Tuleva pääministerimme

Mikä on eduskuntavaalien varsinainen tarkoitus Suomessa?

    Valitaanko neljäksi vuodeksi lainsäätäjäkunta vai valitaanko parlamentti, jonka tehtävänä on huolehtia siitä, että maassa on sen luottamusta nauttiva hallitus?

    Oikea vastaus on tietenkin sekä että. Mutta vaikka esimerkiksi hallitusasia vedetäänkin vaalitaistelun yhteydessä silloin tällöin ja alituiseenkin keskustelun piiriin, niin tämä kysymys yleensä ei tule vaaleissa esille niin konkreettisena kuin monessa muussa parlamentaarisen hallitustavan maassa.

    Ottakaamme muutama esimerkki.

    Kun äskettäin pidettiin Itävallan vaalit, oli vaalitaistelussa yhtä paljon kysymys tulevan pääministerin henkilöstä kuin puolueesta, jolle agiteerattiin menestystä ja voittoa. Asetelma oli selvä: jos kansanpuolue voittaa, on kanslerin nimi edelleen Klaus, jos voitto menee sosiaalidemokraateille, se merkitsee samalla tohtori Bruno Kreiskyn tuloa liittokansleriksi. Ison-Britannian tuleva vaalitaistelu käydään vastaavanlaisten tunnusten alla: joko työväenpuolue ja Wilson tai konservatiivit ja Heath. Länsi-Saksassa tilanne oli myös selvä: kristillisdemokraattien voitto olisi säilyttänyt liittokanslerin viran Kiesingerillä ja sosiaalidemokraattien menestys nostaisi virkaan Willy Brandtin, kuten tapahtuikin.

    Kansaneduskunnan merkitys meillä on yhtä tärkeä hallituksen muodostamisprosessissa ja hallituksen toiminnan osalta kuin missä muussa maassa tahansa, mutta perin harvoin meillä vaalitaistelun aikana puhutaan tulevan pääministerin henkilöstä. Puolueolosuhteemme ovat olleet aina sen verran erikoislaatuiset, että on ollut käytännössä suorastaan mahdotonta esitellä tiettyä poliitikkoa tulevana pääministerinä, jos hänen puolueensa menestyisi vaaleissa. Mikään puolue ei voi yksikseen muodostaa hallitusta ja tulevien neuvottelujen vuoksi on ollut varovaisempaa ajaa vaalitaistelussa sammutetuin lyhdyin tältä osalta. Lisäksi on useimmiten tilanne puolueiden omassa piirissä ollut sellainen, että itseoikeutettua ehdokasta pääministeriksi ei ole ollut taikka kussakin puolueessa on ollut omasta mielestään niin monta itseoikeutettua, että vaalitaistelua ei ole voitu käynnistää tältä pohjalta tapahtuvaksi. Jos esimerkiksi nykyhetken tilannetta tarkastellaan, ei millään muulla puolueella ole oman puolueen piirissä vastaansanomatonta pääministerikandidaattia kuin Suomen Maaseudun Puolueella. Viimeisten puhdistusten jälkeen sieltä ei kuulu vastustelevaa vikinääkään.

    Tietenkin tällainen "kasvoton" vaalitaistelu on siitä hyvä, että mitkään yksilöpalvontaan liittyvät paheet eivät pääse puolue-elämässä rehottamaan. Mutta kieltää ei voida, etteikö vaalitaistelu muodostu hieman kalpeaksi. Esimerkiksi sosiaalidemokraatit ovat vaalipuheissaan korostaneet, että he johtavana hallituspuolueena ovat hoitaneet ne ja nekin asiat hyvin, suorastaan loistavasti ja sen vuoksi he vetoavat kansaan, jotta puolue saisi kannatusta voidakseen jatkaa hyödyllistä politiikkaa. Näin tietenkin tulee tehdä, mutta vaalirahvas varmaan olisi myös kiinnostunut tietämään, kuka on puolueen hyväksymä tulevan hallituksen päämies, jonka kykyihin ja kokemukseen äänestäjien on luotettava. Tällaista ratkaisua ei ole kuulunut; päinvastoin pääministeri Koivisto on kuin uhitellen sanonut, että kun hän tästä souvista pääsee, hän ei ota uutta kiinnitystä tulevalle teatterikaudelle.

