6.12.1958 Helsingissä

KANSALLISEN ELÄMÄMME NOUSU JA

NOUSUN EDELLYTYKSET

"Kansojen elämäntie ei ole tasaista nousua ylöspäin, niinkuin mielellämme toivomme. Toisinaan se painuu laakson pohjaan -- laakson, joka on syvä kuin rotko."

Nämä sanat ovat tutut niille suomalaisille, jotka sydän täynnä huolta ja ahdistusta olivat kokoontuneet itsenäisyysjuhlaan harmaana joulukuisena päivänä v. 1944. J. K. Paasikivi, joka kolme viikkoa aikaisemmin oli tullut pääministeriksi tehtävänään johdattaa Suomen kansa välirauhasopimuksen viitoittamalle raskaalle tielle, aloitti näillä sanoilla puheensa tuossa juhlatilaisuudessa.

J. K. Paasikivi jatkoi: "Mutta laakson pohjasta nousee polku rinnettä ylös. Nousu on milloin loivempi, milloin jyrkempi. Mutta aina päästään lähemmäs aukeita vapaita aloja, joista Jumalan taivas yhä valoisampana eteen avautuu. Olemme nyt -- -- laakson pohjassa, johon tapaukset ovat meidät heittäneet. Tie ylöspäin on vaikea. Ilman ponnistuksia emme pääse nousemaan. Tarvitaan lujia otteita. Mutta jokainen askel tulee viemään meitä lähemmäs vapaita maisemia."

Ja Paasikivi lopetti puheensa:

"Syksyn sumusta on päivä nouseva meidänkin vapaalle kansallemme ja aurinko yhä lämpimämmin paistava rakkaalle Suomellemme."

Siitä on nyt kulunut tasan neljätoista vuotta. Olemme päässeet rinnettä ylös laakson pohjasta, laakson, joka oli syvä kuin rotko. Syksyn sumusta on päivä noussut vapaalle kansallemme.

Kun arvioimme, mihin tekijöihin perustuu sodan jälkeisten vuosiemme aikana tapahtunut voimakas kehitys kansallisen elämämme eri aloilla, niin kaiken perusedellytyksenä on pidettävä kansamme järkkymätöntä itsenäisyystahtoa. Se ei ole horjunut raskaimpinakaan aikoina eikä se horju nyt. Olen varma, että se on ollut ja on elävänä kaikkien suomalaisten sydämessä, olivatpa heidän poliittiset tai yhteiskunnalliset katsomuksensa millaiset tahansa. Tälle pohjalle on ollut turvallista rakentaa.

Toinen tärkeä tekijä, joka on luonut edellytykset kansallisen elämämme nousulle, on ollut se menestys, millä ulkopolitiikkaamme on hoidettu. Paasikivi korosti usein, että koko kansallinen tulevaisuutemme riippuu siitä, saammeko luoduksi ystävälliset suhteet Neuvostoliittoon ja saammeko Neuvostoliiton vakuuttuneeksi uuden ulkopoliittisen suuntauksemme rehellisyydestä ja vilpittömyydestä. "Sillä ei yksin riipu siitä, miten me asioita arvostelemme, vaan siitä, miten toinen puoli asioita katselee ja miten me ne ratkaisemme", lausui Paasikivi maaliskuun 15. päivänä 1945.

Tältä perustalta lähtien on maan ulkopoliittinen asema saatu vakautetuksi lujalle pohjalle ja suhteet Neuvostoliittoon ovat kehittyneet niin onnellisella tavalla, että se loi edellytykset Porkkalan alueen palauttamiselle syksyllä 1955 tehdyn sopimuksen mukaan.

Viime viikkojen epäsuotuisien ilmiöiden vuoksi on virinnyt periaatteellista -- tai pitäisikö sanoa aatteellista -- keskustelua ulkopolitiikkamme perusteista, vapaudestamme tehdä, mitä pidämme hyvänä jne. Ylioppilasnuorison omassa lehdessä on mielipiteenvaihdolle -- kuten oikein on -- annettu runsaasti tilaa. Olen hyvin kiinnostuneena sitä seurannut. Mutta kun samanaikaisesti olen uudelleen lukenut Paasikiven muistelmat, olen voinut panna merkille, kuinka nykyisessä keskustelussa tulevat esille samantapaiset vastakkaiset katsomukset, jotka hallitsivat poliittista elämää vuosisadan alussa. Toisella puolen abstraktisen oikeuden ohjenuoraksi asettaminen ja siihen liittyvä jyrkkyys, toisella puolen järjenomainen tosiasioiden taju ja niiden tunnustaminen sekä senmukaiset välttämättömät käytännölliset johtopäätökset. Kun muistetaan Yrjö-Koskisen sanat: "Nuorelle kansakunnalle ja varsinkin sen nuorisolle on pelkkä maltti kovin ikävä asia", käy ensiksi mainitun katsomustavan osakseen saama suosio ymmärrettäväksi, eikä siltä liioin voi kieltää tiettyä eettistä arvoa. Jälkimmäisen katsomuksen aatteellisuus lepää vakaasti maan kamaralla. Tätä valaistakseni esitän Paasikiven muistelmien I osassa lainatun senaattori Gripenbergin lausunnon: "Abstraktisesti oikean sokea noudattaminen, ajattelematta seurauksia, ajattelematta, mikä olevissa oloissa on viisasta ja mahdollista, johtaa todellisessa elämässä turmioon." Tähän on vielä lisättävä, että nykyisessä suhteellisuuden maailmassa ei ole kenenkään helppoa ottaa vastuulleen sitä, mikä on abstraktisesti oikeaa.

Olen näin laajasti vastannut tervehdykseenne enkä halua -- niin kuin en voisikaan -- salata sitä, että tämä ei ole tapahtunut tarkoituksetta. Elämme taas vaikeita aikoja. Sen vuoksi on paikallaan palauttaa mieleen, mihin tekijöihin kansallisen elämämme uusi nousu sodan jälkeisinä vuosina on perustunut. Minulla ei ole pienintäkään aihetta esittää huolestumistani maamme vapaan tulevaisuuden osalta. Mutta sekä hyvinä että pahoina päivinä meidän on muistettava se elämänohje, jonka historioitsija E. G. Palmen on pukenut sanoiksi: "Pieni kansa ei voi ylpeillä non possumus -kannalla. Pienen kansan tulee asemansa pelastamiseksi osata älykkäällä aloitteella torjua vaarat ennen kuin ne tulevat liian suuriksi."

Kunnioitettu edeltäjäni J. K. Paasikivi lopetti usein puheensa Runebergin sanoilla: "Jumala synnyinmaata varjelkoon." Nämä sanat nousevat vastuun painon raskauttaman sydämeni syvyydestä tänä itsenäisyyspäivän iltana kiittäessäni maan ylioppilasnuorison tervehdyksestä.