De Gaulle.

Kanadan vierailullaan järkytystä ja suuttumusta mutta myös rajatonta innostusta matkaansaattanut Ranskan presidentti de Gaulle pitää elokuun 10. päivänä Pariisissa puheen, jota koko maailmassa odotetaan poikkeuksellisella mielenkiinnolla.

Kukaan ei tietenkään voi aavistaa, mitä puhe tulee sisältämään. Ajankohta on näet sellainen, että de Gaullen sanaa ei ole osattu odottaa. Hänhän on enemmänkin ulkopuolinen, kun on kysymyksessä tämän hetken maailmanpoliittiset kriisitilanteet. Tuskinpa hänen arvolleen taas sopii puolustella Kanadassa pitämiään puheita. Mutta puhuipa kenraali mistä asiasta tahansa, saattaa olla paikallaan esitellä muutamia taustatekijöitä, joiden pitäisi näkyä elokuun 10. päivän puheen loistavien käänteiden läpi.

Kun kenraali Charles Andre Marie Joseph de Gaulle 18. p:nä kesäkuuta 1940 kohdisti Lontoosta käsin kehoituksensa "kaikille ranskalaisille" liittyä häneen ja jatkaa sotaa saksalaisia vastaan lopulliseen voittoon saakka Ranskan vapauden ja suuruuden palauttamiseksi, hän oli varsin tuntematon mies. Hän oli tosin kuulunut lyhyen ajan Ranskan hallitukseen ennen maan antautumista, mutta paennut Englantiin aselevon jälkeen ryhtyäkseen sieltäkäsin taistelemaan sekä saksalaisia että marsalkka Petainin ranskalaista hallitusta vastaan. Englantilaiset tarjosivat hänelle yhteistyötä Englannin armeijaan liitettävien ranskalaisten joukkojen johtajana, mutta de Gaulle ei siihen suostunut. Hän ei ollut hallitustaan vastaan taistelevien ranskalaisten johtaja, vaan "hän oli ottanut Ranskan mukaansa". Hän edusti Ranskan valtiota ja valtiovaltaa, hän oli vapaan Ranskan johtaja ja ainoa edustaja. Hän halusi perustaa Ranskan armeijan, joka tasavertaisena Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen armeijoiden rinnalla taisteli Hitlerin Saksaa vastaan. Kun hän muistelmissaan kertoo kesäkuusta 1940, hän sanoo, että hänellä ei ollut takanaan valtaa, ei miehiä eikä organisaatiota, ei henkilökohtaista mainetta eikä vastakaikua Ranskassa, joka silloin näki Petainin pelastajanaan. Mutta englantilaisten oli pakko taipua tämän itsevarman ja itsepäisen sotilaan tahtoon. Hänestä tuli Vapaan Ranskan johtaja.

Alku oli vaatimaton. De Gaullen päämaja Lontoossa käsitti kaksi huonetta. Toinen niistä oli värväystoimistona. Käytävässä oli suuri viinipullo, josta jokainen värväyksen ottanut sai lasillisen ranskalaista viiniä. Ranskan alueesta de Gaulle sai haltuunsa joukon Keski-Afrikan territorioita, mistä seurasi, että kaksi kolmasosaa de Gaullen sotilaista oli mustia. Kun puhutaan kenraalista ilman sotajoukkoja, niin juuri de Gaulle oli aluksi tällainen kenraali. Mutta lisäksi hänen asemansa teki koko ajan erittäin vaikeaksi se persoonallinen vastakohtaisuus, joka vallitsi hänen ja Rooseveltin sekä hänen ja Churchillin välillä. Kun de Gaulle vaati, että hänelle tuli osoittaa sitä luottamusta ja kunnioitusta, joka hänelle koko Ranskan yksinoikeutettuna johtajana kuului, se aiheutti epäsopua, jyrkkää sanasotaa, loukkauksia ja loukkaantumisia. Roosevelt piti de Gaullea kunnianhimon sokaisemana puolihulluna kenraalina. Churchill oli kurkkuaan myöten kyllästynyt de Gaullen vaatimuksiin ja päätti moneen kertaan lopettaa kaiken yhteistyön tämän ylpeän rettelöitsijän kanssa. Tunnettu on Churchillin lausahdus: "Kutsumme häntä Orleansin neitsyeksi ja etsimme piispoja, jotka polttaisivat hänet."

