LÖYSIN RANTEIN.

    Kaikesta siitä, mitä edellä on esitetty, olisi tehtävissä kenties se johtopäätös, että kansan henkinen vastustuskyky on ylläpidettävissä kansalaisten itsekurilla ja pidättyväisyydellä, siis passiivisesti vaikuttavilla ominaisuuksilla. Mutta voiko pelkkä passiivisuus olla riittävä, kun kysymyksessä on kansan taistelu olemassaolonsa puolesta? Tällainen taistelu edellyttää, että kansa kestää kaikki ne henkiset tappiot ja aineelliset menetykset, suuret vastoinkäymiset ja pienet vastukset, koskaan unohtumattomat kärsimykset ja päivittäin toistuvat puutteet, jotka sota tuo tullessaan. Ja siihen ei riitä tuskan passiivinen sietäminen, apaattinen alistuminen, siihen vaaditaan aktiivisia toimenpiteitä, siihen vaaditaan kansan oikeaa henkistä asennoitumista.

    Emme puutu tässä niihin toimenpiteisiin, joihin valtiovallan ja yhteiskunnan taholta on ryhdyttävä kansan kestämiskyvyn ylläpitämiseksi ja lujittamiseksi. Sen kysymyksen pohdinta vaatisi valtion ja kansalaisten välisten suhteiden yksityiskohtaista tarkastelua mitä erilaisimpien asioiden kohdalta, joista jokainen tavallaan edellyttää perusteellista erikoiskäsittelyä, kuten esim. kansanhuolto, verotus, palkkakysymykset, sosiaalinen huolto yms. Yhtenäisen käytännöllisen ohjelman luominen kaikilla asiaan kuuluvilla elämänaloilla on mahdotonta, joten esitys pian alkaisi muistuttaa vastaamatonta kysymystä: Mihin menet, Suomen kansa? Sen sijaan on paikallaan tarkastella, mikä merkitys kestämiskyvyn säilymiselle on kansan oikealla henkisellä asennoitumisella ja millainen henkinen asennoituminen parhaiten turvaa Suomen kansan vastarintatahdolle voiman kestää loppuun saakka.

    Kuta pitemmän aikaa sota jatkuu, sitä enemmän joutuvat kansan kaikki voimavarat käytäntöön. Parhaitenkin sotaa varten varustautuneessa maassa aiheuttaa sodan pitkittyminen sen, että valtakunnan sotilaallinen voima ja sen taloudellinen kantokyky, nuo tekijät, joista sodan tuloksen katsotaan ensisijaisesti riippuvan, asetetaan ankaralle koetukselle. Mutta samanaikaisesti siirtyy yhä enemmän etualalle kysymys kansan taistelumoraalista, kansan kyvystä kestää sodan painetta ja sen vaikeuksia. Kunnes vihdoin tullaan siihen ajankohtaan, jolloin sodan tulos ei enää ensisijassa riipukaan kansan aineellisesta vastustuskyvystä, miehistä ja aseista ynnä kaikesta siitä, mitä näiden voimassapitäminen vaatii, vaan kansan, siviiliväestön niinkuin sotaväenkin, moraalista, kyvystä kestää murtumatta näköpiirin ulkopuolella olevaan loppuun saakka. Tämä moraali merkitsee samaa kuin että ei väsytä, ei kyllästytä, ei herpaannuta, ei turruta, ei käydä penseiksi, ei tympeennytä, ei menetetä hermoja, ei kadoteta uskoa, sanalla sanoen: että jaksetaan kestää. Ja mikäli mahdollista: että jaksetaan kestää iloisella mielellä.

    Kun kansa on sodassaan ehtinyt tähän saakka, silloin astuu etualalle kysymys kansan elämäntyylistä, kansalaisten tavasta suhtautua onneen jos onnettomuuteenkin.

    Mikä on suomalainen elämäntyyli, miten suomalainen ottaa asiat, vakavat ja vähemmän vakavat, voitot ja vastoinkäymiset?

    Kun tämä kysymys joutuu pohdittavaksi, näyttää olevan tarpeellista tehdä ero suomalaisen välillä toiselta puolen yksityiselämässä ja toiselta puolen julkisuudessa. Sillä varmaa on, että yksityinen suomalainen mies tai suomalaiset keskenään yksityiselämän piirissä ovat jotakin aivan toista kuin julkisuudessa esiintyvä suomalainen mies tai virallinen suomalainen yhteiskunta. Ratkaisevaksi eron perusteeksi ottaisimme suhtautumisen huumoriin. Huumoriin liittyy tässä yhteydessä olennaisesti esiintymisen luonnollisuus.

    Suomalainen on suuri humoristi yksityiselämässään, siitä antavat vastaansanomattoman ja luotettavan kuvan mm. osakuntien suorittamat sananparsikeräykset eri maakunnista. Leikinlaskulla on eri puolilla maata suuresti toisestaan eroava luonne, se voi olla nokkelaa ja ilveilevää kuin Karjalassa, suulasta ja venkoilevasti tuumailevaa kuin Savossa, ramakkaa ja arkailematonta kuin Lapissa, tuikeaa ja syvälle ottavaa kuin Pohjanmaalla, jäyhää ja laatuisaa kuin Hämeessä sekä lyhyttä mutta hartaasti harkittuna joskus hyvinkin kirpeää kuin Varsinais-Suomessa. Joka puolella sitä kuitenkin riittää elämän kaikkinaisiin tilanteisiin. Huumorin turvin kestetään maallisen vaelluksen alituiset vastoinkäymiset ja monet vaivat, ja huumori estää menestyksen harvinaisen päivän koitumasta ylpeyden ja yltäkylläisyyden tunteen muodossa lankeemukseksi. Huumori kirkastaa ei vain kurjan syntymisemme tähän murheenlaaksoon vaan myöskin vaivaisen poismenomme ja kaiken raadollisuuden, mikä näiden rajapyykkien väliin mahtuu. Huumori ryydittää elämän. Kapteeni Osborne sanoo näytelmässä "Matkan pää": "Sota on kauheaa, mutta ilman pippuria se on sietämätöntä." Suomalainen sanoisi siihen yhtyen, että elämä on raskasta, mutta ilman huumoria se on vallan sietämätöntä.

