Verotus ja sisäinen vastustuskykymme

Suomen Kuvalehti 10/1942

Sota maksaa paljon. Se maksaa ihmishenkiä, miljoonia ihmishenkiä, se maksaa rahaa, määrättömästi rahaa. Mutta tuskinpa koskaan aikaisemmin sodan menot - kaikki asiaankuuluva suhteellisuuskin huomioonotettuna - ovat olleet niin suuret kuin ne ovat nyt. Panssariarmeijat, sotalaivastot, ilmavoimat, niin, koko nykyaikainen armeija aseistuksineen, varustuksineen ja apuneuvoineen, se nielee satumaisia summia. Nykypäivien sotajoukkoa ei panna kokoon niin yksinkertaisesti kuin Sven Dufvan aikoihin, jolloin pääasia oli, että mies "omasta kohden kuitenkin sai pyssyn, rensselin". Kun nyt sotaväki lähtee matkalle, on pakko yhtyä Lapin äijään, joka seurattuaan maantien varrella olevasta talostaan saksalaisen joukko-osaston ohikulkua, totesi ykskantaan: "Sota kulkee kaluineen."

Sodan menot eivät pysähdy edes siihen, mitä armeijat suoranaisesti tarvitsevat, kuluttavat ja taistelussa tuhoavat. Kaikkialla tavaksi tullut hävitys perääntymisen yhteydessä tietää suuria uudelleenrakentamistöitä rauhan palattua. Invaliidien ja kaatuneiden omaisten huolto ynnä monet muut sodan aiheuttamat lisämenot tulevat pitkän aikaa rauhan jälkeen merkitsemään huomattavia rasituksia sotaakäyneille valtakunnille.

Sotamenojen rahoittaminen antaa riittävästi päänvaivaa sotivien maiden valtiotalouden johtajille. Kukin maa ratkaisee probleeminsa omien edellytystensä mukaan, mutta eräs yhtenäinen piirre on kaikkialla havaittavissa: yhä suurempi osa sotamenoista kerätään verojen ym. muodossa nykyiseltä sukupolvelta. Esim. Saksassa kyettiin viime maailmansodan aikana veroilla peittämään vajaat 20 % sotamenoista loppuosan tullessa peitetyiksi lainavaroilla. Nyt on verojen osuus Saksassa kohonnut noin 40 %:iin sotamenoista. Sama tendenssi havaitaan myös Englannissa. Sodan aikana elävät sukupolvet, jotka saavat antaa uhrinsa myös rintamilla, joutuvat täten kantamaan entistä suuremman osan sodan taloudellisista rasituksista, niin että tuleville sukupolville ei siirry kaikkea sodan taloudellista painoa.

Miten valtiot kykenevät kohottamaan yhtäkkiä verotulonsa moninkertaiseksi?

Kohonneita veroja ja uusia veroja, siinä yksinkertainen, mutta vaikeasti toteutettava ohjelma. Se merkitsee 180 % käännöstä siitä suunnasta, mitä verotuspolitiikassa on tähän saakka kuljettu. Ihanteenahan on ollut verojen alentaminen ja veromuotojen vähentäminen. Päämääränä suorastaan pidettiin, että valtion menojen peittämiseksi olisi oleva vain yksi ainoa vero: progressiivinen tulovero.

"Niin muuttuu maailma, Eskoseni." Tähän saakka on yhteiskunnan hyväntekijä ollut se, joka on poistanut jonkin erikoisveron, alentanut sokerin tullia tai tulo- ja omaisuusveroa jne. Nyt tekee palveluksen maalle ja meille kaikille se, joka keksii uuden vero-objektin. Eikä kekseliäisyydestä olekaan puutetta, jo nyt on meillä Suomessakin esitetty verollepantavaksi asuinhuoneet, puhelin, frakit, polkupyörät, velat jne. Mutta inhimillinen elämä tarjoaa kyllä älyniekoille jatkuvasti työalaa uusien vero-objektien keksimisessä.

Meillä eletään niin kuin muuallakin. Sekä välittömiä että välillisiä, kulutukseen liittyviä, veroja on tavan takaa nostettu. Erityisen ankarana on verotus tarkoitettu kohdistumaan sotavoittoihin. Suhdanneverolaki on laadittu siinä mielessä. Ja ankaraksi se on tehtykin, siitä on todistuksena mm. se, että lakiin on pitänyt ottaa säännös maksetun veron palauttamisesta, milloin veron määrä on yli 80 % veronalaisesta tulosta. Tällainen erikoisjärjestely oli kuulemma havaittu välttämättömäksi sen vuoksi, että lain yleisten säännösten mukaan suhdannevero saattaa joissakin tapauksissa nousta yli 100 %, siis vero olisi enemmän kuin verotettu tulo.

Tämä yksityiskohta on osoituksena, kuinka ankarana verotus saattaa joitakin kohdata. Mutta välittömien verojen osalta on asia niin, että vero joutuu kyllä sellaisten maksettavaksi, joilla on siihen varaa. Valtio ottaa vain liiat voitot pois. Välillisissä veroissa, kuten esim. tulleissa ja liikevaihtoverossa, on asia hieman toisin, veroa joutuu maksamaan jokainen, joka elää ja hengittää.

