Heimosuhteet nykyisellään

Tämän vakavan pakinanpoikasen olen ollut jo vuoden päivät velkaa muutamille lukijoille, niille, jotka ovat nimimerkkiä kirjeillään kutkutelleet.

   Kesäkuussa 67 Suomen Kuvalehti julkaisi samalla palstalla pakinan "Pitkänsillan merkitys heimotyössä". Lähtökohtana tuolloin oli erinomaisesti vietetty ja toiveita herättänyt ensimmäinen "Eestin viikko. sotien jälkeen Suomessa. Erittelin pakinassa vanhojen 1930-luvun hartaiden heimotyöntekijäin sielullisia vaikeuksia, kaksijakoisuutta virolaispakolaisten ja nykyisten eestiläisten välillä, ihastelin heimosuhteiden hoivaamisaatteen syttymistä sodan jälkeen laajoissa vasemmistopiireissä ja edelleen luulin tavanneeni myös pakolaisvirolaisten nuoremman polven parista lupaavan ja lauhkean tuulenhenkäyksen uudesta ja rakentavasta suhtautumisesta "Viron Paasikiven linjaan", kuten sitä oli puhuteltu.

   Osoittautui heti, että yhä vielä on yksilöitä, joiden mielestä nykyisistä kauniisti normalisoituvista ja edukseen kehittyvistä heimosuhteista ei saa edes puolueettomalla pohjalla lausua tunnustuksen sanaa, ei mitään hyvää. Toimitus välitti nimimerkille kirjeitä, joissa oli oikea nimi alla. Mutta kun ne kulkivat uutta tarjoamatta vanhan nuotin mukaan, niin eipä tullut heti vastattua. Jäimme vain odottelemaan suhteiden kehitystä luottaen rauhalliseen asiain eteenpäin menoon.

   Vakavammin teki mieli suhtautua pakolaisvirolaisten reaktioihin. Usealta taholta lähetettiin mm. "Eesti Päevaleht" n:o 139/1967, joka ilmestyy "Eskilstuna-Kurirenin" liitteenä ja edustanee vaikutusvaltaisia pakolaispiirejä. Pakinamme oli siinä taitavasti vironnettu ja korostetusti julkaistuna. Samaan aiheeseen liittyi pakinaamme jyrkästi arvosteleva pääkirjoitus "Pagulus ja höimud". Meitä pääkirjoittaja arveli näissä kysymyksissä puutteellisesti tai yksipuolisesti informoiduksi, joten ajatuksemme eivät hänen mielestään kulkeneet oikeata lännenlatua.

   - Lisäinformaatiot ovat aina tervetulleita; mutta ne informaatiot ja selkeästi perustellut ajatukset, jotka tästä pääkirjoituksesta saimme, vaikuttivat vähintään kaksitoista vuotta liian vanhoilta. Nykyisessä maailmanmenossa tuo on pitkä aika. Suomen ja Neuvosto-Eestin yhteyttä ja ystävällisiä suhteita lehti ei kuitenkaan kokonaan tuominnut, vaan ilmoitti virolaisten myös lännessä tuntevan niistä iloa, kuitenkin tietyin edellytyksin: yhteyksiä pakolaisiin ei saa uhrata kotimaan eestiläisten hyväksi. Itsekästäkö?

   Saimme toisenkin merkittävän huomautuksen:

   Nuoremman pakolaispolven parissa ei ole mikään muuttunut, kuten olimme uskaltanut arvailla tutustuttuamme eräisiin pakolaisten omankeskeisiin kiistakirjoituksiin. Todisteena vanhan katsantokannan vankkumattomuudesta Ruotsissa syntyneiden virolaisten parissa meille lähetettiin kopio vuoden vanhasta "Ruotsin Virolaisen Ylioppilaskunnan" avoimesta kirjeestä ulkoministeri Torsten Nilssonille. Ministeri oli näet eräässä haastattelussa 19.6.66 lausunut, että "balttilaisten nuori polvi ei varmaan tunne samanlaista tunneperäistä vastenmielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan kuin vanhempi polvi". Tästä avoimesta kirjeestä käy mm. ilmi, että mainittu ylioppilaskunta jyrkästi tuomitsee Neuvosto-Eestin hallitusjärjestelmän ja että sen piirissä tunnetaan halua puuttua maan sisäisiin asioihin, vaikka Neuvostoliiton kansalaisuutta ei missään tapauksessa hyväksytä.