    No hyvä. Suomalainen on siis yksityiselämässään leikkiä laskeva ja leikkiä ymmärtävä ihminen. Tästä olisi siis tehtävä sellainen johtopäätös, että suomalainen yhteiskunta on huumorin höystämä ja virkistämä. Mutta tämä johtopäätös on valitettavasti kaikkea perää vailla. Suomalainen yhteiskunta päinvastoin on täysin vailla keveyttä ja huumoria.

    Mikä antaa luotettavamman kuvan kansan virallisesta elämäntyylistä kuin juhlapuheet, valtiomiesten julkiset esiintymiset, eduskuntalausunnot jne. Juuri näistä ja vastaavanlaisista "virallisen tahon" kääntymisistä varsinaisen kansan puoleen saadaan oikea kuva yhteiskunnan tavasta suhtautua esilletuleviin asioihin.

    Kun me täällä radionappuloiden vapaan vääntelyn maassa omia sinfonioitamme paetessamme ja kevyttä musiikkia vieraasta, anteliaasta avaruudesta etsiessämme vangitsemme jonkun valtiomiehen tai muun TK-miehen puheen, voimme jo yksin puhetyylistä vaivattomasti päätellä, mistä maasta lähetys on kotoisin. Tällä tavoin voimme radion avulla muodostaa jonkinlaisen käsityksen eri kansojen elämäntyylistä. Saksalainen pitää kovaa ääntä ja viljelee suhteettomasti paatosta, sen saamme selville, vaikka emme ymmärrä puheesta sanaakaan. Ruotsalainen vaikuttaa ehkä laulavan puhetapansakin vuoksi pehmeältä ja sanoisimmeko jossakin määrin makealta. Amerikkalainen on kiireinen business-mies, huumorissaan hieman groteski ja tungetteleva. Englantilainen puhuu yleensä luonnollisesti, tuntuu karttavan paatosta ja, mikäli puhetta ymmärtäisimme, voisimme ehkä havaita todeksi, että englantilaisen puheessa pitää olla ainakin yksi hyvä vitsi ja sen säestykseksi jokunen sutkaus. Ryssän molotus on taas asia erikseen.

    No entäs suomalainen puhe? Sen tunnemme toki ilman radion apuakin. Suomalainen puhe on ensiksikin pitkä kuin nälkävuosi (radiossa kaikki eivät onneksi saa puhua niin kauan kuin jaksavat), se on parhaassa tapauksessa täynnä kovaa asiaa, mutta miltei poikkeuksetta se on kuiva, kuiva. Siinä on yleensä enemmän kuin kylliksi paatosta, mutta huumorista se on kemiallisesti vapaa. Ja jos esim. valtiollisessa puheessa on jotakin kevyempään käsittelytapaan viittaavaa, on se pistävää ja pistättävää satiiria, poliittisen vastustajan naurunalaiseksi saattamista tai pahimmassa, ja useammassa, tapauksessa suoraa haukkumista. Vapauttavaa huumoria, itseivaa, leppoisaa leikinlaskua, niitä saa suomalaisista puheista, virallisista ja virattomistakin, turhaan hakea.

    Koko julkinen elämämme, valtio ja yhteiskunta, ne ovat juhlapuheittemme uskollinen peilikuva. Me saatamme olla yksityiselämässämme hupaisia ihmisiä, jotka kaipaamme iloa ja kykenemme verrattomaankin leikinlaskuun. Mutta anna olla, kun meidän tulee esiintyä virastomme, puolueemme, seuramme taikka minkä muun porukan puolesta tahansa, niin meidät valtaa jäykistävä juhlallisuus ja tärkeys. Puhummepa me vaivattomasti tai änkyttäen, vapaasti taikka paperista, me olemme aina yhtä muodollisia ja yhtä ikäviä. Luonnollisen vapaata, huumorilla höystettyä puhetta kuulee harvoin täysin yksityisluontoisessakaan seurassa, ja kun koossaololle on saatu jonkinkaanlainen virallinen leima, tuntuu siltä kuin leikinlasku asiallista asiaa käsiteltäessä olisi kuuntelijain mielestä suorastaan sopimatonta. Ja samat kuuntelijat saattavat omassa yksityiselämässään olla sentään repäisevän leikinlaskun miehiä. Mutta yhteiskuntamme rakentuu nyt kerta kaikkiaan sille perustalle, että siellä ei ole kevyemmälle elämäntyylille tilaa. Varsinkin nyt, sota-aikana, on tullut tavaksi toistaa toistamasta päästyäkin, että vakava aika vaatii vakavuutta ja arvokkuutta niin hyvin julkisessa kuin yksityisessäkin elämässä. Ikäänkuin tuo murjottaminen antaisi kansalle uutta voimaa ja elämänuskoa. Mutta yhteiskuntamme on kehittynyt sellaiseksi, että kansalaisten henkinen elämä on vapaan elämänilon, virkistävän huumorin ja luonnollisuuden kohdalta pantu yhtä tiukkojen säännöstelymääräysten pakkopaitaan kuin ruumiimme ravinto ja verhous.