Mutta tällaisena aikana, jolloin koko kansa tekee uhrauksia maan itsenäisyyden säilyttämiseksi, on suorastaan välttämätöntä, että ajan ja olosuhteitten vaatimat muutokset verotukseen empimättä tehdään. On täysin oikein, että esim. sotatarvikkeilla ansaitseva teollisuudenharjoittaja suorittaa valtiolle pääosan sodan johdosta lisääntyneestä voitostaan, silloin kun joku leskivaimo on saanut luovuttaa isänmaalle ainoan poikansa ja huoltajansa. Lisääntynyt verorasitus, jonka pääpaino kohdistuu varakkaimpiin kansanluokkiin, on yksi rengas siinä ketjussa, joka yhdistää maan kaikki kansalaiset niin hyvin yhteiseen työhön kuin myöskin yhteisiin uhrauksiin ja kärsimyksiin oman maan hyväksi.

Me olemme tähän saakka kestäneet ne raskaat päivät, joita molemmat sodat ja niiden välillä ollut turmiota henkivä rauha ovat meille valmistaneet. Me olemme kestäneet ne valtiovaltaan ja toisiimme kohdistuvan luottamuksen avulla. Mutta meillä on edessämme vielä monet raskaat päivät, me näemme ehkä vaikeuksiemme kasvavan tähänastisiakin suuremmiksi. Me tarvitsemme kaiken kuuluisan pahan sisumme, kaiken kansallisen vastustuskykymme, jotta voisimme selviytyä avarammille vesille. Tämän sisäisen voimamme säilymisen edellytyksenä on se, että me luotamme omaan asiaamme ja että me luotamme valtiovaltaan, joka edustaa meidän asiaamme.

Tämä, mitä edellä on sanottu, on siis samaa, mitä virallinen, puolivirallinen ja yksityinen propaganda on toistanut ja mitä kansa on saanut kuulla miltei väsymykseen saakka. Yksimielisyys, yksimielisyys, kyllä siitä on ääntä pidetty. Niin paljon, että tälle propagandalle on karmean leikillisesti annettu nimi: yksimielisyysjallitus. Sen taisi aloittaa - tietenkin pahansuovassa mielessä - vanha ystävämme Tiltu, mutta se ällistyttävä pelottomuus jolla me suhtaudumme vihollisen propagandaan, sai aikaan, että nimitys on saanut jalansijan leikillisessä kielenkäytössä omassa keskuudessammekin.

Yksimielisyytemme on ollut vapaan mielipiteenmuodostuksen tulos. Siinä on sen erikoinen voima. Mutta yksimielisyyden ylläpitäminen ei riipu puheista, sanomalehtikirjoituksista jne., siis propagandasta, vaan siihen tarvitaan positiivisia tekoja. Valtiovallan ja yksityisten kansalaisten tulee toimenpiteillään ruokkia yksimielisyyttämme. Valtiovallan osuus tässä tehtävässä on ratkaisevaa laatua. Valtiovallan tulee kyetä osoittamaan, että se tinkimättä puolustaa sitä vapautta ja itsenäisyyttä, jonka puolesta kymmenettuhannet kodit ovat antaneet raskaan ja rakkaan uhrin, ja että se jakaa sekä ne vähäiset hyvyydet, joita sillä nyt on kansalaisilleen tarjottavana, että myöskin ne suuret rasitukset, joita se kansalaisiltaan vaatii, oikeudenmukaisesti eri asemissa olevien kansalaispiirien kannettavaksi. Lyhyesti sanottuna: yksimielisyys edellyttää, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus pyritään valtiossa toteuttamaan. Se on valtiovallan osa ja velvollisuus kansallisen yksimielisyyden säilyttämisestä. Jos tämä tärkeä lisä muistettaisiin tehdä yksimielisyys-`jallitukseen`, niin sanan siteerattu loppuosa saisi pudota leikillisessäkin mielessä pois.

Aloitimme verotuspoliittisilla huomioilla. Veroruuvin kiristäminen on välttämättömyys valtion rahatalouden kannalta, mutta se on välttämättömyys myöskin kansan sisäisen vastustuskyvyn säilymisen kannalta katsoen. Oikeaan suuntaan ohjattu verotuspolitiikka, jossa on otettu huomioon sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimukset, luo edellytyksiä yhteistunnon säilymiselle. Kun kansa lainsäädännön ja verolakien toteuttamisen perusteella näkee, että varat sodan aiheuttamiin menoihin kootaan kansalaisilta heidän todellisen maksukykynsä mukaan, lujittaa se luottamusta valtioon ja siinä vallitsevaan yhteiskunnalliseen oikeudentuntoon. Sellaisen valtion puolesta kannattaa tehdä uhrauksia ja kärsiä, kun olosuhteet sen vaativat.

Sama koskee muitakin elämänaloja. Nimenomaan on syytä aivan erikoisesti mainita olosuhteet kansanhuollon alalla. Valtion on kyettävä turvaamaan kaikille edes siedettävät elintarvikeannokset, ja jos jotakin ei riittävästi ole, on puutteen oltava yhtäläinen tasaisesti kaikissa kansalaispiireissä niin hyvin kuin se valtion toimenpitein on mahdollista järjestää. Kansan mielialalle on erityisen tärkeää, että etuilu ja saalistaminen nälän kustannuksella lujin kourin estetään.

Esimerkkien luettelemista voisi jatkaa. Työpalkkakysymykset ja monet muut joutuisivat tällöin esille. Mutta oleellisin lieneekin jo tullut sanotuksi. Se voitaneen lyhyesti kiteyttää seuraavaksi:

Vaikeuksiemme voittaminen vaatii yksimielisyytemme säilyttämistä.

Yksimielisyytemme säilyminen edellyttää voimakkaan sosiaalisen käsitystavan läpimurtoa valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässämme.

24.2.1942.

Pekka Peitsi