5

Suomesta Euroopan maana

Kysymykset Suomen "eurooppalaisuudesta", "itäisyydestä" tai "läntisyydestä" näyttävät vieläkin askarruttavan mieliä. Minusta tämän kansan identtisyys on ajat sitten löydetty ja vahvistettu. Sen ei enää pitäisi olla ongelma sen paremmin meille kuin ulkopuolisillekaan.

En voi olla sanomatta, että minua on oudoksuttanut ja oudoksuttaa yhä, että Länsi-Euroopassa käytetään usein nimeä Eurooppa, kun tarkoitetaan pelkästään Euroopan talousyhteisöä. En näe minkäänlaista perustetta Eurooppa-käsitteen mielivaltaiseen typistämiseen. Eiväthän Eurooppaan kuulu vain Länsi-Euroopan maat. Eurooppa on huomattavasti suurempi, siihen kuuluvat myös Itä-Eurooppa sekä Euroopan maat pohjoisessa ja etelässä.

Pohjoisen napapiirin yli ulottuva Suomi on myös Eurooppaa siitä huolimatta, että se ei ole Euroopan talousyhteisön jäsen.

Kenraali de Gaullella oli tapana sanoa: "Eurooppa Atlantilta Uralille. Tämän Euroopan kansojen kesken on luotava edellytykset rauhan pysyväksi turvaamiseksi. On välttämätöntä, että tämän Euroopan kansat tulevat syvästi tietoiseksi keskinäisen yhteistoimintansa kehittämisen tärkeydestä ja kiireellisyydestä. Aikaa ei ehkä ole enää paljon."

Mitä Suomeen tulee, maamme siteet maanosamme läntiseen kulttuuripiiriin ovat syvät ja moninaiset. Suomen kansa on kasvanut kiinni Euroopan läntiseen kulttuuripiiriin, se asuttaa erästä sen reuna-aluetta ja saa samalla merkittäviä vaikutteita Euroopan itäisestä kulttuuripiiristä.

Kuten korostin vuonna 1972 Helsingin Etyk-konsultaatioiden avajaisissa, Suomen kansa on harjoittaen rauhantahtoisen puolueettomuuden ja hyvien naapuruussuhteiden politiikkaa, jo vuosia sitten löytänyt paikkansa Euroopassa ja maailmassa. Johdonmukaisella työllä rakennetusta Suomen puolueettomuudesta on tullut Euroopan tasapainojärjestelmän myönteinen ja pysyvä ainesosa.

Suomea ei voida ajatella erillään nyky-Euroopan todellisuudesta ja sen kokonaiskuvasta. Mutta nyky-Eurooppakaan ei olisi sama ilman Suomen roolia ja Suomen kansan itse luomia realiteetteja.

Suomen ulkopolitiikka ei ole tasapainoilua tai pelaamista Idän ja Lännen vastakkaisuudella. Tämä on todettava mahdollisimman selvästi. Suomi ei pyri olosuhteilla keinotellen lähenemään länttä ja irrottautumaan idästä. Moinen asetelma on meille vieras. Suomen paikka Euroopan politiikassa on edelleen se, mikä se on ollutkin. Suomen ulkopolitiikasta on moneen kertaan sanottu, että se ei riipu suhdanteista eikä käytä niitä hyväkseen. Ajatus etsiä poliittisia sidonnaisuuksia lännestä on vieras suomalaisille, jotka ovat oppineet sen vanhan viisauden, kuinka hullusti tekee maa, joka etsii ystävänsä kaukaa ja vihollisensa naapurista.

Spekulaatioiden välttäminen on tähdellistä, jos mikään, erityisesti turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Olen joskus todennut seuraavan yksinkertaisen tosiasian, jota joku on luonnehtinut suomalaiseksi paradoksiksi:

"Mitä luottamuksellisemmat Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet ovat, sitä paremmin me suomalaiset voimme omistautua länsimaiden kanssa omaamamme suhdeverkoston vaalimiseen ja edelleenkehittämiseen."

Jos joku sanoo tätä suomettumiseksi, niin se on hänen ongelmansa, ei Suomen.

