23.9.1955 Helsingissä

PORKKALAN PALAUTUKSEN JÄLKEEN

Kun nämä sydämellisessä hengessä suoritetut, onnelliseen tulokseen päättyneet neuvottelut ovat nyt lopussa, sallittaneen minun Suomen valtuuskunnan puolesta lausua muutama kiitoksen sana. Me tiesimme Neuvostoliiton hallituksen ilmoituksen perusteella jo tänne tullessamme, miten suurista asioista täällä tullaan sopimaan, mutta meille on ollut iloinen yllätys se ilmapiiri, jonka vallitessa näitä neuvotteluja on käyty. Se on ollut vakuuttava osoitus siitä, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsee paitsi täysi tasa-arvoisuus myös täysi keskinäinen luottamus. Suurlähettiläs Lebedev sanoi minulle kerran Helsingissä, että on olemassa vain kaksi perustetta siihen, miksi Neuvostoliitto vapaaehtoisesti luopuu Porkkalan merisotatukikohdasta: joko Neuvostoliiton hallitus ja neuvostokansa ovat mielettömät tai sitten neuvostokansa on voimakas ja luottaa Suomen kansaan. Se joka luulee, että Neuvostoliiton hallitus on mieletön, on itse järkeä vailla, ja siksi esitetty toinen motiivi on oikea. Vakuutan teille, että todella voitte luottaa Suomen kansaan.

Niistä puheista, joita erityisesti marsalkka Vorosilov, pääministeri Bulganin ja pääsihteeri Hrustsev ovat pitäneet, ja niistä yksityisluonteisista keskusteluista, joita meillä suomalaisilla on näiden unohtumattomien päivien aikana ollut Neuvostoliiton johtavien hallitusmiesten kanssa, me olemme saaneet sen vakaumuksen, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä ei ole olemassa eikä välillemme voi tulla mitään sellaista asiaa, suurta tai pientä, jota ei voida ystävällisissä neuvotteluissa hoitaa keskinäisen luottamuksen ja molempien osapuolten edun pohjalla.

Me suomalaiset, toverini ja minä, olemme vilpittömästi ajaneet Suomen ja Neuvostoliiton välistä hyvän tahdon politiikkaa tähän saakka, miten sanoisin, lähinnä järjen mukaan. Se on ollut meille ainoaa oikeaa politiikkaa, koska ainoastaan se on voinut turvata kansalliset etumme. Sallinette, että me näiden päivien jälkeen korjaamme mielipiteemme. Teidän valloittava suhtautumisenne Suomeen on aiheuttanut sen, että me tästä lähtien ajamme tätä hyvän tahdon politiikkaa paitsi järjellä myös sydämellä, sillä me olemme saaneet nähdä, millaista avointa ystävällisyyttä on huokunut Neuvostoliiton johtavien valtiomiesten asennoituminen Suomeen. Se, että pääministeri Bulganin eilen puhui erityisesti korostaen itsenäisestä Suomesta, sen oikeudesta suvereenisuuteen ja sen oikeudesta itse hoitaa sisäiset asiansa, ei ollut meille läsnäolijoille uutta, me olemme tämän suhtautumisen hyvin tienneet, mutta se on erittäin hyvä sen takia, että viimeisten suomalaisten, jotka menneitä onnettomia historiallisia vaiheita hautoessaan ovat elättäneet epäluuloaan, nyt on pakko näistä epäluuloistaan luopua. Suomen ja Neuvostoliiton välisille ystävällisille suhteille ovat nämä neuvottelut olleet yhtä suuressa määrin suuntaa määrääviä kuin oli v. 1948 tehty ystävyys- ja avunantosopimus, jonka pohjalla Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet tähän mennessä ovat niin erinomaisesti kehittyneet. Suomen valtuuskunnan puolesta pyydän kiittää Neuvostoliiton valtuuskuntaa ja erityisesti sen puheenjohtajaa, pääministeri Bulganinia sekä asettamamme sekakomitean neuvostoliittolaisia jäseniä, joiden työn perusteella me eilisissä neuvotteluissa saimme aikaan sopimuksen, joka on täällä voitu yksimielisesti hyväksyä. Erityisesti pyydän Suomen valtuuskunnan puolesta kiittää Neuvostoliiton Helsingissä olevaa suurlähettilästä Lebedeviä, joka on verrattomalla tavalla edistänyt näiden sopimusten aikaansaamista. Hänessä me olemme oppineet näkemään vilpittömän Suomen ystävän.

