Purnaamisesta

Kyntäjä 2 /1955

Jos eri yhteiskuntapiireissä suoritettaisiin tiedustelu siitä, mikä suomenkielen sana on tämän hetken kielenkäytössä valtasijalla, niin epäilemättä saataisiin varsin yhtenäinen vastaus, nimittäin että "purnaamisen" ylitse käynyttä ei ole pitkään aikaan ollut olemassa. Tämä on tietenkin Väinö Linnan monumentaaliseksi nousevan sotakirjan "Tuntematon sotilas" ansiota tai syytä, miten sen ottaa. Tuo ylistetty ja pahoin parjattu romaani, joka parhaillaan tekee voittokulkuaan kautta maan, on ikuistanut jatkosodan suomalaisen taistelevan ja purnaavan sotilaan niin voimakkaalla ja elävällä tavalla, että siitä ynnä purnaamisesta on pakko keskustella kaikissa piireissä.

Kun "Tuntemattomasta sotilaasta" ja sen aiheuttamasta sanomalehtikirjoittelusta on alituisesti tullut esille purnaaminen, on tuntunut aivan siltä kuin tuo sana olisi ollut tunnettuna ja käytettynä jo ammoisista ajoista lähtien. Jos minulta esim. olisi kysytty, miltä ajalta tuo purnata-sana oikein juontaa alkunsa yleisessä kielenkäytössä, olisin empimättä sanonut, että sehän on ollut koko kansan henkinen aarre yhtä kauan kuin tuo kansallinen ominaisuus purnata, alituisesti tyytymättömänä vastaan hangoitella, on tällä niemimaalla vallinnut elikkä siis hamasta Suomen heimon tänne sijoittumisesta saakka, jollei haluta pitemmälle mennä. Mutta päätin kuitenkin huvin vuoksi ottaa selville, mitä suomalaiset sanakirjat ynnä sanakokoelmat tästä asiasta tietävät. Ja tulos oli todella hämmästyttävä. Purnata-verbiä ei esiinny Lönnrotin sanakirjassa, mutta kunnon lääkäri on kuitenkin jyvällä sikäli, että mainitsee purnan merkitsevän juonittelijaa tai äkäpussia. Sanakirjasäätiön kansan suusta keräämässä sanastossa purnata merkitsee syömistä (Sippola, Lemi) tai puhumista epäselvällä äänellä (Hollola), mutta ei suinkaan sitä, mitä sanalla nyt tarkoitetaan. Juvalta on sanalippu, jonka mukaan purnakko on tyytymätön olento, mikä alkaa taas lähetä totuutta. Täytyy tulla aina Nykysuomen sanakirjan sanalippuihin, ennen kuin tapaamme purnata-verbin ja sekin on merkitty niin myöhään kuin vuodelta 1933, jolloin Helsingin Sanomain tunnettu pakinoitsija "Eero" [Lassi Hiekkala] on käyttänyt tätä sanaa: "tulkki yritti purnata vastaan".

Tämä haravointi osoittaa siis, että purnaaminen on varsinaisesti sodan aikana juurtunut, levinnyt ja vakiintunut sana, luettava suunnilleen samaan ryhmään jermun, motin ja poppoon yms. kanssa. Jos haluaisi purnaamiselle ja purnaajalle hakea jotakin vastinetta kansainvälisen sanonnan piiristä, niin lähinnä tulee mieleen kverulantti, rettelöitsijä, marisija, mutta Väinö Linnan kuvaama suomalainen purnaaja ei marissut, kaukana siitä, vaan hän pani sumeilematta hanttiin tyytymättömänä asioiden kulkuun, jonka hän tosin tunsi olevan yleensä sellaisen, ettei se olisi juuri voinut olla toisin.

Mutta onko tämä purnaaminen meille suomalaisille luonteenomainen ominaisuus? Mitä sanoo Topelius Maamme-kirjassaan Suomen kansasta? Hänen mukaansa Suomen kansa on uuttera, kestävä, karaistunut, voimakas, kärsivällinen, rauhallinen, urhoollinen, sitkeä, itsepintainen, jaa, jaa, kaikkea tuota, mutta ei tottelematon, ei purnaaja. Ja mikä oli suomalainen Matti miehiään? Matti oli juromielinen ja ujosteleva, hidas, rehellinen yms. "Hän kärsii nöyränä kovan katovuoden, mutta nurisee, jos vähäinen sade tulee sopimattomaan aikaan", kertoo Topelius Matista. Oikein tulin iloiseksi, kun Topelius oli saanut tuonkin verran purnaamiseen viittaavaa jaloon Mattiinsa mahtumaan.

Ei, totta vieköön, ei tuo vastaanhangoittelu ole mikään jalo ominaisuus, mutta se on kenties ollut tarpeellinen ukkosenjohdatin, jonka avulla on kestetty monet kovat päivät. Se positiivinen luonteenominaisuus, jolta purnaaminen saa ravintonsa, on henkilökohtainen vapaudenhalu ja itsenäisyys, se negatiivinen puoli, joka siinä tulee esille, on haluttomuus taipua yhteisen hyvän vuoksi välttämättömään kuriin, kyvyttömyys nähdä metsää puilta, minkä ohessa riidanhalu, kateus yms. ominaisuudet voivat henkilöistä riippuen tulla myötävaikuttaviksi tekijöiksi.

Purnaamista esiintyy varmasti kaikilla elämänaloilla ja kaikissa yhteiskuntapiireissä. Politiikka on sopivaa maaperää purnaamiselle. Mutta entäs purnaaminen politiikassa? Täytyyhän saada panna vastaan, jos on eri mieltä. Tietenkin, sehän on välttämätöntä, että saa puolustaa politiikassa omia katsantokantojaan ja edustamiensa ryhmien käsityksiä. Mutta jos esim. oman maan oloista annetaan vääristelty kuva ulkomaille ja sitten siihen vedoten vihjaillaan täällä, että tuo kuva saattaa olla oikea, niin se on purnaamista, joka on vaarallisempaa kuin jermujen purnaaminen "Tuntemattomassa sotilaassa".

Urho Kekkonen