Pohjoismaiden neuvostosta

LIIMATAINEN

16/3 1968

Pohjoismaiden välisen yhteistyön ajatus sai Suomessa aivan uudet mittasuhteet, kun eduskuntamme 1930-luvun puolivälissä hyväksyi varsin yksimielisesti ns. pohjoismaisen suuntauksen ulkopolitiikkamme peruslinjaksi. Tarkoituksena oli eurooppalaisen politiikan hälyttävässä määrässä tapahtuneen kärjistymisen varoittamana aloittaa kiinteä ulkopoliittinen yhteistyö Pohjolan maiden puolueettomuuden turvaamiseksi. Ajatus oli viisas, mutta vuosina 1939 ja 1940 havaittiin, että yritys oli epäonnistunut. Joko hanke oli aloitettu liian myöhään tai se oli silloin vallinneiden poliittisten realiteettien vuoksi alusta alkaen epäkelpo.

  Toisen maailmansodan jälkeen ei pohjoismaiden väliselle yhteistyölle aluksi löydetty muotoja, sillä sota oli luonut uusia realiteetteja. On turhaa käydä kertomaan, mitä takaiskuja koettiin. Tilanne on nyt kuitenkin vakiintunut ja rauhanomaisen yhteistyön alalla on saavutettu suuriakin edistysaskeleita. Vuonna 1953 perustettu Pohjoismaiden Neuvosto on tämän yhteistyön johtava elin. Suomen liityttyä neuvostoon vuonna 1955 siitä muodostui tavallaan viiden pohjoismaan yhteinen parlamentti yhteisten asioiden valmistelevaa käsittelyä varten. Mutta neuvoston ulkopuolella harjoitetaan pohjoismaiden kesken käytännön kannalta ehkä vieläkin tärkeämpää yhteistyötä lainsäädännön, sosiaalipolitiikan, sivistyselämän jne. aloilla.

  Pohjoismaisesta yhteistyöstä on tullut tärkeä ja merkittävä tekijä kunkin valtion piirissä. Se on myös muodostunut osaksi kansalaismielipiteestä asianomaisissa maissa. Mitä tahansa esim. meillä suunnitellaan, huomioon on otettava ne vaikutukset, mitkä sillä ovat pohjoismaiseen yhteistyöhön.

  Tämä kaikki on hyvää, hyödyllistä ja nyt jo luonnollista.

  Mutta eiköhän olisi syytä hyvissä ajoissa esittää varauksia liian pitkälle menevään jaa ja aamen asennoitumiseen, mitä alkaa olla havaittavissa ainakin Suomen osalta pohjoismaisen yhteistyön piirissä. Pari esimerkkiä.

  Äskettäin Oslossa pidetyssä Pohjoismaiden Neuvoston istunnossa piti opetusministeri Reino Oittinen informoivan puheen Suomen peruskoulu-uudistuksesta ja erityisesti sen yhteydessä suunnitellusta kieltenopetuksesta. Puheenvuorossaan ministeri Oittinen lausui käsityksenään, että pohjoismaisella areenalla tapahtuva keskustelu peruskoulumme kieltenopetuksesta ei auta tämän asian ratkaisua, joka meidän on tehtävä omien tarpeittemme perusteella. Tai jotakin tähän tapaan.

  Itse asiassa ministerin lausunto ei ollut pohjoismaisia naapureitamme loukkaava eikä arvostelevakaan. Tarkoituksena oli osoittaa että meidän tulee kieltenopetus kouluissamme järjestää niiden erikoisten edellytysten mukaan jotka meillä vallitsevat. Mutta monet ruotsalaiset ja varsinkin kärkkäät norjalaiset lehdet käsittivät asian toisin. Ne arvostelivat varsin estottomasti ja häijystikin Oittista.

  Ei tämä nyt sen järkyttävämpää olisi tietenkään ollut. Tällaista sattuu ystävienkin kesken. Kun kuitenkin suomalainen lehdistö miltei laidasta laitaan yhtyi näihin ulkomaisiin arvosteluihin oli siinä viety pohjoismaisen yhteistyön solidariteetti liian pitkälle. Kuten tällaisessa keskustelussa aina tahtoo käydä, kotimaiset yleispoliittiset ja koulupoliittiset vastakohtaisuudet aiheuttivat lisäksi sen että Oittisen pohjoismaissa saamaa kritiikkiä terästettiin täällä kymmenkertaisesti.