    Tähän kaikkeen sanotaan, että tuo yksityiselämän ja julkisen elämän vastakohtaisuus meillä Suomessa on perinteellinen juttu, siihen on kansa totutettu ja tottunut, eikä siitä ole tähän saakka koitunut mitään haittaa. Siinä havaitaan sama ero, mikä on olemassa puhdetöitä suorittavan suomalaisen pirtin keskustelutyylin ja pyhäasuunsa pukeutuneen rahvaan täyttämän seuratalon juhlatyylin välillä. Edellisestä ei puutu viihtyisää leikillisyyttä, mutta jos samaa yritettäisiin viljellä parhaisiinsa pukeutuneen juhlayleisön edessä, saattaisi siitä` olla seurauksena kuulijain pahentuminen, koska he eivät olleet tulleet kuuntelemaan leikkipuheita, vaan totista totta ja vakavaa asiaa.

    Tässä väitteessä lienee koko paljon perää. Asianlaita on todellakin niin, että tavallinen suomalainen, joka omassa yksityiselämässään antaa leikinlaskulle vallan, saattaa suorastaan hävetä puhujan puolesta, joka sekoittaa vakavasta asiasta puhuessaan huumoria joukkoon. Tällaisen esiintymisen aiheuttama pahastuminen saattaa joskus aiheutua tekopyhyydestä, mutta useimmiten se on peräisin siitä vanhemman väen keskuudessa tavaksi tulleesta käsityksestä, että vakavasta asiasta pitää puhua vakavasti. Välipä hänestä, jos kuulija ottaa pienet nokkaunet silloin tällöin, pääasia on, että puhetilaisuus poikkeaa mahdollisimman paljon arkielämän totunnaisesta vapaudesta.

    Kun siis Suomen kansa tuntee olonsa kotoiseksi, milloin viralliset asiat hoidetaan juhlallisesti ja kuivasti, niin miksi nähdä tarpeetonta ja hyödytöntä vaivaa vakiintuneen ja hyväksytyn olotilan muuttamiseksi? Tämän kysymyksen voi tietenkin tehdä. Mutta me kysymme vastaan: onko tämä arkielämälle vieras, jäykkä ja yleensä persoonaton juhlatyyli se, jonka avulla kansa jaksaa kestää sodan yhä jatkuessa kasvavat vaikeudet ja vastoinkäymiset? Sillä nuo vaikeudet ovat yleensä jokapäiväisen elämän piirissä esiintyviä, mahdoton niitä on kenenkään lähestyä pateettisen vuodatuksen fraseologialla, eikä niitä poisteta korkealentoisen juhlapuheen tavalliselle kansalle usein käsittämättömin korulausein. Ne ovat useimmiten maan tasalla olevia asioita, joista on puhuttava luonnolliseen, vapaaseen tapaan, jotta puheesta saadaan selko. Ja vaikkapa esillä olisi kysymys, jota ei sovi käsitellä arkipäiväisin sanankääntein, onko silloinkaan tarpeen, että oitis posahdetaan korkeaan tyyliin, josta useimmalle kuulijalle jää mieleen vain se, että kyllä se oli kovin kaunista, mutta mitä siinä mahdettiin sanoa, sitä ei jaksa muistaa.

    Kotirintama saisi monessa asiassa ottaa oppia pojista rintamalla. Ja silloin eräs ensimmäisiä oppeja varmaan olisi, että vaikeudet voitetaan parhaiten huumorin, hyvän tuulen ja vapauttavan leikinlaskun avulla. Ihan virallisessakin elämässä.

    Suomalaisen sotilaan voima on ollut hänen huumorissaan. Ramakka leikinlasku, siinä elämäntyyli, jonka turvin suomalainen sotilas on kestänyt talvisodan mittaamattomat kärsimykset ja nyt käynnissä olevan taistelun edeltäkäsin aavistamattoman raskauden. Huumori on peittänyt jokapäiväisen elämän pikku huolet, mutta se on antanut myös voimaa ja sinnikkyyttä kaikkein kovimmankin paikan koettelemuksissa ja luonut valoa niihin synkkiin päiviin, joita ilman ei parhaintakaan sotaa ole käyty. Suomalainen sotilas on oppinut rintamalla, että se maraton, jonka sota hänelle muodostaa, on otettava ilman jännittämistä, ilman pingoitusta, irtonaisesti ja rennosti. Esiintymisestä tosin puuttuu äksiisin opettama terävyys ja mallikkuus, se saattaa meitä tuntemattomasta sivullisesta näyttää suorastaan kurittomuudelta, mutta se vastaa niin turkasesti suomalaista luonnetta ja suomalaista luontoa, maastoa. Tämä olemisen vapaus saa suomalaisessa sotilaassa täydentäjäkseen huumorin. Se on arvokas ase sodan kaikissa vaiheissa, mutta erityisesti pitkän, hermoja kuluttavan asemasodan aikana tulee näkyviin, mikä korvaamaton voima suomalaisella sotilaalla on hänen huumorissaan ja hänen tavassaan ottaa asiat irtonaisesti ja hieman noin niinkuin rennosti.

