Yhdysvallat.

Nykyiselle sodalle on tavan takaa etsitty rinnastuskohtia edellisestä maailmansodasta. Myöntää täytyykin, että rinnastuksia voidaan varsin runsaasti esittää. Kaikista merkitsevin niistä kohdistuu sodan yleiseen luonteeseen: nyt kuten v. 1914-18 käydään taistelua merivaltaryhmän ja maavaltaryhmän välillä. Tätä seikkaa on tässä sodassa erityisesti tehostanut Yhdysvaltojen osanotto, ja samaten oli asianlaita myös edellisellä kerralla.

Mikä merkitys Yhdysvaltojen mukaantulolla on sodan lopputulokseen, siitä ei lopullista sanaa vielä ole sanottu. Sen toteamuksen voinee jo tähänastisen perusteella kuitenkin tehdä, että Euroopan maissa tuskin on oikealla tavalla tunnettu tai tunnustettu Amerikan materiaalisten voimavarojen tavatonta suuruutta. On ollut muuten merkillepantavaa meillä Suomessa, että ne, jotka ovat oleskelleet Amerikoissa, ovat paremmin kuin muut osanneet antaa arvoa Yhdysvaltojen merkitykselle sekä poliittisessa että sotilaallisessa suhteessa.

Mutta emme me suomalaiset ole suinkaan ainoat, jotka ovat saaneet muuttaa käsitystään tuon kaukaisen maanosan voimasta. Edellisen maailmansodan aikana Saksassa oli yleisenä mielipiteenä, että Amerikan osanotto ei tule vaikuttamaan sodan kulkuun, ja tämä usko oli niin voimakas, että esim. suuramiraali Tirpitz vielä vuoden 1918 alussa saattoi sanoa: "Amerikkalainen apu on harhanäky ja jää sellaiseksi". Antoipa eräs amiraali Yhdysvaltojen sodanjulistuksen jälkeen upseerisanansa siitä, että yksikään jenkkisotilas ei astu jalkaansa Euroopan mantereelle. Tosiasiat puhuivat kuitenkin toista kieltä ja sodan lopussa oli Euroopan kamaralla jo kaksi miljoonaa amerikkalaista sotilasta.

USA:n osanotto edelliseen maailmansotaan oli siinä suhteessa merkillepantava, että se osoitti, kuinka hitaasti korkeallakin tasolla oleva teollisuusmaa voi siirtyä valmistamaan sotatarvikkeita. Jälkeenpäin suoritettujen tutkimusten perusteella saatettiinkin todeta, että rauhan oloissa työskentelevän maan teollisuus vaatii aikaa 12-20 kuukauteen, ennenkuin se kykenee sotatarvikkeiden joukkotuotantoon. Esimerkkinä voitiin mainita, että 19 kuukautta Amerikan sotaanliittymisestä lukien, siis sodan lopussa, ainoastaan 16 amerikkalaista taisteluvaunua oli ehtinyt rintamalle.

Tällä kertaa Yhdysvaltojen teollisuus on yllättävän nopeasti voinut siirtyä sodan kannalle. Ne tuotantoluvut, joita esim. lentokonerakennuksen alalta on esitetty, puhuvat siitä selvää kieltä. Tätä ei voi muuten selittää kuin että USA:ssa oli jo kohta maailmansodan puhjettua siirrytty laajaan sotatarviketuotantoon. Kun sota sitten yli kahden vuoden jälkeen pääsi Amerikkaan asti, oli teollisuus siellä jo täysin muutettu varustelutarkoituksiin. Siitä johtuu, että Amerikan panos tällä kertaa erityisesti sen liittolaisten avustamisena on ollut niin suurisuuntaista. Neuvostoliiton sotilaallinen menestys on merkittävältä osalta riippunut Yhdysvaltojen taholta annetusta avusta erityisesti kuljetusneuvojen ja muun huollon alalla. On täysin selvää, että päättyipä sota kuinka nopeasti tahansa, amerikkalaisten osuus jo tähän mennessä on ollut huomattavasti suurempi kuin edellisen maailmansodan aikana, jolloin - kuten sanottu - se ei vielä sodan päättyessä ollut ehtinyt vaikuttaa kuin pienellä murto-osalla siitä, mihin se olisi myöhemmin pystynyt.