  Joskus kielikiihkon aikoina täällä puolustettiin omaa miestä ulkomaista arvostelua vastaan, oli hän tehnyt mitä tahansa, nyt täällä sitä vastoin ilman muuta yhdytään tällaisiin meitä arvosteleviin kannanottoihin. Ei ollut hyvä tuo vanha yltiöpäinen menettely, mutta korjaamista on nykyisessäkin. Vaikka sitä ei tietenkään voi sanoa orjailevaksi, niin toivoa sopii, että täällä pyrittäisiin etsimään asiallinen pohja sille suomalaiselle kannanotolle, jota ulkomailla on käyty jopa loukkaavin sanoin arvostelemaan.

  Kun tämän mielipiteen ministeri Oittisen puolesta esittää, se ei merkitse Oittisen kielilinjan hyväksymistä tai hylkäämistä. Tässä pyritään vain osoittamaan, että ei kaiken sen, mitä pohjoismaisen yhteistyön nimissä esitetään meidän asioistamme, tarvitse meille olla niin pyhää, että meidän tulee sanoa siihen jaa ja aamen. Meillä on ei vain oikeus vaan myös velvollisuus ratkaista omat sisäiset asiamme niin kuin me oikeaksi katsomme ja parhaaksi näemme. Meidän tulee ottaa huomioon pohjoismaisen yhteistyön vaatimukset, niin kuin mielellämme teemmekin. Mutta jos vastuunalaisessa asemassa oleva suomalainen poliitikko on skandinaavisessa kokouksessa selvittänyt ja puolustanut Suomen hallituksen tietyssä asiassa omaksumaa kantaa, mikä on aiheuttanut närkästynyttä arvostelua esim. jonkin ruotsalaisen lehden taholta, ei pohjoismainen yhteistyö vaadi, että suomalaiset lehdet tuohon arvosteluun yhtyvät. Tällaista suomalaisen mielipiteen esittämisen vapautta esim. Pohjoismaiden Neuvostossa pitäisi voida puolustaa niidenkin, jotka katsovat, että ministeri Oittisen kieliasiassa ottama kanta ei ole oikea. Voi hyvinkin olla, että hän on siinä asiassa väärässä, mutta hän ei ollut väärässä tehdessään skandinaaviselle kuulijakunnalle selkoa kannastaan.

  Muuten, Ruotsissa olisi syytä suhtautua varovasti kansanopetusasioihin, sillä Suomesta muuttaneiden lasten peruskoulutus siellä taitaa olla jossakin määrin retuperällä.

  Oslon kokouksessa suomalainen valtuuskunta menetteli eräässä asiassa tavalla, jota ei voida puolustaa. Kysymys on suosituksesta, että myös Suomen pitäisi osallistua Osakassa pidettävään maailmannäyttelyyn.

  Asianlaita on se, että kun viime vuoden puolella Suomessa oli esillä kysymys osanotosta Osakan maailmannäyttelyyn, täällä otettiin siihen kielteinen kanta. Kustannukset Suomen osalta olisivat olleet l,5 miljoonaa markkaa. Sillä olisi saatu näyttelytilaa kaiken kaikkiaan 100 m2 siis 15 000 mk neliöltä. Suomessa oli virkamiestasolla yksimielinen kanta, että osanotto ei korkeiden kustannusten vuoksi ole perusteltavissa.

  Asia joutui kuitenkin Oslossa Pohjoismaiden Neuvoston käsiteltäväksi. Norjalle ja Tanskalle on osanotto merenkulkuintressien vuoksi tärkeää. Suomen osanotto on taas muille tärkeää sen vuoksi, että kun 1,5 milj. dollariin nousevat osanottokustannukset voitaisiin jakaa neljän pohjoismaan kesken, niin Suomen mukanaolo vähentää muiden maiden menoja. Ja niin kävi, että kun asiaa oli Oslossa aikansa jauhettu, Suomen valtuuskunta taipui suositukseen, joka on ristiriidassa niiden päätösten kanssa, jotka Suomessa oli asian johdosta tehty.

  Tällä ei osanottomme Osakaan ole tietenkään - onneksi - ratkaistu. Mutta tässä on vähäinen osoitus siitä, kuinka varovaisia saamme olla niitä ajatuksia toteutettaessa, joiden mukaan Pohjoismaiden Neuvostolle olisi annettava jäsenmaita sitova päätösvalta tietyissä asioissa, kuten Suomessakin on esitetty.

  Pohjoismainen yhteistyö on hyvä, tarpeellinen ja kannatettava asia. Mutta sitä on taidolla ja harkinnalla harjoitettava.