Jähmeitä ja saamattomia

Aamulehdessä oli julkaistuna amerikansuomalaisen yliopistomiehen Leo Vuosalon haastattelu, joka oli varustettu vihaisella otsikolla: "Suomalaiset - olette jähmeitä ja saamattomia". Vuosalo on ollut kahdeksan kuukautta Tampereen yliopistossa avustajana kansainvälisen politiikan professorin viran hoidossa ja tänä aikana hän on kiertänyt eri puolilla maata tutustumassa tähän mahdottomaan kansaan ja sen retuperällä oleviin oloihin. Haastattelussa ei esitetty yhtään myönteistä ominaisuutta suomalaisia kuvailtaessa, mutta paljon pistävää arvostelua.

   On aina varsin virkistävää lukea arvostelua oloistamme ja ihmisistämme. Jos ajattelette, että kritiikki on mennyt pieleen tai on suorastaan kohtuuttoman häijy, ei teidän sen johdosta suinkaan tarvitse reväistä vaatteitanne. Niin kuin näyttivät tehneen jotkut Vuosalon haastattelusta pahentuneet yleisön osaston kirjoittajat. Eräs pappismieskin oli pahoittanut mielensä aivan syvällisesti, kun Vuosalo reippaasti väitti, että kirkko on syypää suomalaisten sairaaseen sieluntilaan, mihin taas on syypää suomalaisten luulo, että Jumala on suomalainen.

   Mutta jätetään tämä kirkollinen puoli nyt kokonaan sivuun ja tarkastellaan Vuosalon kritiikkiä eräiltä muilta osilta.

   Kyllä nuori amerikansuomalainen oppineemme oli aivan huikeasti yliampunut suomalaisia moittiessaan, mutta tasapuolisuuden puutteesta häntä ei voi syyttää, sillä hän oli aivan samalla tavalla huikeasti yliampunut amerikkalaisia ylistäessään. Otamme vain yhden yksityiskohdan. Kun hän moittii suomalaisia saamattomuudesta ja tehottomuudesta, hän ottaa esimerkiksi amerikkalaisen ja suomalaisen vuokra-autonkuljettajan. Amerikkalainen taksimies lukee keikkaa odotellessaan Platonia, suomalainen suhari sen sijaan on syventynyt Jalluun. Eikö ala selvitä?

   Mutta kaikesta kritiikistä voi jotakin oppia ja on opittava. Ja jos yrittää niin puolueettomasti kuin se suomalaiselta suinkin saattaa onnistua, tarkastella Vuosalon väitteitä, niin on kyllä myönnettävä, että hän on monessa kohti jyvällä meitä arvostellessaan (no, se Platon-tarina on story sinänsä!), vaikka sitten johtopäätöksissään ampuukin - kuten sanottu - huikeasti yli maalin.

   Me olemme Vuosalon mukaan liian passiivisia yhteiskunnallisissa asioissa. Siinä on sikäli perää, että kun me vaaleissa valitsemme edustajamme ja puolueemme, me jätämme asioiden hoidon sitten niiden käsiin. "Eivät he marssi, eivät he särje kansanedustajiensa ovia ja huuda heille, että miksi pinnaatte ja narraatte". Tämä on Vuosalon tekstiä hänen meitä arvostellessaan. Hän on oikeassa, suomalaiset eivät tee kuten Vuosalo tuntuu tahtovan. Ja oikein onkin, että ovia ei särjetä, vaikka monesti tulee kotisuomalaisenkin mieleen, että uskotuksi mieheksi valitun toimien valvominen ja niiden ääneenarvostelu saisi olla yleisempää kuin se on. Tietenkin luottamusmiehiä meillä kritikoidaan ja moititaan - kovastikin - mutta siinä on se erikoisuus, että kritiikki kohdistetaan yleensä vastapuolen mieheen, häneen, jota arvostelija ei ole äänestänyt. Voisi sitä omaakin miestä joskus muistuttaa, mutta meillä on lojaalisuus korkeassa kurssissa -- sekin tosin kunnioitettava ominaisuus oikeassa kohden.

