Norjan vaalit

Kysymys vaalijärjestelmistä on tullut yleiseksi puheenaiheeksi äsken suoritettujen Norjan valtiollisten vaalien jälkeen. Kuten muistetaan, Norjassa sai hallituspuolue, sosialidemokraatit, suuren vaalivoiton ja miehitti suurkäräjien 150:stä paikasta 86. Kommunistit menettivät kaikki 11 edustajaansa. Mutta Norjan äänestyslukuja tarkasteltaessa havaitaan, että sos.dem. puolue sai ainoastaan 45,6-% annetuista äänistä, mikä olisi tiukkaa suhteellisuutta noudattaen oikeuttanut 68 edustajanpaikkaan. Kommunistien saama äänimäärä oli 5,7 % annetuista äänistä, mikä suhteellisesti ottaen olisi merkinnyt 8 edustajansijaa, mutta vaalijärjestelmän erikoislaatuisuuden vuoksi kommunistit - kuten sanottu - jäivät kokonaan vaille edustusta. Ei ole ihmeteltävää, jos demokraattisen järjestelmän piirissä oudoksutaan sellaista suhteellisuuden pohjalle rakentuvaa vaalitapaa, joka tuo kansan tahdon näin vääristyneenä esille. Siitä asiallisesta lopputuloksesta, että kommunistit eivät saaneet yhtään miestä suurkäräjille, voidaan olla mitä mieltä tahansa, mutta itse järjestelmä, jonka perusteella esim. talonpoikaispuolue sai 142 000 valitsijalla 12 paikkaa ja kommunistit 101 000 valitsijalla eivät yhtäkään, herättää arveluja ja arvosteluakin.

Jos Norjassa olisi ollut voimassa enemmistövaalitapa, olisi tulos ollut hyvin ymmärrettävissä. Enemmistövaaleissa valitaan jokaisesta vaalipiiristä vain yksi edustaja ja sen saa suurin puolue, vaikka kilpailevat puolueet olisivat yhteensä keränneet kuinka paljon enemmän ääniä tahansa. Enemmistövaalitapa johtaakin tästä syystä yleensä kaksipuoluesysteemiin. Englannissa on historiallisesta kehityksestä johtuen kahden pääpuolueen ohella vielä liberaalinen puolue, ja vaikka sillä on miljoonia äänestäjiä, on sen edustus alahuoneessa varsin vaatimaton. Suurin osa liberaalien ääniä on niin ollen mennyt hukkaan, mikä on ollut luonnollinen seuraus enemmistövaalitavasta. Mutta tämä seikka ei ole aiheuttanut eikä aiheuta Englannissa keskusteluakaan, koska enemmistövaalitapa kaikkine siitä johtuvine seurauksineen liittyy perinteellisesti Englannin valtiollisiin oloihin.

Norjassa on kuitenkin voimassa suhteellinen vaalitapa, johon siirryttiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tuloksen määrääminen tapahtuu siellä samaa d`Hondtin metodia noudattaen, joka on meilläkin voimassa. Vaalipiirit ovat kuitenkin huomattavasti pienempiä kuin meillä ja siitä seuraa, että esim. joissakin vaalipiireissä paikallisesti vahva, mutta koko maan vaalituloksen kannalta pieni puolue voi saada kaikilla äänillään edustajansa läpi. Sitä vastoin tasaisesti mutta ohkaisesti kautta maan hajaantunut puolue, vaikka se kokonaismäärän mukaan olisikin suhteellisen vahva, voi jäädä heikolle edustukselle. Edelliseen ryhmään kuului talonpoikaispuolue, jälkimmäiseen kommunistit.