Kun otamme huomioon sen tavattoman suuren merkityksen, mikä Porkkalan alueen takaisin saamisella on, on sanottava, että meillä kaikilla suomalaisilla on syytä tuntea vilpitöntä tyydytystä ja iloa tapahtuneen johdosta. Valtaosa kansaamme onkin ilmaissut tyytyväisyytensä Moskovan neuvottelujen tulosten johdosta. Mutta suurta hämmästystä tuntien on myös joutunut toteamaan, että eräillä tahoilla on saavutettujen tulosten johdosta osoitettu käsittämätöntä ärtyneisyyttä ja pahantuulisuutta. Arvaamattoman tärkeä kansallinen saavutus on ikään kuin jäänyt taka-alalle ja monen päivän aikana ovat toisarvoiset seikat, jopa arvoton naljailu, hallinneet keskustelua eräillä palstoilla. Mikä lieneekin syynä pahantuulisuuteen, on sanottava, että hämmästyneinä ovat varmaan ulkomaatkin seuranneet suomalaisten reaktioita. Asiallisesti ottaen ei Suomen kansalla voi olla syytä muuhun kuin suureen mielihyvään, sellaista jättiläisaskelta Porkkalan asian järjestyminen maamme aseman vahvistamisessa merkitsee. Sen saavutuksen ympärille olisi pitänyt voida ryhmittyä säröttömän yksimielisinä.

Kiihkeää keskustelua on aiheuttanut, kenen ansiota idänpolitiikkamme rohkaiseva menestys on ollut. Kukaan ei toki näinä päivinä ole halunnut kieltää kunnioitetun presidenttimme ratkaisevaa osuutta, vaikka muutama viikko sitten eräs kansanedustaja halusi selvitystä, millainen Paasikiven linja oikein on, ja toinen suorastaan julisti, että Neuvostoliiton suhteen noudatettu politiikka on uusissa maailmanpoliittisissa oloissa vanhentunut ja epäajanmukainen. Meidän on näinä myötäkäymisen aikoina tarpeen palauttaa mieleen, millaisia vaikeuksia presidentti Paasikivellä oli, kun hän pääministerinä sodan jälkeen joutui toteuttamaan uutta politiikkaa luodakseen Neuvostoliitossa luottamusta Suomea kohtaan. Se oli raskasta aikaa, mutta se loi pohjan yhteisymmärryksen asteittaiselle syntymiselle. Silloin ei ollut tungosta siinä piirissä, joka tuki Paasikiven linjaa, kuten Porkkalan takaisin saamisen jälkeen näyttää syntyneen. Eikä ollut taistelua kärkipaikoista silloinkaan, kun v. 1948 ystävyys- ja avunantosopimus solmittiin, ja kuitenkin on sanottava, että ilman tuota sopimusta ja sen luomaa keskinäistä luottamusta niitäkään tuloksia, joista nyt iloitsemme, ei olisi olemassa.

Mielestäni on vain ilahduttavaa, että kaikki kansalaispiirit ilmoittautuvat presidentti Paasikiven noudattaman ulkopolitiikan kannattajiksi, ja minulla on varma vakaumus, että kansan laajat kerrokset sen vilpittömiä kannattajia ovatkin. Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys rakentuu todella kansojen tahtoon elää ikuisesti rauhassa ja kehittää luottamuksellisia naapuruussuhteita.

Mutta kun täällä näinä päivinä on kilpailtu siitä, mitkä piirit ovat eniten kannattaneet ystävällistä politiikkaa Neuvostoliittoon käsin, niin minä suosittelisin, että se kilpailu nyt lopetettaisiin. Aloitettakoon uusi kilpailu. Kansakuntamme elämä ei pääty Porkkalan asiaan, eikä Suomen ja Neuvostoliiton välinen ystävyys vartu sen varassa, mitä kukin tähän saakka sanoo tehneensä sen hyväksi. Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä on edelleen kehitettävä molempien maiden tasa-arvoisuuden ja keskinäisen arvonannon pohjalla. Kilpailkoot eri yhteiskuntaryhmät tästä lähtien siitä, miten parhaiten voidaan tulevaisuudessa lujittaa näiden kahden naapurikansan suhteita. Kuta laajemmat kansalaispiirit siinä ovat vilpittömästi mukana, kuta enemmän molemminpuolinen luottamus voi vahvistua, sitä paremmin voimme lujittaa valtiollista asemaamme ja valvoa kansallisia elinetujamme.

On vielä eräs yksityiskohta, johon haluan puuttua. Vuonna 1953 tehtiin neuvostohallituksen taholta ilmoitus, että se on valmis neuvottelemaan Saimaan kanavan käyttöoikeuden luovuttamisesta Suomelle. Meidän taholtamme ryhdyttiin tutkimaan asiaa, mutta virastojen ja taloudellisten järjestöjen lausunnot olivat yleensä kielteisiä. Kun kanavan käytön taloudellinen edullisuus on vastaansanomattoman selvä, jäi ainakin minulle se vaikutelma, että vastustavan kannanoton olivat aiheuttaneet selvittämättömät poliittiset syyt. Minä toivoisin, että Saimaan kanavan käyttöoikeutta koskeva asia otettaisiin viipymättä uudelleen esille siinä uskossa, että se luottamuksen ilmapiiri, joka Moskovan neuvotteluissa on ollut esillä, saisi suomalaiset viranomaiset ja taloudelliset järjestöt luopumaan epäluuloistaan ja vastusteluista. Saimaan kanavan avautuminen on mitä tärkein asia laajan Savon ja Pohjois-Karjalan talouselämälle.