    Pyrkiessään vapautumaan muodollisen sotilaskasvatuksen väkistenkin mukanaan tuomasta pingoittuneisuudesta suomalainen sotilas noudattelee samoja linjoja, jotka suomalainen urheilukasvatus on omaksunut. Sen tiedetään näet aina korostavan irtonaisen suorituksen välttämättömyyttä ja opettavan, että kilpailu pitää ottaa ilman tärkeyttä, vapaasti ja jännittämättä. Siinä tunnutaan noudattavan englantilaista valmennusohjetta: take it easy, ottakaa se helposti, vaivattomasti. Voidaanpa havaita mennyn niinkin pitkälle, että esikuvaksi on haluttu korottaa urheilija, joka ottaa kilpailun ikäänkuin "hällä väliä"-mielialassa, sillä silloin voi säilyttää huipputuloksien saavuttamiselle välttämättömän hermovoiman. Ja joka tapauksessa tuota "hällä väliä"-mielialaa on pyritty ylläpitämään esim. moniottelussa eri lajien välillä, jotta hermojännitys itse suoritusta odotettaessa ei kuluttaisi voimia. Tähän voidaan vielä lisätä, että suomalaisen naisvoimistelun yhtenä päämääränä on ruumiin ja hengen rentouttaminen.

    Suomalainen sotilas on tuntenut nahassaan, että hermovoimien säilyttäminen edessä olevien taistelujen varalta vaatii irtonaista, jännittämätöntä olemista, pingoittamatonta vapaa-aikojen viettämistä. Sitä ei ole hänelle opetettu missään ohjesäännöissä, päinvastoin se saattaa suorastaan sotia ohjesääntöjen henkeä, vieläpä kirjaintakin vastaan, mutta sen on opettanut hänelle luonto, joka vetää tikanpojan puuhun. Sota on suomalaiselle kuin savotta ja savotan viisaudet on siirretty sodan souviin. Eräs kaikkein suurimmista viisauksista, elämänohje, joka on vailla vertaansa, on ollut jätkän opetus, että työ, jos aikoo sen saada hyvin luistamaan, on tehtävä löysin rantein. Jos mihinkään niin sopii tämä ohje sodan savottaoloihin. Siellä on kaikki tehtävä löysin rantein sekä sanan tosiasiallisessa merkityksessä että myöskin kuvaannollisessa mielessä.

    Sanoimme edellä, että kotirintama saisi ottaa oppia rintaman elämäntyylistä. Rintamalla on kuukausien mittaan kehittynyt oma tapa suhtautua asioihin. Ja kun henkinen kestämiskyky on juuri siellä ollut kaikkein kovimmalla koetuksella, on luonnollista, että siellä ovat vaikeudet muovanneet elämäntyylin sellaiseksi, jonka avulla läheiset ja kaukana tulevaisuudessa olevat vastukset voidaan parhaiten voittaa. Tässä valossa rintaman elämäntyyli on kovien tosiasioiden valitsema ja sen tehokkuus on niiden karaisema.

    Varmaa on, että kotirintaman olosuhteet, kun on kysymys kansan henkisen vastustuskyvyn kestämisestä, alkavat sodan pitkittyessä yhä enemmän muistuttaa varsinaista tulirintamaa. Kuta kauemman aikaa sota on kuluttanut hermoja, kuta etäämmäksi rauhan saapuminen näyttää häipyvän, sitä kireämmälle ihmiset vedetään. Silloin tarvitaan jokainen keino, jolla voidaan alentaa henkistä painetta. Silloin vaaditaan, että kansan mielialan hoitamiseen kiinnitetään aivan erikoislaatuista huomiota ja tehdään kaikki, mikä tehtävissä on, mielialan keventämiseksi, valoisamman elämänkäsityksen luomiseksi, terveen elämänilon synnyttämiseksi. Mutta tätä ei saada aikaan, jollei julkisessa elämässä saada käännöstä vapaampaan tyyliin. Yhtäkkiä se ei tietenkään voi tapahtua, mutta olisi pyrittävä mahdollisimman pian luopumaan ylipingoittuneesta isänmaallisuudesta, deklamoivasta pateettisuudesta ja kuivasta juhlavuudesta. Tilalle olisi saatava luonnollisuutta, irtonaisuutta, huumoria, sanalla sanoen asiat olisi hoidettava löysin rantein.

    Jotta lukija saisi pohdin siitä, mitä tarkoitamme, saattaa olla paikallaan suorittaa esim. julkisen propagandamme lyhyt tarkastelu. Propagandalla emme tässä tarkoita virallista propagandaa, vaan julkista sanaa sekä puheessa että kirjoituksessa.

    Propagandastamme on sanottava, että se on omassa lajissaan kunnon työtä. Se hallitsee horjahtamatta ylevän tyylinsä, se on tukehtumaisillaan isänmaallisesta paatoksesta. Se käsittää tehtäväkseen kansan mielialan korkealla pitämisen ja se käsittää hyvin myös ne keinot, joilla se tuon toimen parhaiten suorittaa. Kaikista asioista se näin ollen antaa mahdollisimman optimistisen kuvan, ja jotta kansa ei sortuisi epämiellyttävien ja epäsuotuisien uutisten alle, se ei niitä saata kansan tietoon taikka jos se sen tekee, sanoo se ne somasti koristellen. Se pitää myös tehtävänään isänmaallisen intomielen lietsomisen kansaan, jossa tarkoituksessa se enemmän kuin arkiseen elämään liittyvistä asioista taikka päivittäistä mielenkiintoa herättävistä koti- ia ulkomaan tapahtumista kirjoittaa yleisisänmaallisista aiheista, kansamme raskaista, mutta kohtalon käden ihmeellisellä johdatuksella onnellisesti päättyneistä vaiheista, yksimielisestä kansastamme, voittomme varmuudesta yms. Ja jos propaganda joutuu selvittämään mitä kansalaisille määrättyä käytännöllistä tehtävää tahansa, sille etsitään perusta isänmaallisesta velvollisuudesta, kansallisesta edesvastuuntunnosta jne., vaikka tavalliselle kansalaiselle isänmaallisuus tässä arkielämän käytännöllisessä tehtävässä näyttelee hyvin vähän vaikuttavaa osaa sen välttämättömyyden, sen pakon rinnalla, joka on määrännyt, että työ on tehtävä, ja joka tekemään velvoitetulle olisi hyvin riittänyt velvoituksen perusteeksi. Ei ihme, jos isänmaallisuus alkaa saada epäaidon sivumaun, kun se tungetaan kaikkialle, tavallisen kansalaisen käsityksen mukaan täysin tarpeettomiin ja sopimattomiin paikkoihin. Kun esim. tunnetusti proosallisia asioita käsitteleviin kansanhuoltodekreetteihiin sullotaan isänmaata ja isänmaallisuutta, tulee pakostakin mieleen vanha sopivaisuussääntö, joka kieltää valtakunnan lippua käyttämästä ikkunanverhoina tai pöytäliinana.