Tällä kaikella olemme halunneet tulla siihen, että USA on nykyisessä sodassa lujemmin mukana kuin edellisessä, joka päättyi ennenkuin Amerikan koko voima oli ehtinyt taisteluihin. Edellisen sodan aikana amerikkalaisten tappiot kaatuneina olivat 40 000 miestä ja haavoittuneina 205 000 miestä, mitkä luvut verrattuna muiden valtojen miljoonatappioihin ovat varsin pienet. Tällä kertaa amerikkalaisten ihmismenetykset yksin Euroopan sotanäyttämöillä tulevat kohoamaan huomattavasti suuremmiksi, puhumattakaan siitä, mitä sota Japania vastaan on maksanut ja vielä tulee maksamaan. Sen panoksen suuruus, jolla Amerikka ottaa osaa nykyiseen sotaan, johtaa omalla painollaan siihen, että tämä maa tulee kiinteästi sidotuksi sodanjälkeisiin järjestelyihin rauhan vakiinnuttamiseksi maailmassa. Siinä suhteessa tapahtuu merkittävä muutos Yhdysvaltojen tähänastiseen suhtautumiseen verrattuna.

Ei näet kestänyt kauankaan edellisen maailmansodan päättymisestä, kun Yhdysvallat sanoutui irti kaikesta siitä kansainvälisestä yhteistyöstä, joka oli syntynyt Versailles`in rauhan mukana. Yhdysvallat kieltäytyi liittymästä presidentti Wilsonin aloitteesta perustettuun kansainliittoon ja eristäytyi johdonmukaisesti kaikesta kansainvälisestä toiminnasta, mikäli se olisi tietänyt vähäisimpiäkään velvollisuuksia sotaan joutuneen valtakunnan hyväksi tai sitä vastaan. Tämän isolationismin perussyynä oli amerikkalaisen yleisön keskuuteen levinnyt voimakas pettymys siitä tuloksesta, johon sota oli johtanut. Sotaan osanotto leimattiin huonoimmaksi affääriksi, minkä USA koskaan oli tehnyt: 19 miljaardin punnan lisäys valtiovelassa ja velallismaiden kieltäytyminen maksamasta velkojaan. Erityisesti raivostutti Amerikan mielipidettä se seikka, että ne maat, jotka eivät sanoneet voivansa suorittaa sotavelkojensa lyhennyksiä ja korkoja, käyttivät samaan aikaan huomattavasti suurempia summia asevarusteluihin uutta sotaa varten. Seurauksena oli, että Amerikan ulkopolitiikan tehtäväksi asetettiin maan pysäyttäminen Euroopan sisäisten riitaisuuksien ulkopuolella. Tämä käsitys oli niin voimakas, että vielä 1935 syntyi todellinen kansanliike sitä Rooseveltin ehdotusta vastaan, että Yhdysvaltojen olisi liityttävä Haagin pysyväiseen kansainväliseen tuomioistuimeen, ehdotus, minkä kaatuminen senaatissa sai erään innostuneen vastustajan puhkeamaan sanoihin: hiiteen koko Eurooppa. Ja jotta Yhdysvaltojen ehdoton eristäytyminen olisi lopullisesti kiinnilyöty, vuonna 1935 vahvistettiin joukko puolueettomuuslakeja, joiden tarkoituksena oli estää Yhdysvaltojen kosketus sotaakäyviin maihin niin, että Yhdysvalloille ei missään olosuhteissa olisi tullut tarvista tarttua aseisiin kaupallisten oikeuksiensa puolustamiseksi. Nämä puolueettomuuslait olivat voimassa aina v. 1940 lopulle saakka, ja niin lujana oli amerikkalaisen suuren yleisön tahto pysyä ulkopuolella syttyneen suursodan, että isolationismilla oli voimakas kannatus vielä Pearl Harbourin päivänä. Sen jälkeen se luhistui kuin korttitalo myrskyssä.