    Paitsi nyt torstaina 12.3., kolme päivää ennen vaaleja. Sos.dem. puoluetoimikunta on radiouutisten mukaan juhlallisesti ilmoittanut, että mikäli vaalien tulos edellyttää sosiaalidemokraattista pääministeriä, puoluetoimikunta nimeää ehdokkaaksi nykyisen pääministerin, siis Mauno Koiviston.

    Tämä on oikeaa menettelyä parlamentaarisessa maassa ja oikeaa vaalitaktiikkaa.

    Kun tiedetään, että Koivisto erilaisten gallupien mukaan nauttii lujaa kannatusta yli puoluerajojenkin, olisi ollut mainion vaalimagneetin käyttämättä jättämistä, jollei edes viime hetkessä olisi esitetty ohjelmaa, kuinka pääministerin tärkeä paikka täytetään äänestyslippujen voimalla. Kun siis tiistaiaamuna vaalitulosten ollessa lopullisesti selvillä käydään pohtimaan hallituskysymystä on ainakin yksi kiintopiste olemassa: "Koiviston Manu ei viru eikä vanu."

    Kun tämä kirjoitus on luettavana, ovat hallituskaavailut jo kiihkeimmillään, vaikka virallisia kierroksia ei ole vielä aloitettukaan. Jos sosialistiset puolueet menettävät enemmistönsä ja jos ei-sosialististen ryhmien enemmistö on vennamolaisten varassa - mikä vaihtoehto näyttää todennäköiseltä - tulee hallitusasian ratkaisu olemaan kovin vaikea. Tosin on yleisenä käsityksenä, että tällainenkin vaalitulos johtaa loppujen lopuksi suunnilleen nykyisen hallituspohjan säilymiseen. Mutta vaikka tämä olisikin lähtökohta, voi neuvottelujen kestäessä tulla esille hyvin hankalia asioita. Jos eduskunnassa on ei-sosialistien enemmistö, voiko pääministeri olla vasemmistolainen? Mutta jos keskustapuolue on menettänyt paikkoja vaaleissa, so. hävinnyt vaalit, voiko se kohtuudella vaatia, että sen on saatava asettaa pääministeri? Tätä vaatimustaan se voi perustella sillä, että sen vastustajina olleet porvaripuolueet ovat voittaneet siltä paikkoja. Voi käydä, että myös sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmä pienenee. Onko puolueella siitä huolimatta todennäköisesti eduskunnan suurimpana ryhmänä oikeus miehittää pääministerin tuoli?

    Näitä ja muita kysymyksiä nousee neuvottelujen aikana esille eikä kukaan voi tässä vaiheessa sanoa, miten ne voidaan ratkaista.

    Palataksemme vielä siihen, että vaaleissa olisi todella hyödyllistä esitellä ne henkilöt, joille kukin puolue tulisi uskomaan hallituksen johdon vaalien jälkeen, se on luonnollista ja välttämätöntä kaksipuoluemaissa. Mutta esimerkiksi Skandinavian maissa tämän voivat tehdä ainoastaan sosiaalidemokraatit, joilla johtosuhteet ovat selvillä: Palme Ruotsissa, Krag Tanskassa ja Bratteli Norjassa. Mutta siihen se jääkin. Esim. Norjan viime vaaleissa ei porvarillisilla puolueilla ollut yhteistä pääministeriehdokasta, vaikka Bortenin asemaa pidettiinkin vahvana. Ruotsissa eivät porvaripuolueet ole päässeet edes alustavasti keskustelemaan, kuka olisi, jos ne voittaisivat, niiden muodostaman hallituksen pääministeri. Sama taitaa olla tilanne Suomessakin, koskapa edes keskustapuolueen piirissä ei liene yksimielisyyttä, kuka neljästä entisestä pääministeristä olisi suurin ja kaunein.

    Sosiaalidemokraatit ovat sitä vastoin ratkaisunsa tehneet ja sen julki saattaneet. Se merkitsisi toteutuessaan sitä, että Suomen Pankki olisi edelleen neljän vuoden ajan vailla pääjohtajaa. Tai olisiko asia käsitettävissä niin, että sama mies olisi valtakunnan pääministeri ynnä tosiasiallisesti myös sekä Suomen Pankin pääjohtaja että valtiovarainministeri valtioneuvostossa.

    Niinhän asianlaita on nyt ja miksi se ei voisi jatkua vielä seuraaviin vaaleihin saakka?