Puheliaat presidentit

LIIMATAINEN

7/12 1970

Professori Edwin Linkomiehen suurta huomiota ja tietynlaista hälyäkin herättäneessä muistelmakirjassa oli monen muun uuden ja yllättävän seikan ohella tieto, että presidentti Risto Ryti oli sotavuosien aikana laaja- ja pitkäpuheinen mies. Linkomies kertoo, että hänellä olisi usein ollut presidentille asiaa, jonka hän olisi voinut puhelimitse toimittaa, mutta hän ei rohjennut soittaa, koska hänellä ei ollut aikaa siihen tunnin puhelinkeskusteluun, mikä olisi ollut yhteydenoton välttämätön seuraus.

  Tuo oli todella aika yllättävä tieto. Risto Rytistä on suuren yleisön parissa samoin kuin varmaan hänen etäisempien työtovereidensakin keskuudessa ollut se kuva ja käsitys, että hän oli erittäin sulkeutunut ja niukkapuheinen mies. Hänen ulkonainen olemuksensa antoi samoin sen vaikutelman, että tämä kalansilmäinen mies ei kuulunut suurpuhujien luokkaan. Pankkimiehiä on yleensäkin vaikea lähestyä, nimenomaan lainanrukouskäynneillä, mutta tuhatta kertaa vaikeampaa se on ollut, kun pöydän takana on istunut niin etäinen ja kylmä mies kuin Risto Ryti. Näin ajateltiin ja ajatellaan yhäkin, milloin sodanaikaisesta presidentistä tulee puhe. Ja sitten paljastuukin, että hän on ollut laveasanainen laulaja, aina kyllästymiseen saakka, kuten Linkomies hänelle ominaisella suorapuheisuudella ja vakuuttavuudella selittää.

  Jos tämä on totta - ja mitä syytä Linkomiehellä olisi ollut tällaista tarinaa keksiä - on turhaa puhua ihmistyypistä ja sen perusteella yrittää selitellä henkilön ominaisuuksia ynnä avuja. Julius Caesar tosin halusi Shakespearen mukaan seuraansa lihavia miehiä, koska hän katsoi voivansa luottaa heihin. Sitä vastoin hän karttoi laihoja, joilla oli "nälkäinen ja ahne" katse, sillä he miettivät liiaksi ja saattoivat olla itsevaltiaalle vaarallisia. Kuten olivatkin.

  Henkilötyyppinä oli K.J. Ståhlberg ulkonaisesti ikäänkuin Rytin aisapari. Hänkin vaikutti jäykältä, kylmältä ja etäiseltä, ja hän oli sitä. Omaiset ovat tosin kertoneet, että hän leikki mielellään lastensa kanssa ja oli jopa humoristinen perhepiirissä, mutta sitä on vaikeaa sovittaa siihen kuvaan, minkä alamainen kansa ensimmäisestä presidentistään sai. Missään nimessä Ståhlberg ei ollut puhelias mies. Hänen elämäkertansa kirjoittaja korostaa hänen eristäytyneisyyttään. Nykyisenä aikana, jolloin poliittisen johtajan tulee pitää yllä kiinteää yhteyttä kannattajakuntaansa, olla ikäänkuin "sinut" puolueensa jäsenjoukon kanssa, Ståhlbergille luonteenomaisella pidättyvällä tyylillä olisi ollut vaikeaa, jollei vallan mahdotontakin innostaa kansaa vaaliuurnille, olipa ohjelma ja poliittiset tarkoitusperät kuinka loistavat tahansa.

  Jos nyt pysymme puheliaisuudessa ja tasavallan presidenteissä, niin Lauri Kr. Relanderille lienee annettava se tunnustus, että hän ei liioin säästänyt suutaan eikä kirjoituskonettaan. Mutta aivan erityisen ansiokas on Relander ollut virkaansa hoitaessaan siinä mielessä, että hän on muistiinpanoissaan tehnyt "karjalaisen pojan" avomielisyydellä selkoa omista teoistaan ja aivoituksistaan ynnä kuvaillut niitä henkilöitä, joiden kanssa hän päivittäin tavattoman ahkerasti seurusteli sekä puhelimitse että silmästä silmään. Ennen Relanderin muistelmien ilmestymistä oli yleisenä se käsitys, että Relander oli passiivinen henkilö, joka antoi asioiden kulkea omia ratojaan. Nyt tiedetään, että presidentti Relander oli poikkeuksellisen "osaaottava" poliitikko, joka sekaantui sisäpolitiikkaan aina siihen saakka, että saattoi kirjoittaa hallitukselle ohjelmankin. Suurellekin lukijakunnalle olisi tarpeen selostaa niitä sekä peittelemättömiä että haihattelevia henkilöarviointeja, joita Relander laajoissa muistelmissaan esittelee sekä poliittisista vihollisistaan että varsinkin aateystävistään.