    Tietenkin voidaan vastata, että meidän on syytä pyrkiä säilyttämään talvisodan aikana omaksuttu korkean isänmaallinen henki ja sen mukainen tyyli julkisessa elämässämme. Silloin se kelpasi jokaiselle, silloin sen omaksui jokainen, miksikä se ei nyt kelpaisi kaikille suomalaisille?

    Talvisodan aikana oli asianlaita tosiaan näin. Mutta meidän on pidettävä mielessämme, että talvisodan aika oli jotakin aivan erikoislaatuista kansamme elämässä, niin erikoislaatuista, että sellaista tuskin koskaan enää voidaan saavuttaa. Se oli alituista pyhää, se oli hurmiota, jonka voima ei ehtinyt laskea. Tuon mielialan oli synnyttänyt tunne, jonka yksityisiä tekijöitä on vaikeaa eritellä. Siinä oli sekaisin luottamusta oikeaan asiaan ia lopulliseen voittoon. Siinä oli kohtalonomaista aavistusta vastarinnan toivottomuudesta sekä sen jälkeen seuraavasta kansallisesta ja henkilökohtaisesta tuhoutumisesta. Koko kansa oli ikäänkuin pukeutunut juhla-asuun, kuten kreikkalaiset taisteluun mennessään. Tällainen erikoislaatuinen ilmapiiri synnytti talvisodan aikaisen elämäntyylin.

    Mutta nykyinen sota suoritetaan talvisotaan verrattuna sittenkin arkisiksi muuttuneissa olosuhteissa. Se on venynyt niin pitkäksi, että alituista pyhämieltä on mahdoton ylläpitää. Sen vuoksi on psykologisesti väärä ja vaikutuksiensa puolesta suorastaan onneton yritys, jos propagandaa pyritään jatkamaan siinä hengessä, joka oli ainoa oikea talvisodan päivinä. Juhlapuvun asemesta on nyt vedettävä arkivaatteet päälle, niissä tunnetaan pitkän päälle olo kotoiseksi. Ja mikä tärkeintä, nyt on kotirintamalla enimmältä osalta sittenkin kysymys jokapäiväisen elämän hankaluuksista ja vastoinkäymisistä, jonkalaiset on totuttu kestämään ja voittamaan arkinöpsyissä. Sillä pyhäpuku ei ole luotu arkisia touhuja varten. Jos meidät pakotetaan jokapäiväisessä elämässä juhlakankeuteen, työ ei tule tehdyksi löysin rantein. Työilo on poissa ja työ tulee sen mukaiseksi. Kuvitelkaammepa maamiestä, joka on viety syysliejuiselle kynnökselle isältä peritty verkanuttu päällä ja kirkkokengät jalassa. Taikka seppää, joka on ohjattu sunnuntaiaamuna ahjon ääreen juhlavetimissä ja jolle on pantu pihdit saunapuhtaisiin kouriin. Suunnilleen samaa tuntee tavallinen suomalainen, kun valtio taikka sen edustajat taikka sanokaamme yksinkertaisuuden vuoksi propaganda lähestyy häntä ylipingoittuneessa pateettisuudessa. Kun Pentti Haanpään sotamies Rimppi vastaa miehelle, joka on kertonut, että teeriparvi on mökin nurkalla: "Mitä? Teeri? Ethän vain puhu ropakantaa?", on se tosin ilmaus siitä yleisestä käsityksestä, että propaganda on läheistä sukua puljutukselle. Mutta propagandan liikkuminen korkealla jokapäiväisten elämäntarpeiden yläpuolella ja sen luonnollisuutta välttävä sekä tavallisessa kuulijassa tai lukijassa vastakaikua tapaamaton tyyli ovat varmaan olleet osaltaan luomassa käsitystä propagandan epäluotettavuudesta.