Erityisen rohkaisevana pidän sitä, että olen vuosikymmenien mittaan todennut Neuvostoliiton johtajien erinomaisesti ymmärtävän ja hyväksyvän sen, että Suomen ulkopolitiikka kokonaisuutena kytkeytyy välittömästi Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikkaan Pohjois-Euroopassa. Puolueettomuuspolitiikkamme on täten vakiintunut yhdeksi Pohjois-Euroopan rauhapoliitiikan kulmakiveksi, sillä Pohjois-Euroopan rauhahan on välttämätön osa Euroopan rauhaa.

Suomi ei ole aikoihin ollut huutolaispojan asemassa kansainvälisessä politiikassa. Me emme tarvitse holhoojia emmekä myötätuntoisia ymmärtäjiä. Olemme kansakuntana täysi-ikäisiä, ja pystymme hoitamaan omat asiamme. Kokemustemme ja myös saavutustemme pohjalta tiedämme ja tunnustamme kansainvälisen politiikan realiteetit. Mutta tiedämme myös sen, että tosiasioiden puitteissa toimien pienikin kansa voi nyky-Euroopassa olla oman onnensa seppä, kansallisista peruseduistaan huolehtiva ja toiset huomioon ottava Euroopan perheen jäsen.

Tavatessani vuonna 1962 Ranskan presidentti de Gaullen sanoin:

"Suomen kansan harras toivo on, että raja-aidat madaltuisivat kaikkialla Euroopassa ja että Euroopan yhtenäisyyden tiellä edettäisiin koko Euroopan ja siten myös koko ihmiskunnan onneksi."

Kymmenen vuotta tätä myöhemmin alkoi täydellä todella Euroopan rajaaitojen madaltamisprosessi ja Euroopan aidon yhtenäisyyden, rauhan ja yhteistyön prosessi, jonka tulevien polvien historioitsijat saattavat todeta sukupolvemme kestävimmäksi saavutukseksi tässä maanosassa.

1960-luvun lopulla oli jo tultu vaiheeseen, jossa muutokset Euroopassa eivät voineet tulla kysymykseen sodan ja väkivallan avulla, vaan ainoastaan neuvotteluteitse. Turvallisuuden uhkana eivät enää olleet klassisesti niiden tai näiden valtioiden kunnianhimoiset ja pahanilkiset suunnitelmat, vaan sota itse uskomattoman tuhoisine seurauksineen. Loppujen lopuksi oli tultu siihen, että Euroopan vaikeudet olivat helpommin hallittavissa kuin näköpiiriin nousseet suuret maailmanlaajuiset ongelmat. Kuitenkin tuolloin vielä suhtauduttiin Euroopan tilanteeseen aikansa eläneiden lähtökohtien pohjalta. Uusi ajattelutapa ja uusi lähestymistapa olivat siis välttämättömiä. Tämä oli Etyk-ajatuksen pohjana.

Etykin toteutuminen osoitti, että menneisyydestä oli vapauduttu ja että Euroopan maiden kannalta onneton ajanjakso oli lopullisesti ohi. Pelkästään jo se tosiasia, että konferenssi saatettiin pitää ja että käytännöllisesti katsoen kaikki valtiot päättivät ottaa siihen osaa, osoitti koittaneen ajan siirtyä sanoista tekoihin. Tässä asenteen kehityksessä kuvastui se yhteinen perusvakaumus, että jännityksen lievenemiskehitys voidaan varmistaa ja sitä voidaan voimistaa vain yhteistyöllä.

Arvioikoot tulevat sukupolvet, miten Etyk-prosessi onnistui. Me olemme saaneet sen aikaan, ja meidän on pidettävä se käynnissä. Konferenssi seurantakokouksineen on ollut välttämätön jännityksen lievenemiskehityksen osa. Se on näyttänyt suuntaa yhteistyön uusille mahdollisuuksille.

Mielestäni on korostettava tämän prosessin kahden ominaispiirteen tasavertaisuutta: turvallisuutta ja yhteistyötä. Ne ovat saman mitalin kaksi eri puolta.