Vaikka suhteellinen vaalitapa yleensäkin suosii suuria puolueita, tulee tämä tendenssi Norjassa erityisen voimakkaasti esille juuri pienten vaalipiirien vuoksi. Se on aiheuttanut Norjassa - kuten vastaava asiaintila meilläkin - tyytymättömyyttä, mistä oli seurauksena, että v. 1930 vaiheilla Norjassa muutettiin vaalilakia siinä tarkoituksessa, että edustajanpaikat saataisiin määrätyksi paremmin eri puolueiden äänestäjien lukumäärää vastaavaksi. Tämä oli saavutettavissa sellaisen järjestelyn avulla, että puolueille varattin mahdollisuus solmia yhteenliittymiä, joiden sisällä yhden puolueen ylijäämä-äänet voitiin toissijaisesti laskea toisen puolueen hyväksi. Tämäntapainen järjestely, joka suosi pieniä puolueita, oli voimassa vielä v. 1945 vaaleissa. Siitä huolimatta työväenpuolue sai silloin 41 %:lla annetuista äänistä 76 edustajaa suurkäräjille eli yhtä enemmän kuin puolet kamarin jäsenmäärästä. V. 1949 vaaleihin valmistauduttaessa alkoi työväenpuolue pelätä enemmistönsä menettämistä ja yhtenä keinona asemiensa säilyttämiseksi työväenpuolue ryhtyi toimenpiteisiin 30-luvulla hyväksytyn vaalilain muutoksen kumoamiseksi. Käyttäen hyväkseen enemmistöään työväenpuolue kovalla kädellä vei läpi aikeensa ja poisti pieniltä puolueilta nillä olleen edun suuremman suhteellisuuden toteuttamiseksi. Tämä `kaappaus` herätti koko maassa tavatonta huomiota ja työväenpuolueen omassakin piirissä oli sen vastustajia, vaikka heidät pakotettiin puoluekurin nimessä äänestämään sen puolesta. Kiihkeimmät työväenpuolueen arvostelijat väittivät, että vaalilain muutos suorastaan osoitti sos.demokraattien vallanhalussaan turvautuvan kansandemokraattisiin vaalimenetelmiin, mistä ei tietenkään ollut kysymys. Mutta päätöksen oli kyllä sanellut pelko sos.demokraattien parlamenttienemmistön menettämisestä, joka näyttää olleen varsin yleinen työväenpuolueen piirissä. Siitä on hyvänä todistuksena pääministeri Gerhardsenin vaaliveikkaus. Hän talletti näet ennen vaaleja kirjekuoreen suljettuna ennustuksensa vaalin tuloksesta. Ja kun se vaalien jälkeen saatettiin julkisuuteen, voitiin todeta, että pääministeri oli ennustanut puolueensa saavan 74 edustajaa ja siis menettävän ehdottoman enemmistön suurkäräjillä. Kun työväenpuolue sai 86 paikkaa, on luultavaa, että harva mies on ollut erehdyksestään niin onnellinen kuin pääministeri Gerhardsen.

Vaalijärjestelmää koskeva keskustelu, joka ennen vaaleja oli virkeää työväen puolueen suorittaman `kaappauksen` takia, jatkuu ehkä vieläkin vireämpänä vaalien jälkeen. Yleisenä näyttää olevan käsitys, että vaalilaki on palautettava ennalleen tai että siihen on suorastaan tehtävä sellaisia muutoksia, jotka vielä enemmän suosivat pieniä puolueita ja niiden yhteenliittymiä. Työväenpuolueen omissa riveissäkin näyttää myös vahvistuvan se mielipide, että kesällä 1949 suoritettu vaalilain muuttaminen ei ollut asianmukainen eikä sopivainenkaan. Seurauksena ei voi olla muu kuin vaalilain muuttaminen v. 1953 vaaleja varten sellaiseksi, että eri pulueiden edustus suurkäräjillä muodostuu nykyistä paremmin puolueiden saaman äänestäjäkunnan lukumäärää vastaavaksi.

Meillä Suomessa on tilanne hieman samantapainen kuin Norjassa. Pienet puolueet tarvitsevat enemmän ääniä kansanedustajan saamiseksi kuin suuret. Yhtenä keinona tämän epäkohdan poistamiseksi on esitetty, että vaalipiireistä valittaisiin 180 edustajaa ja jonkinlaiselle `valtakunnan listalle` määrätyt 20 paikkaa jaettaisiin eri puolueiden kesken niiden ylijäämä-äänien perusteella, jotka eivät ole tulleet käytetyiksi vaalipiireistä valittujen edustajain läpisaamiseksi. Onko tällä suunnitelmalla mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi, on kuitenkin hyvin kyseenalaista, sillä suuret puolueet eivät siihen taipune. Toiselta puolen tuollaisen suunnitelman toteuttaminen lisäisi meillä puoluehajanaisuutta ja vaikeuttaisi mm. hallituksen muodostamista. Kun nyt edistyspuolueen piirissä Suomen Kuvalehdessä äskettäin julkaistusta artikkelistakin päätellen on voittamassa alaa käsitys, että sen tulisi yhtyä kokoomuspuolueeseen, ei uudistussuunnitelma senkään osalta enää liene polttava.

Veljenpoika