sonnantonginnan) nimellä tunnettu yhteiskuntakriittisen journalismin laji otti lähtökohdakseen, että rikos oli suodattunut yhteiskunnan rakenteeseen ja että kaivelemalla epäkohtia journalismi paljastaa olennaisia asioita tuosta epäpyhästä liitosta. Saman suuntainen lähtökohta oli Sjöwallilla ja Wahlööllä, samaa tuskailee Kurt Wallander Skånen sateessa ja samaa löytyy Edinburghista kirjoittavan Ian Rankinin monista teoksista. Yhdysvalloissa on leegio muckrakerien jäljillä kulkevia rikoskirjailijoita, jotka perustelevat genrevalintaansa sillä, että rikosromaani suo mahdollisuuden kertoa, mistä omassa yhteiskunnassa oikeastaan on kysymys. ”Rikosromaani on yhteiskunnan peili”, kiteyttää Los Angelesin pimeästä puolesta kirjoittava Michael Connelly (4). Häntä ja Ian Rankinia ehkä yhdistää se, että hekään eivät lyö rumpua eivätkä väännä rautalangasta, vaan yhteiskunta kulkee mukana, koska se ei voi olla kulkemattakaan. URN:NBN:fi-fe20031637 |
|||||||||||||||||||||||||