Suomi ei sinänsä luonut konferenssille edellytyksiä. Mutta loimme johdonmukaisella ja kärsivällisellä politiikalla itsellemme toimintamahdollisuudet sitten, kun aika oli kypsä ja laaja yhteisymmärrys oli saavutettu.

Kun Suomi aikanaan ryhtyi aktiivisesti ajamaan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssia, vaikuttimemme olivat selkeät. Halusimme etsiä uusia teitä Euroopan sisäiset rajat ylittävän turvallisuus ja yhteistyöhankkeen toteuttamiseksi. Näin tehdessämme katsoimme toimivamme tavalla, joka pyrkii edistämään yhteisiä ponnistuksia ja lujittaa samalla myös omaa turvallisuuttamme. Puolueettomilla ja sitoutumattomilla mailla on yleensäkin ollut rakentava ja muiden tunnustama osuutensa tässä työssä.

Suomen turvallisuus - kuten jokaisen Euroopan pienen maan ja suurenkin  - on varmalla pohjalla vain, jos rauhantila jatkuu häiriöttä ja jännitys asteittain lieventyy.

Tämä ei kuitenkaan yksin riitä.

Euroopan turvallisuudella on omat siteensä alueensa ulkopuolelle, yhtä lailla lähiympäristöön kuin etäämmällekin. Asia tajutaan nyt paremmin kuin koskaan aiemmin, ja siitä osataan tehdä myös välttämättömät johtopäätökset.

Turvallisuus ei merkitse nykyään vain sotilaallisen konfliktin uhan siirtymistä etäämmälle, vaan se merkitsee myös taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehitystyön häiriötöntä jatkumista. Tämä puolestaan on tulevaisuudessakin mahdollista vain, jos oman maanosamme ja muiden maiden välinen yhteistyö edistyy molemminpuolisten etujen pohjalta.

Harjoittamalla avointa ja ulospäin suuntautunutta politiikkaa Suomi on turvannut kansalaistensa mahdollisuudet solmia niin yhteisö- kuin yksilötasollakin omat suhteensa ulkomaailmaan ja hankkia haluamansa tiedot muista maista ja niiden oloista. Kokemuksemme osoittavat, että lisääntyvät yhteydet ja entistä paremmat tiedot kasvattavat ymmärtämystä ja poistavat epäluuloja. Näen Euroopan erilaiset kulttuuriperinteet ja nykyisten yhteisöjen luomisvoiman kansojen yhteiseksi rikkaudeksi. Samoin uskon, että valtioiden välisen jännityksen jatkuva lientyminen on välttämätön edellytys niiden rajojen madaltamiseksi, jotka vielä haittaavat kansojen lähentymistä toisiinsa.

Euroopan maat ovat tasavertaisia, mutta erilaisia. Maanosamme rikkaus piilee juuri sen poliittisen elämän, talouden ja kulttuurin moninaisuudessa, joka sallii jokaiselle kansalle mahdollisuuden valita itse oman tiensä. Suurilla mailla on elintärkeät etunsa ja arvovaltansa, joiden olemassaolon tosiasia on otettava huomioon. Mutta myös pienillä mailla on elintärkeät etunsa ja kansallinen omanarvontuntonsa. Euroopan monivivahteinen historia osoittaa, että pysyviä turvallisuusratkaisuja ei saada aikaan, ellei näihin kiinnitetä vakavaa huomiota ratkaisuja tehtäessä.

Syytä on myös pitää mielessä, että turvallisuus ei muuttuvassakaan maailmassa voi toteutua ilman huolenpitoa perinteisistä turvallisuuspolitiikan ongelmista. Se ei voi myöskään toteutua ilman liennytystä ja varustekilpailun lopettamista. Maantiede ei ole menettänyt merkitystään. Suomen poliittismaantieteellinen rooli säilyy myös Etykin jälkeisen Euroopan turvallisuuspoliittisessa kehityksessä.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin "operatiivinen" vaihe kesti yli viisi vuotta. Se osoitti selvästi, että nimenomaan pienillä Euroopan mailla on maantieteellisen sijainnin, yhteiskuntajärjestelmien ja liittolaissuhteiden eroista huolimatta paljon yhteistä. Ne eivät voi perustaa itsenäisyyttään sotilaalliseen voimaan eivätkä taloudelliseen mahtiin, vaan laaja-alaisen kansainvälisen yhteistyön ja kansojen keskinäisen riippuvuuden lisääntymiseen.