    Propagandamme harjoittama isänmaallinen valistustyö ansaitsee erikseen muutaman sanan. Edellä jo mainittiin, että propagandamme viljelee enemmänkin tunneperäistä yleisisänmaallista mielialan lietsomista kuin asiallista selvittelyä. Luulisimme, että tämä on suurelta osalta turhaa touhua. Emme me suomalaiset tarvitse yleisluontoista isänmaallista propagandaa, me olemme siinä suhteessa kyllä jokainen selvällä ja lujalla kannalla. Me emme omalle vakaalle isänmaallisuudellemme tarvitse tuontapaista uskonvahvistusta, sillä se tuskin kykenisi tuomaan mitään lisää niihin tuntoihin, joista meidän rakkautemme Suomeen ja uskollisuutemme sitä kohtaan on peräisin. Ja me luulemme, että mikään isänmaallinen propaganda ei pysty voittamaan niitä tosin peräti harvoja, joita maamme tähänastiset vaiheet eivät ole voineet opettaa asettamaan Suomen maata ennen jokaista muuta maata kaikkien toimiensa kohteeksi, suomalaiselle isänmaalliselle kannalle. Propagandan pitäisi puuhailla enemmänkin konkreettisten asioiden parissa. Niistä me saamme tietoja, joiden perusteella voimme luoda itsellemme kuvan velvollisuuksistamme valtiota kohtaan.

    Edellä olemme myös maininneet propagandamme pyrkimyksen liioitellun optimistiseen sananselitykseen. Tässä propagandamme seuraa tuttua kansallista tapaa vanhan rauhan ajoilta, jonka mukaan tulevaisuus kuvailtiin kirkkain värein ja tarpeen mukaan vältettiin totuuttakin, jos sen väriasteikko olisi ollut synkempi kuin mikä soveltui meidän toiveisiimme. Rauhan vuosina meillä ei hyväksytty paholaisen maalaamista seinälle, eikä moisen maalari olisi kestänyt kilpailussa niiden kanssa, jotka lupasivat meille huolettomia aikoja ja yltäkylläistä menestystä.

    Sama tahti jatkui meillä sodan sytyttyäkin. Talvisodan aikana ryssä oli sotilaana alamittainen ja halveksittava vastustaja, niin esitettiin sekä kotimaalle että ulkomaille. Ja kun vihollinen sitten ylivoimallaan pakotti meidät rauhaan, oli kansa, joka ei tuntenut olosuhteita rintamalla, vaan oli luottanut viralliseen propagandaan, totisesti vallan pyrstöllään: kuinka annettiin Karjala niille, jotka olivat alakynnessä. Eikä tyyli ole siitä ainakaan ratkaisevasti parantunut. Optimismia ja valoisia värejä on meillä jatkuvasti viljelty luvattoman paljon. Tämä tietenkin tapahtuu siinä täysin hyväksyttävässä tarkoituksessa, että sillä tavalla ylläpidetään luottamusta kansan keskuudessa ia vastustetaan huonon mielialan syntymistä. Tämä pitää tietyissä rajoissa paikkansa, mutta jos se yleistetään, on seuraus päinvastainen kuin toivottu.

    Tietenkään ei ole paikallaan ottaa esikuvaksi vihollismaan johtavaa valtiomiestä, mutta kun se tapahtuu yksityiskohdan teknillistä hoitamista koskevassa mielessä ja siinä hyvin luvallisessa tarkoituksessa, että kansakunnan vastustuskyky saataisiin pysymään pettämättömänä, täytyy olla oikeus todeta, kuinka paikallaan Englannin pääministeri Churchillin menettelytapa luvata kansalleen verta, hikeä ja kyyneleitä on ollut. Asianlaita näyttää nimittäin olevan se, että jos kansalle jonkin käänteentekevän tapahtuman yhteydessä esittää synkän kuvan tulevaisuudesta, jolta ei uskalla enempää toivoa, tulee kansa, jos se tuon iskun kestää, samalla rokotetuksi tulevia vaaroja ja kärsimyksiä vastaan. Kun sille ei ole parempaa luvattu, se kestää koettelemukset, joita vastaan se on osannut sielullisesti oikein asennoitua, s. o. koota henkistä pääomaa niiden voittamiseksi.

    Kaunomaalailu saattaa propagandamenetelmänä olla tilapäisten ja kohtuullisessa ajassa voitettavien vaikeuksien kestäessä paikallaan. Kun kansa näet perästäpäin saa tietää asian oikean laidan, on sattunut ja salattu vahinko jo ehditty korjata, ja jäljelle jää enää päivittely, jotta johan piti. Mutta kun pitkäaikaisen kriisin vallitessa jokainen alkaa vaivatta nähdä, että virallinen optimismi pyrkii lähenemään notorista epätotuutta, silloin perustelematon optimismi ja kaunomaalailu ovat pahinta mielialan myrkyttämistä.

    Havaitsemme siis, että propaganda ei ole sidottu totuuteen suinkaan sen vuoksi, että se on moraalisesti oikein. Jos mielialaa heikentävän tosiasian peittäminen voidaan todella tehokkaasti suorittaa on se tehtävä, mutta muutoin ei. Epäonnistunut yritys epäsuotuisien seikkojen salaamiseksi on kaikista pahinta. Sillä kun salaisena pidetty asia tulee kansan tietoon, niin se myrkyttää yleistä mielipidettä, herättää huhuja ja epäluottamusta sekä kasvattaa pelkoa, että salaisena peitelty asia on paljon suurempi kuin se tosiasiallisesti onkaan.

    Olemme tässä kuvailleet propagandaa ilmauksena väärään suuntaan kehittyneen julkisen elämämme tyylistä. Mutta kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi on tarpeen vielä uudelleen korostaa, että propaganda on tässä käsitetty varsin laajassa merkityksessä. Se ei ole ainoastaan valtion virkamiesten johtama tai harjoittama tiedoitus- ja valistustoiminta, vaan siihen kuuluu suurin osa sitä toimintaa, jolla valtio ja yhteiskunta lähestyy kansalaisia. Siihen kuuluu valtio- ja puoluemiesten puheet ja kirjoitukset, sanoma- ja aikakauslehtien artikkelit, osittain myös uutiset ja niiden otsikoiminen jne. Kaikkiin niihin voi suurelta osalta soveltaa moitteen, että niitä ei ole tehty löysin rantein.