   Vuosalo kirjoittaa: "Suomalaisten elämä on jähmeää. Täällä tarvittaisiin paljon voimakkaampia sysäyksiä ja painostusta, jotta muutoksia saataisiin aikaan. Ihmiset pitävät täällä kiinni asenteista paljon kauemmin kuin niillä on mitään käyttöä."

   Mutta tässähän Vuosalo on oikeassa eikö totta?

   On ja ei ole.

   Me suomalaiset olemme yksivaltaisia, jähmeitä, vanhoillisia. Meissä on päättävyyttä ja sitkeyttä, jolla riipumme kiinni omissa mielipiteissämme ja omassa vakaumuksessamme ja jolla pyrimme viemään läpi omaksumamme tavoitteen kaikkien vastusten uhallakin. Kuinka sanoikaan - kuten perintätietona kerrotaan - nykyinen maanviljelysneuvos puhuessaan osakuntansa eroavan inspehtorin Antti Tulenheimon kunniaksi: "Kun meidän inspehtorimme otti jonkin asian toteuttaakseen, hän myös ajoi sen päähänsä."

   Sääty- ja talonpoikaisyhteiskunnassa jähmeys ja vanhoillisuus olivat hyveitä. Niiden turvin vakiintunut arvojärjestelmä säilyi. Ne olivat se kallio, johon ajan "protestilaulajien" tappioon tuomitut yritykset musertuivat.

   Mutta nyt elämme ripeästi etenevässä uutta etsivässä henkisesti vapaassa, teknillistyneessä ja yhä enemmän teknillistyvässä yhteiskunnassa. Se, joka riippuu kiinni ammoin omaksutuissa arvostuksissa, ei täytä atomiajan yhteiskunnan jäsenelleen asettamia vaatimuksia. Hän ei voi mitään sille, että hän jää sivustakatsojaksi siinä väkevässä prosessissa, millä uudenmallinen yhteiskunta luo henkistä ja materiaalista hyvinvointia. Tällainen kiihkeävauhtinen muuttuminen kuluttaa nopeasti esimerkiksi monet niistä tunnepohjaisesti korostetuista ihanteista, jotka olivat niin arvossapidettyjä sääty- ja talonpoikaiskaudella. Niin on todella olemassa paljon asenteita, joilla ei ole enää käyttöä. Vuosaloa lainataksemme.

   Vuosalon haastattelu oli Liimataisen pöydällä sitä kirjoitusta koottaessa, joka sai sitten otsikokseen "Pitkänsillan merkitys heimotyössä". Siinähän väitettiin, että ns. heimorakkaus on pelkkää hölynpölyä, jos vanha Viron ystävä vierastaa nyky-Viroa sen vuoksi, että siellä ei ole porvarillinen järjestelmä voimassa tai jos Viron uuden ystävän heimorakkaus johtuu vain Viron nykyisestä yhteiskunnallisesta tilasta.

   Niillä tunnelmilla, jotka sävyttivät ennen toista maailmansotaa viljeltyä heimotyötä, ei ole enää käyttöä. Mutta sama sukulaisuus esim. suomalaisten ja virolaisten välillä on olemassa ajan vaihteluista riippumatta.

   Kun sellaisten asenteiden ylläpitäjät, joilla ei ole enää käyttöä, ovat hyvin kirjoitustaitoisia ihmisiä, olin varautunut siihen, että toimitus täyttyisi vastalauseista. Viikko on kohta kulunut, mutta vielä ei ole tullut. Saattaa olla tulossa.

   Mutta olisi muistettava, että virolaisilta ei pitäisi kieltää myötätuntoa ja suopeutta asioiden vuoksi, joihin syypäitä eivät ole he emmekä me.