Jos olenkin Euroopan taloudellisen ja sivistyksellisen yhteistyön kehittymiseen nähden optimistinen, se ei merkitse, että uskoisin meidän elävän helppoja tai ongelmattomia aikoja. Päinvastoin. Pienet eurooppalaiset kansat, niiden mukana Pohjoismaat, ovat jo joutuneet uusien kansainvälisten haasteiden eteen. Pääosa näistä haasteista on luonteeltaan makrotaloudellisia. Mutta näitäkin uhkaavampana ja ajankohtaisempana näen haasteen, joka on syntynyt superteknologisen kehityksen ja poliittisen kehittymättömyyden pelottavana hedelmänä nimittäin asevarustelun hillittömän jatkumisen maanosassamme ja koko maailmassa.

Meille varsin läheinen Keski-Eurooppa on alue, jonka kehitystä Suomen on tarkoin seurattava jatkuvasti Vaikka meillä ei ole mitään tekemistä sikäläisten ristiriitojen kanssa, olemme historian eri vaiheissa huolestuneina seuranneet ongelmien kärjistymistä Keski-Euroopassa ja olemme myös kokeneet niiden heijastumista omaan asemaamme.

Kansainvälinen politiikka on muuttumista, milloin peitetymmin, milloin näkyvämmin. Euroopan jatkuva prosessi asettaa Suomen ulkopolitiikan yhä uudelleen ja uudelleen saman problematiikan eteen. Meidän on selvitettävä itsellemme, mitä muutokset eurooppalaisissa olosuhteissa vaikuttavat asemaamme, minkälaiset tehtävät odottavat kannanottojamme ja miten ne ovat ratkaistavissa maan etujen mukaisesti. Kun tällaisia ratkaisuja etsimme, on paikallaan ottaa varteen vanha viisas neuvo: "On aina hyvä nähdä maailma sellaisena kuin se on." Suomen politiikka Euroopan rauhan hyväksi tulee vastaisuudessakin seuraamaan vakiintunutta ja ainoaa menestyksellistä työmetodia, yhteisymmärrykseen pyrkimistä.

Vakiintuneen käsitykseni mukaan omaehtoinen suomalainen ulkopoliikka, sellaisena miksi se viimeisten 35 vuoden aikana on kehittynyt, ei ole vain siedettävä vaihtoehto Euroopan muiden kansojen kannalta. Siitä on todella tullut Euroopan tasapainojärjestelmän myönteinen ja pysyvä ainesosa. Sellaisena sen aiomme pitääkin.

On tuskin yllättävää todeta, että Suomi tuntee turvallisuutensa sitä vahvemmaksi, mitä rauhanomaisempi ja ristiriidattomampi Euroopan tilanne on, mitä ehdottomammin jännityksen lientyminen juurtuu Euroopan maiden peruskäyttäytymiseen, mitä laajemmaksi ja monipuolisemmaksi taloudellinen yhteistyö - rauhan kaksoisveli - kehittyy ja mitä enemmän tuloksia saadaan aseidenriisuntaneuvotteluista.

Myös käänteinen johtopäätös on väistämätön.

Suomi ei voi olla pelkäämättä turvallisuutensa heikentyvän joka kerta kun kilpavarustelu Euroopassa kiihtyy ja aseidenriisuntaneuvottelut juuttuvat umpikujaan.

Myönnän, että voimatasapaino ja turvallisuus koetaan toisiinsa liittyviksi käsitteiksi. Mutta en hyväksy ajatusta, että tasapaino olisi saavutettavissa kilpavarustelulla. Uusien ydinasejärjestelmien tuominen nimenomaan Euroopan näyttämölle ei voi johtaa muuhun kuin uusiin ja yhä uusiin varustelukierteisiin ja lopulta onnettomuuteen, jonka mittasuhteet olisivat ihmisjärjelle käsittämättömät!