   Tässä onkin se suuri erovaisuus, mikä vallitsee pakolaisvirolaisten ja yhä laajempien suomalaispiirien suhtautumisessa Neuvosto-Eestiin. Kellään suomalaisella ei ole mitään poliittista lähetystehtävää suoritettavanaan, mitä eräät piirit vielä 30-luvulla Virossa meiltä käsin yrittivät. Me tunnustamme Eestin samalla tavalla kuin tunnustamme koko Neuvostoliiton, ja pidämme selviönä, että yhteiskuntajärjestelmiemme erilaisuudesta huolimatta voimme olla mukana rakentamassa molemminpuoliseksi eduksi ystävällisiä ja positiivisesti vaikuttavia suhteita naapuriimme. Pyrimme mitä vilkkaimpaan taloudelliseen ja kulturelliseen vaihtoon, mutta emme toistemme yhteiskuntajärjestelmien tuomitsemiseen ja kumoamiseen. Poliittinen lähetystyö ei kuulu suomalaisille. Kokemuksemme siitä ovat erittäin huonot. Kumpikin pitää omansa, kumpikin kunnioittaa toisensa yhteiskunnallista ja valtiollista järjestelmää. Pienelle Suomelle tällainen saavutus on erinomainen rauhallisen rinnakkaiselon tuoma voitto; sen luulisi jokaisen suomalaisen ymmärtävän.

   Kun on jälleen vuosi vierähtänyt niin lienee syytä kysyä, onko näissä suhteissa "Eestin viikon" jälkeen menty eteenpäin?

   Vastata voidaan aivan lyhyesti: Kapea polku Viron ja Suomen välillä on tallattu yhä leveämmäksi tieksi. Sitä eivät ole polkeneet vain tuhannet turistit, vaan useat tieteen ja taiteen tekijät, ammattimiehet, teknikot, ohjelmavaihdot, näyttelyt, kaunokirjallisuus, sanakirjat, radio ja televisio. Kuluvan kesäkuun alussa Tallinnassa vietetty "Suomen viikko" maaseutukiertueineen näyttää myös muodostuneen suureksi hyvien ja edelleen kehittyvien suhteiden voitoksi. Satoja suomalaisia on arkkipiispasta ja Helsingin piispasta nykymusiikin Muksut-yhtymään saakka ollut mukana lahden takana. Arkkitehtuurin ja kirjallisuuden sekä kuvaama- ja kansantaiteen näyttelyt, Kansallisteatteri, baletti, Kansallisooppera sekä orkesteri ja kuorokonsertit esittelivät koko rintamalla luovan ja esittävän suomalaistaiteen nykyisen hetken saavutuksia. Siten liikkeellä olivat laajemmat kansalaispiirit kuin koskaan aikaisemmin. Uutisten mukaan myös Tallinnassa ja muualla Virossa näyttelysalit, jättiläismäinen urheiluhalli, suuri Estonia-teatteri joka ilta oli täynnä suosiollista yleisöä, samoin tuomiokirkko ja toiset kirkot väkeä. Viikkoa seuranneena sunnuntaina näet Viro sai uuden arkkipiispan, Alfred Toomingin, jonka vihkimisen avustajineen suoritti Suomen arkkipiispa Simojoki.

   "Suomen viikko" ei suinkaan ollut vain yksipuolista suomalaisen kulttuurin vientiä, vaan Virossa kävijät vakuuttavat, miten paljon he ovat saaneet uusia vaikutteita ja raikkaita elämyksiä. Viron kansa on näet harvinaisen lahjakasta; siellä on sekä tieteen että taiteen ja tekniikan alalla runsaasti luovia kykyjä. Nytkin meikäläisistä lehdistä päätellen suurimpana huolena "Suomen viikolla" oli, että olivatko esityksemme esim. teatterialalla kyllin moderneja, vai esitimmekö taiteellisesti kouliintuneelle yleisölle liian vanhaa linjaa.

   Tällainen vilpittömään ystävyyteen, ymmärtämiseen ja toistensa kunnioittamiseen pohjautuva kulttuurivaihto ilman poliittisia tavoitteita lupaa runsaan kasvun kummankin omassa puutarhassa.

   Mieleen tulevat äsken ilmestyneestä kokoelmasta lukemamme virolaisen ylioppilaan A. Mötusen sanat, joilla hän lopetti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50-vuotisjuhlassa 1881 onnentoivotuspuheensa. Hän toivoi, "että kansojemme välinen ystävyys alati voimakkaasti kasvaisi ja kantaisi hedelmiä yksimielisesti ja rauhan kielellä Suomenmaan hyödyksi ja Viron kansan edistykseksi  - kunniaksi Euroopan kansojen silmissä". Tuolloin elettiin molemmissa maissa kansanvalistuksen suurta nousukautta ja sitä seuranneiden suurten kulttuurisaavutusten aattovuosia.

   Tuntuu kuin jälleen suomenkielinen kulttuuri eläisi uutta levikkikauttaan. Vasta kuluneen vuosikymmenen aikana ovat Viron lisäksi omankieliset yhteydet vilkastuneet Karjalan Autonomisen Neuvostotasavallan kulttuurielämään aivan uudelle tasolle - ja Ruotsista kuuluu vihjeitä, että suomenkielisiä lapsia joillakin paikoin voitaisiin opettaa hiukan suomeksikin, samoin lukea uutisia tällä kielellä jokin minuutti radiossa.

   Mutta lähtökohtaan palataksemme on syytä todeta, että suhteitamme Viroon on vaalittava kansojemme iloksi ja hyödyksi.