Vähäisiä muistiinpalautumisia.

Kajaanin Yhteislyseo 75 vuotta.

Meidän perheemme kulki niin kuin Jerusalemin suutari paikasta toiseen isän työpaikan perästä. Vuonna 1911 isäni pääsi työnjohtajaksi Kajaanin Puutavara Oy:hyn ja niin tultiin ja jäätiin Kajaaniin. Isäni kertoi, että myöhemmin hänellä olisi ollut mahdollisuus päästä yhtiön piirimieheksi Kainuun maaseudulle, mutta hän ei halunnut lähteä pois Kajaanista, koska koulunkäyntini olisi saattanut keskeytyä.

Kun syksyllä 1911 tulin Kajaanin yhteiskoulun II luokalle, olin luokkani nuorin. Käytyäni yhden vuoden kansakoulua Lapinlahdella, olin päässyt Iisalmessa kansakoulun kolmannelle luokalle ja siitä Iisalmen yhteiskoulun I luokalle.

Ensimmäisenä koulupäivänä Kajaanissa luokanvalvoja oli kysynyt minulta, mistä koulusta olen tullut. Olin vastannut: "Iisalamesta". Leveä, savolainen i, oli kuulunut luokkatovereitteni korvissa selvänä eenä, ja kuulin vuosien mittaan silloin tällöin luokkatovereiltani, että olen alunperin "eesalamelainen". En tiennyt syytä tähän nimittelyyn ennen kuin vuosien jälkeen.

Tietenkin jouduin muulta tulleena kiusanteon kohteeksi, mutta se päättyi jo samana talvena. Lumipallosodan aikana minut ahdistettiin koulupihan nurkkaan ja aiottiin kai antaa "sakin hivutusta". Mutta miten ollakaan, pääsin selän päälle ylivoimaa vastaan, ja sen jälkeen asemani oli taattu.

Ne kouluvalokuvat, jotka nyt on nähtävissä, eivät tee oikeutta sen ajan oppikoululaisille, sillä ne ovat hienostelevia pyhäkuvia. Minusta ei ole arkipäivän kuvaa, mutta muistan, että alaluokilla käytin isäni tekemiä pieksuja. Isä oli nuorena miehenä kulkenut vuoden verran suutarin kisällinä talosta taloon ja oppinut ammatin. Meillä tehtiin kotona lapsille käyttökengät. Minulla oli pohjaamattomat pieksut, mutta kun pohja oli kulunut puhki, tehtiin pohjat, joita sitten puolipohjattiin tarpeen mukaan. Opin siinä sivussa minäkin pikilangan teon ja puolipohjan naulaamisen. Nyt ovat nämä taidot unohtuneet, mutta ei niitä osaa enää moni jalkinetyöntekijäkään.

Kesällä 1917 ei minulle enää riittänyt isän tekemä pieksu. Tilasin suutari Kurkiselta, Alakadulta, reisiin ulottuvat pieksut. Se oli joka suhteessa miehinen kesä, niin että reilu piti olla jalkineenkin malli.

Yleensä en pyrkinyt eroamaan millään tavoin koulutovereistani, mutta muutaman kerran sen tein hyvin näkyvästi, joko vapaaehtoisesti tai puolittain pakosta. Minulla oli yläluokille saakka runsas ja pehmeä tukka, mutta kun se rupesi ohenemaan, neuvoi joku, että ajata pääsi partaveitsellä puhtaaksi, se edistää tukankasvua. Minä hullu noudatin neuvoa ja annoin parturi Hedmanin kyniä pääni puhtaaksi. En tiedä, edistikö tämä manööveri kaljuuntumistani, mutta huomiota se herätti.

Toisen kerran olin huomion ja ällistelyn kohteena kesällä 1917. Silloin oli puutetta kankaista. Isäni oli jostakin onnistunut ostamaan minulle vakosamettia housukankaaksi. Mutta se oli punaista kangasta, lähinnä purppuranpunaista, mikä selittää, että sitä oli ollut saatavissa. Kieltäydyin jyrkästi panemasta moisia housuja päälleni, mutta ei siinä mikään auttanut. Kyllä se alkuun hävetti, mutta lopulta pilkkaankin tottui. Mahdoin olla melkoinen väriläikkä harmaassa kaupunkikuvassa.

Myöhemmin minulle taas ostettiin housukangas, mutta kun sitä ei ollut tarpeeksi kunnon pitkiksi housuiksi, esitti räätäli Katainen, että kangas riittäisi kyllä jonkinlaisiksi golfhousuiksi. Eihän siinäkään auttanut kuin taipua, mutta kyllä se piruutti, kun toverit virnistelivät "vuoristokiipeilijän" kustannuksella.

En ollut mallioppilaita, mutta mitään vakavampia konnuuksia en tehnyt. Kuitenkin aina pientä kujetta, pientä kepposta, jonka opettajat saattoivat käsittää pahemmaksi kuin se todellisuudessa oli. Esimerkiksi syytä, miksi minut erotettiin koulusta VIII luokalla viimeiseksi kouluviikoksi, en vieläkään tiedä, sillä ei minua kuulusteltu eikä syytettä esitetty, rangaistiin vain suoraan. Rukouksissa tapahtunut kurittomuus oli aiheena, joka "saattoi kukkuran mitalle", kuten huomaan erotuspäätöksessä hieman onnahtelevaa runokuvaa käyttäen ilmaistun, vaikka itse en tiennyt silloin enkä tiedä vielä nytkään, että mitään erikoista olisi sattunut. Mutta rangaistus oli varmaan paikallaan julkitulematta jääneen kurittomuuden rankaisemiseksi.

Vaikka olin villi ja kuritonkin, minulla oli omituinen heikkous: kun minua koulussa nuhdeltiin, nousivat alaluokilla kyyneleet helposti silmiin. Kyllä minä sitäkin häpesin, mutta ei sille voinut mitään. Ehkäpä psykologit löytävät tästä selityksen monelle seikalle myöhemmässä elämässäni.

Urho Kekkonen

tasavallan presidentti

ylioppilas Kajaanin yhteislyseosta 1919