    Yhteiskunnastamme puuttuu yleensäkin konstruktiivisia, rakentavia aatteita ja ajatuksia. Me tallaamme vanhoilla totutuilla teillä, ja hyvä sekin. Mutta emme aina tarpeeksi herkästi vaistoa, milloin ulkonaiset olosuhteet vaatisivat joitakin sisäisiä uudistuksia ja muutoksia. Tuntuu siltä kuin me emme vielä täysin selkeästi ymmärtäisi, että kansan vastustustahdon säilyttäminen yhä enenevien vaikeuksien pakatessa päälle on vaikeampi tehtävä kuin miltä se näyttää ja että se vaatii uusia ja rohkeita otteita.

    Työn aiheuttama ruumiillinen väsymys, yksitoikkoisuudesta johtunut ikävystyminen ja henkinen kyllästyminen on voitettavissa vaihtelun ja ilon avulla. Tämän on saksalainen "Kraft durch Freude"-järjestö ("voimaa ilosta") ottanut toimintansa johtomotiiviksi, kun se on pyrkinyt tuomaan nimenomaan tehdastyöväestölle virkistystä sekä työssä että loma-aikoina. Kraft durch Freude-järjestön vuosien mittaan saavuttamat tulokset ovat erinomaisen merkittävät.

    Meillä kulkee vastaavanlainen loma-ajan käytön edistämistoiminta vielä lapsenkengissään, ja se vähä, mitä on tehty, on suoritettu varsinaisen vuosiloman viettämistä koskevien järjestelyjen alalla. Sitä vastoin ei huomiota ole lainkaan kiinnitetty päivittäisten vapaa-aikojen virkistävään viettämiseen. Ja kuitenkin juuri nyt olisi tämä kysymys erittäin tärkeä. Me suomalaiset olemme siinä asemassa, että järjestetty toiminta henkisen voiman ja vireyden ylläpitämiseksi ja lisäämiseksi olisi kansan vastustustahdon säilymisen kannalta välttämättömästi aikaansaatava. Työllä rasitettujen ihmisten henkisten voimien vahvistaminen on tähän saakka jäänyt pääasiassa yksityisten omaksi asiaksi. Mutta tässä on yhteiskunnan etu, yhteiskunnan kestäminen kysymyksessä, ja siksi pitää yhteiskunnan ottaa asia omakseen.

    Ilo ja vaihtelu, ne ovat kulmakivet, jotka yhteiskunnan rakentajat ovat meillä tähän saakka tyystin hylänneet. Vain niiden avulla kyetään pitämään mieliala ylhäällä niinä raskaina ja harmaina päivinä, joiden jäljelläolevaa lukua emme tiedä. Kansalaiset ovat omalla menettelyllään osoittaneet, mitä meillä tässä suhteessa tarvitaan. Tarkoitamme kautta maan järjestettyjä asemiesiltoja, joilla on ollut suorastaan valtava menestys. Niiden ohjelma on kevyttä iloittelua ja juuri tuollaista kansa nyt tarvitsee ja kaipaa. Asemiesiltojen antamaa esimerkkiä seuraten ovat monenlaiset eri järjestöt ryhtyneet toimeenpanemaan vastaavanlaisia viihdytysiltoja, joilla kaikilla on hyvä yleisömenestys. Tuntuu siltä, että on muodostumassa erityinen ammattikunta, joka huolehtii tällaisten iltojen järjestämisestä jonkin hyvän harrastuksen nimissä ja joka käärii omiin liiveihinsä suuren osan tuloista. Mutta oli miten oli, tällaisten huvitilaisuuksien saavuttama kannatus on todistuksena, että kansa kaipaa jotakin laadultaan erikoista, nykyiseen aikaan soveltuvaa vaihtelua arkipäiväänsä.

    Otamme vielä toisenkin nykypäivien ilmiön todistajaksemme. Juopottelu on ollut voimakkaasti lisääntymässä. Siihen yritetään etsiä syitä sota-ajan mukaan tuomasta moraalikäsitysten huononemisesta yms., mutta luonnollisen selityksen ei välttämättä tarvitse olla näin murheellinen. Kun työtä on yleensä tehtävä lujasti ja kun sodan jatkuminen pitää mielialaa kireänä, tarvittaisiin virkistävien vapaa-aikojen mahdollisuutta, tilaisuutta huvitteluun. Mutta sellaista tilaisuutta ei ole. Seurauksena on pako alkoholijuomien pariin, juopotteluun. Elämän karuus tarvitsee vastapainon, jotta tasapaino säilyisi. Kun ei ole tilaisuutta terveeseen huvitteluun, otetaan tilalle, mitä on saatavissa. Turhaan ei puhuta aivojen pesusta alkoholilla. Tältä pohjalta on selitettävissä juoppouden valitettava lisääntyminen.

    Edellä kirjoitetussa on lähdetty siitä, että rintamamme pitää kutinsa sekä materiaalin että mielialan puolesta. Silloin jää kotirintamasta riippumaan, jaksammeko murtumattomina kestää loppuun saakka. Täällä se on mielialakysymys. Normaalisina aikoina hyvät taikka ainakin siedettävät olosuhteet muovaavat mielialan. Mutta sodan aikana, jolloin ulkonaiset olosuhteet ovat vaikeat ja jolloin ihmisten sielullinen jännitys on suuri, tarvittaisiin määrätietoista, suunnitelmallista mielialan hoitamista.