  Viime viikolla puhuttiin ja kirjoitettiin paljon presidentti J.K. Paasikivestä hänen syntymänsä sadannen vuosipäivän johdosta. Kuten hyvin tunnettua, Paasikivi oli harvinaisen runsaspuheinen mies. Hän tunsi olevansa itseoikeutettu johtaja ja hän käytti tätä asemaansa halukkaasti esittäen mielipiteensä kaikista esilläolevista ja muistakin asioista. Eräs hänen elämäntyönsä kuvaaja kertoo havainneensa, että Paasikivi otti tärkeät ja myös vähemmän tärkeät asiat yhtä perusteellisesti ja että monesti näytti kuin hän ei olisi kyennyt erottamaan sivuasioita pääasiasta. Paasikivi ei ollut keskustelija, vaan hän oli yksinpuhelija, jolta ei helpolla saanut suunvuoroa. Mikä ihmeellisintä, hän saattoi saman yksinpuheluperiodin aikana yhtä suurella voimalla puolustaa kahta täysin vastakkaista kantaa. Hän tiesi itse tämän hyvin, koskapa hän puolusti menettelyään sanomalla "ajattelevansa ääneen". Mutta kuuntelijaan, jolle tämä ajattelumetodi ei ollut tuttu, tämä saattoi antaa väärän käsityksen Paasikiven mielipiteistä. Näin on varmaan käynyt Ruotsin ministerille Assarssonille, joka oli samaan aikaan Paasikiven kanssa Moskovassa. Assarsson on julkaisemissaan muistelmissa pannut Paasikiven suuhun ajatuksia, joita tämä puhelias diplomaatti on varmaankin keskustelun tai yksinpuhelunsa aikana sanonut, mutta jotka eivät ole kuvanneet hänen lopullisia kannanottojaan.

  Nyt kun Paasikiven aikojen muistelmakirjailijat ovat päässeet vauhtiin, alkavat miehestä mieheen kulkeneet tarinat Paasikiven puheliaisuudesta saada kirjallisia muotoja. Ensimmäiseksi näyttää ehtineen tohtori J.O. Söderhjelm (Kolme matkaa Moskovaan, Kirjayhtymä), Paasikiven hallitustoveri talvisodan päiviltä. Söderhjelm kertoo muistelmissaan, että hän ei ollut saavuttanut talvisodan hallituksessa Paasikiven suosiota, koska hän kuului niihin, "jotka eivät aivan äänettöminä voineet kuunnella hänen loputtomia selontekojaan tilanteen toivottomuudesta". Kyllästyneenä Paasikiven alituiseen puhetulvaan Söderhjelm siirtyikin puolen hallituksen kanssa aterioimaan Kämpiin ja jätti Paasikiven hallitsemaan hallituksen päivällistilaisuuksia Suomen Pankissa. Toisessa kohti Söderhjelm kertoo Paasikivestä Moskovassa syystalvella 1940. Paasikivi oli halveksinut kansliapäällikkö Pakaslahtea, "jonka luonnehtimiseen ei juuri mikään herjaus näyttänyt tarpeeksi vahvalta". Ihmeellistä, kun eräskin Paasikiven tuntija televisiossa väitti, että Paasikivi ei koskaan kohdistanut ketään vastaan henkilökohtaista arvostelua! Paasikiven hyvä ystävä Lauri Aho kyllä tunnusti, että "ukko" haukkui hänet miltei joka aamu, vaikka he jatkuvasti olivat mitä parhaimpia ystäviä keskenään.

  Kun Paasikivi oli pääministerinä 1944-46, hän joutui mm. elinkeinoelämän edustajien arvostelun alaiseksi hallituksen noudattaman voimattomaksi leimatun talouspolitiikan takia. Taisi olla Ulkomaankauppaliiton toimitusjohtaja Jaakko Kahma, joka siinä yhteydessä syytti Paasikiveä tasapainottomuudesta. Syynä tällaiseen väitteeseen oli tietenkin Paasikiven tapa "ajatella ääneen".

  Mutta Paasikiven määrätietoinen toiminta pääministerinä ja tasavallan presidenttinä osoittavat, että teoissa Paasikivi oli kaikkea muuta kuin tasapainoton. Voidaan sanoa kenties, että päätöksen tekeminen ei ollut hänelle mikään yksinkertainen ja helppo prosessi, vaan se vaati huolellista ja aikaa viepää harkintaa, ehkä ärjymistäkin. Ratkaisut eivät olleet nopeita, ne vaativat yksinajattelua ja yksinpuhelua poikkeuksellisen laajassa määrin, kunnes päätös tuli, joka sitten piti. Mutta helppoja eivät olleet ne asiatkaan, joiden kanssa Paasikivi joutui painimaan. Niitä saattoi kenties lykätä ja saada siten harkinta-aikaa, mutta ne vaativat kuitenkin ratkaisun. Tyypillisen esimerkin tarjoaa sotasyyllisyyskysymys, jonka Paasikivi luki valtiollisen toimintansa raskaimmaksi asiaksi.

  Laajasanaisuutensa lisäksi Paasikivi oli ihmisten armoitettu arvostelija, mikä tässä yhteydessä on samaa kuin haukkuja. Kyllä hänen huoneestaan lähti moni hyväkin ystävä posket punehtuneina, kun Paasikivi oli kovalla äänellä, so. valtavia äänivarojaan säästelemättä, jyrissyt sadatuksensa. Elias Lönnrotista on sanottu, että hän oli "pirun vihainen äijä", ja sen voi Paasikivestäkin sanoa. Kerrotaan, että hän erotti Kansallispankin pääkonttorin ylivahtimestarin monta kertaa päivässä. Mutta ennen Paasikivi sentään eläkkeelle lensi kuin ylivahtimestari.

  Täksi jouluksi on muistelmansa julkaissut Rainer v. Fieandt, hänkin uupumaton yksinpuhelija. Olisi hauska tietää, kumpi puhui, kun Paasikivi ja Fieandt keskustelivat, ja kumpi joutui olemaan ääneti.