Kun kerran kirjoitetaan tämän sodan poliittinen historia, silloin voidaan havaita, kuinka ratkaisevaa osaa Yhdysvaltojen mukaantulossa sotaan on näytellyt presidentti Roosevelt. Hänen kannanottonsa ja hänen ilmiömäinen taitonsa johtaa ja hallita kansansa mielipiteitä, on määrännyt Yhdysvaltojen ulkopolitiikan suunnan. Näin perästä päin voidaan havaita, kuinka johdonmukaisesti, mutta samalla äärimmäisen varovaisesti Roosevelt on toiminut isolatiomielialan kukistamiseksi ja läheisen angloamerikkalaisen yhteistyön luomiseksi. Siitä huolimatta, että hän kärsi tavan takaa pahoja tappioita, hän kärsivällisyydellään ja maansa erikoislaatuisen poliittisen aparaatin tuntemuksen avulla vei asiansa voitolliseen loppuun. Hän oli päättänyt, että Yhdysvallat seisovat sodassa Englannin rinnalla ja sen päätöksensä hän toteutti. Ei voida kieltää, etteikö Roosevelt 1930-luvun puolivälistä lähtien paremmin kuin monet Euroopan poliitikot olisi ollut selvillä niistä tekijöistä, jotka hallitsisivat tulevaa kehitystä. Mutta toiselta puolen on sanottava, että hänen työskentelyään helpotti se, että amerikkalaiset ovat mitä suurimmassa määrässä tunneihmisiä poliittisessa ajattelussaan. Tunnesyyt johtivat heidät aikoinaan isolationismin tielle, tunnesyyt ajoivat heidät siitä luopumaan.

Erikoislaatuinen ilmaus tynnesyitten voimasta Amerikan politiikassa oli sen suhtautuminen suomalais-venäläiseen sotaan talvella 1939-40. Yhdysvallat oli 1930-luvun puolivälin jälkeen, kun rauhattomuustendenssit eurooppalaisessa poliitikassa alkoivat voimistua, aloittanut suhteiden parantamisen Neuvostoliiton kanssa. Siinä olikin jo paljon saavutettu. Suurlähettiläs Dawies`in kirja hänen kokemuksistaan Moskovassa 1936-38 on hyvänä osoituksena siitä, kuinka suurella tarmolla Roosevelt pyrki luomaan hyvät suhteet Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välille. Kaikesta tässä tarkoituksessa saavutetusta oli Yhdysvaltojen ulkopolitiikka kuitenkin valmis luopumaan Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen. Syynä olivat yksinomaan tunneperäiset tekijät, jotka olivat vähällä aikaansaada sen, että se rintamanasettelu, joka maailmansodassa nyt on olemassa, olisi helposti saattanut muuttua toiseksi. Olisiko se meidän kannaltamme ollut edullisempi vai ei, siitä on mahdotonta esittää mitään spekulatioita.

Amerikka - kuten alussa pyrittiin osoittamaan - on joutunut niin kiinteästi ja ikäänkuin koko ruumiillaan mukaan nykyiseen sotaan, että se tulee tällä kertaa olemaan mukana myös rauhanjärjestelyissä. Päättyipä sota mihin lopputulokseen tahansa, ilman Amerikkaa ei maailmaan luoda pysyväistä järjestystä, Amerikan osanotto on aina välttämätön. Pienille kansoille tästä seikasta ei voi olla vahinkoa, sillä se tunneperäisyys, joka antaa tavallaan hallitsevan erikoislaadun Yhdysvaltojen politiikalle, suuntaa voimansa pienten kansojen oikeuksien puolustamiseen. Virallinen Amerikka ajattelee tietenkin oman imperiuminsa puolesta. Mutta maassa on miljoonia ja taas miljoonia hyviä amerikkalaisia, jotka itse tai joiden isät taikka isoisät ovat tulleet `uuteen maailmaan` jostakin Euroopan pienestä maasta. Näiden myötätunto on jatkuvasti entisen kotimaan puolella, ja se on otettava reaalisena tekijänä varteen myöskin maan ulkopoliittisessa kannanmääräyksessä.

On sanottu - eikä aiheetta - että nykyisenä aikana pienet valtiot eivät voi nähdä millään taholla toivon ja luottamuksen valomerkkejä. Kovat tosiasiat puhuvat tämäntapaisten toteamusten puolesta. Mutta olisi onnetonta, jos toivottomuus ja apeus sen vuoksi valtaisi mielet. Ensiksi on turvattava omaan voimaan ja uskottava oman, oikean asian voittoon. Ja sen ohessa on koetettava maailmantapahtumista etsiä esille ne tekijät, joihin pienten kansojen oikeus itsenäiseen elämään voi tulevaisuudessa nojata. Eräs sellainen tekijä, muita mainitsematta, on Yhdysvallat.

8.6.1944