    Tällöin haluamme korostaa kahta näkökohtaa. Ensiksikin: yhteiskunnan tulee varata kansalaisille henkistä virkistystä, elämäniloa. Ja toiseksi: yhteiskunnan on vapauduttava pingoittuneesta, hedelmättömästä mahtiponnesta ja lähestyttävä kansalaisia luonnollisesti ja vapaasti, leikinlaskua karttamatta, löysin rantein.

    Jo rauhan aikana kiinnitettiin ei vain Saksassa, josta edellä on ollut puhe, vaan kaikissakin teollisuusmaissa huomiota vapaa-aikojen viettämiseen. Siinä yhteydessä esitettiin niinkin voimakkaita väitteitä kuin että yhteiskunnan kannalta ei ole tärkeintä se, miten työaika kulutetaan, vaan se, miten vapaa-aika vietetään. Olkoon, että tässä on huimasti liioiteltu, mutta paradoksi on otettava opiksi, silloin kun kansan mielialan merkitys kansan vastustustahdon säilymiselle tunnustetaan ratkaisevaksi tekijäksi.

    Meillä ei riitä, että vapaa-aikojen varalta järjestetään ilman yhtenäistä suunnitelmaa jokin asemiesilta tai sitä vastaava kirjava iloittelu, vaan välttämätöntä olisi, että valtiovalta antaisi jollekin vartavasten muodostetulle elimelle tai järjestölle tehtäväksi kansan mielialan hoitamisen, jolloin huomiota ei olisi kiinnitettävä sanoihin, propagandaan, vaan tekoihin. Ja nimenomaan toimenpiteisiin vapaa-aikojen virkistävän, voimia-antavan viettämisen aikaansaamiseksi. Tällainen erikoisjärjestely on tarpeen nimenomaan sen vuoksi, että sota-aikana vapaa kansalaistoiminta, jonka piirissä aikaisemmin voitiin tehdä arvaamattoman paljon vapaa-aikojen virkistäväksi viettämiseksi, on supistunut vain murto-osaan entisestään. Kun nykyään ei ole olemassa edellytyksiä aikaisemmalla pohjalla tapahtuneen toiminnan elvyttämiseen, on siirryttävä kokonaan uusiin muotoihin. Mutta kesannoksi tätä asiaa ei saa jättää, sillä vahingolliset ajanviettotavat pääsevät pian ryöstäytymään irti, jos ei aktiivisiin vastatoimenpiteisiin ryhdytä. Kiellot eivät yksin auta eivätkä poista pahan juuria.

    Työmuodoista ei tällaisella viihdytysjärjestöllä tulisi olemaan puutetta. Teatterinäytäntöjä, musiikki-iltoja, viihdytystilaisuuksia, ulkoilua, voimisteluharjoituksia, urheilua, tanssitilaisuuksia, yhteislauluhetkiä, ehkäpä puheita ja esitelmiäkin. Jos tässä tarkoitettu vaalintatoiminta pantaisiin alulle, on varmaa, että työalaa ja työmuotoja sille kyllä löytyisi lisää ajan ja kokemusten mukana. Kaiken huvittelutoiminnan johtavana periaatteena tulisi olla huvittelun ohjaaminen yhteiskuntaa hyödyttäviin muotoihin ja sen pysyttäminen terveellä pohjalla. Yhteiskunnalla ei ole varaa sellaiseen hyveellisyyteen, joka kieltää kaiken huvittelun sillä perusteella, että se ei sovi vakavaan aikaan, jota elämme. Jos havaitaan, että aikaisemmin sallittujen huvittelumuotojen kieltäminen on johtanut epäterveiden ja vahingollisten ajanviettotapojen yleistämiseen, on pakko ottaa asia uudelleen reaalisella pohjalla tapahtuvan tarkastelun alaiseksi ja omaksua menettelytavat, jotka takaavat luopumisen epäterveistä muodoista. Siitä tässä on kysymys.

    Mutta miten saada yhteiskunta löysäksi ranteiltaan?

    Demokratiassa luullaan, että kaikki asiat saadaan järjestykseen kansan valittujen säätämillä laeilla. Diktatuureissa taas uskotaan lujasti siihen, että määräys, käsky, ukaasi ratkaisee vaikeimmatkin pulmat.

    Jospa tyytyisimme tähän yleispätevään tiehen ja suosittelisimme seuraavanlaista lakiehdotusta:

                                                                   LAKI

                                                          julkisista puheista.

                                                                    1 §.

    Valtiollisia asioita taikka valtion hallintoa käsittelevää julkista puhetta älköön tasavallassa pitäkö henkilö, joka puhuu joko liian pitkään taikka pateettisesti, ei myöskään henkilö, jolla ei jokaista puheensa 10 minuuttia kohti ole vähintään yhtä hyvää sukkeluutta.

                                                                    2 §.

    Henkilölle, joka on nimitetty virkaansa ennen tämän lain voimaantuloa ja joka voi kahden henkilön todistuksella osoittaa olevansa vailla löysäranteista elämäntyyliä, voidaan myöntää oikeus pitää puheita virkaansa liittyvistä aiheista poiketen 1 §:n säännöksistä.

                                                                    3 §.

    Jos henkilö julkista puhetta pitäessään esittää tökerön sukkeluuden, on hänet ammuttava hiljaisella tulella aamunkoitteessa.

                                                                    4 §.

Se, mitä 1 ja 3 §:ssä on sanottu julkisen puheen pitäjästä, olkoon lakina myös hänen puheensa kirjoittajaan nähden.