Kun amerikkalaiset joukot suorittivat marraskuussa 1942 maihinnousun ranskalaiseen Pohjois-Afrikkaan, pidettiin de Gaulle yrityksen sivussa, niin että hän sai aiheen sanoa: "Toivon, että Vichyn joukot heittävät amerikkalaiset mereen. Ranskaan ei saa tulla kuin murtovaras." Ja kun liittoutuneet tekivät 6. kesäkuuta 1944 maihinnousun Ranskan Normandiehin, ei de Gaullelle suotu siinä mitään osaa; hän ei ollut edeltä käsin selvillä edes maihinnousun ajankohdasta. Pitääkseen de Gaullen täysin asioiden ulkopuolella yrittivät liittoutuneet järjestää amerikkalaisen miehityshallinnon Ranskaan, mutta de Gaulle oli luonut oman organisaationsa, joka otti siviilihallinnon käsiinsä heti saksalaisten karkoittamisen jälkeen. Vielä viime minuuteilla amerikkalaiset yrittivät Lavalin apua hyväksikäyttäen saada Ranskan kansalliskokouksen koolle Ranskan hallituksen muodostamista varten. Mutta tämäkin yritys epäonnistui. De Gaullen 3. kesäkuuta Algerissa muodostama väliaikainen 1944 hallitus ei ollut sivuutettavissa. Vaikka tällä hallituksella de Gaullen Ranskan kansan parissa sotavuosien aikana hankkiman ehdottoman auktoriteetin ansiosta oli ohjat lujasti käsissä, USA viivytteli aina lokakuuhun 1944 saakka, ennen kuin antoi de Gaullen hallitukselle tunnustuksen.

Kun tähän vielä lisätään, että Roosevelt esitti vetonsa ja esti Ranskalta osanoton liittoutuneiden rauhankonferenssiin, joka helmikuussa 1945 pidettiin Jaltassa, voidaan saada jonkinlainen kuva niistä sielullisista ja poliittisista tekijöistä, joiden pohjalta on versonut se antiamerikkalaisuus ja torjuva suhtautuminen Iso-Britanniaan, mikä on ollut niin usein de Gaullen ulkopoliittisissa kannanotoissa esillä.

On käynyt toteen, mitä de Gaulle sanoi Rooseveltin lähettämälle viestintuojalle Harry Hopkinsille, kun tämä 27.1.1945 tuli de Gaullelle kertomaan, että Ranskan ei sallita tulla Jaltan konferenssiin. Sanat sattuivat seuraavasti: "Kenties emme ole tämän aseman arvoiset. Silloin olette oikeassa. Mutta ehkäpä me toivumme. Silloin olette tehneet virheen. Molemmissa tapauksissa menettelytapanne on omiaan erottamaan meidät teistä."

Tähän liittyy sopivasti de Gaullen reaktio, kun USA:n ulkoministeri Dulles vuonna 1954 oli uhannut Ranskaa eristämisellä. Kenraali lausui: "Uhata Ranskaa eristämisellä! Jos se onkin riittävä meidän haavoittamiseen, se ei sitä vastoin vakuuta meitä. Niinkuin asiat ovat nykyään maailmassa, Ranskan eristäminen on täysin mieletön käsite."

De Gaullen ensimmäinen kausi päättyi tammikuussa 1946, jolloin hän puolueiden valta-asemaan kyllästyneenä erosi väliaikaisen hallituksen pääministerin paikalta. Hän joutui - vastoin luuloaan - olemaan poissa maan johdosta kahdentoista vuoden ajan. Vielä pääministerinä ollessaan hän oli laatinut suunnitelman Euroopan yhdistämisestä, jonka avulla voitaisiin ehkäistä Saksan taholta tuleva sotilaallinen uhka ja saada aikaan yhteistyö Neuvostoliiton kanssa. Erityisesti de Gaulle yritti saada yhdessä vaiheessa Churchillin suostumaan liittoon, jonka tarkoituksena olisi muodostaa voimaryhmä sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton vastapainoksi. Churchill ei yhtynyt tähän ajatukseen ja siitä lähtien on vallinnut jyrkkä vastakohtaisuus de Gaullen ja Englannin välillä. De Gaulle ei hyväksynyt Yhdysvaltojen yliherruutta Länsi-Euroopassa, kun taas Englanti perusti siihen koko ulkopolitiikkansa.

Kun de Gaulle vuonna 1958 Algerian tapahtumien yhteydessä palasi valtaan, on hän johtanut Ranskan ulkopolitiikan kokonaan uusille urille. Merkkitapauksia sen tien varrella ovat olleet oman ydinaseen luominen, Ranskan ero Natosta, Englannin torjuminen EEC:stä, Oder-Neisse linjan hyväksyminen, diplomaattisten suhteiden solmiminen Kiinan kanssa, Vietnamin sodan tuomitseminen, suuren kultareservin luominen jne.

Kaiken takana on de Gaullen ajatus yhdistyneestä Euroopasta, joka on riippumaton Yhdysvaltojen poliittisesta ja taloudellisesta holhooja-asenteesta. Tämä kaikki Ranskan kunnian ja suuruuden takia.