IV Armeijakunnan ilmatorjunnan järjestelyt vetäytymisvaiheen taisteluissa 1944

Abstract

Suomen kohtaloa ratkaistiin kesällä 1944 Karjalan kannaksella. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tavoitteena oli vähintään pakottaa Suomi irtaantumaan sodasta, jotta neuvostojoukkoja voitaisiin käyttää saksalaisia vastaan Suomen muodostamasta sivustauhasta välittämättä. Alkuun suurhyökkäys näytti onnistuvan tavoitteessaan mutta suomalaiset onnistuivat pysäyttämään Neuvostoliiton hyökkäyksen Talin – Ihantalan kaksoistaistelussa. Torjuntavoitto saavutettiin kaikkien aselajien yhteistoiminnalla.

Ilmatorjuntajoukot joutuivat taistelemaan ylivoimaista ilmavihollista vastaan. Varsinkin suurhyökkäyksen alussa vihollinen pyrki toimimaan ilmatorjunnasta piittaamatta, välillä itse ilmatorjunnan kimppuun hyökätenkin. Ilmatorjuntajoukot saavuttivat kuitenkin sen verran hyviä tuloksia, että ilmavihollinen joutui muuttamaan toimintatapojaan ja jopa toimimaan ilmatorjuntaa vältellen. Näinollen ilmatorjunnan voidaan katsoa hoitaneen tehtävänsä kunnialla siellä missä toimi, ilmatorjuntaa oli vain tarpeeseen nähden aivan liian vähän.

Tutkimuksen tarkoituksena on esitellä lukijalle ilmatorjunnan järjestelyitä kyseisenä ajankohtana. Järjestelyillä pyrittiin luomaan ilmatorjunnalle edellytykset menestyksekkääseen toimintaan. Järjestelyihin katsottiin tässä tutkimuksessa kuuluvan johtaminen ja viestitoiminta, tulenkäytön johtaminen, tuliasematoiminta, yhteistoiminta sekä huolto. Taktiikkaa ja muita asioita käsitellään niiltä osin kuin niillä oli vaikutusta järjestelyihin.

Armeijakunnan ilmatorjuntajoukkoja johti ilmatorjuntarykmentin komentaja, IV AK:lle alistettua It.R 12:a everstiluutnantti Pietarinen. Tässä rykmentissä oli vallalla varsin komentajakeskeinen johtamiskulttuuri rykmentin komentajan antaessa tarkkoja toiminta-alueita alaisilleen patteristoille. Tämä muodostui osaltaan ongelmaksi koska patteristoilta puuttui näin ollen tietynlainen vapaus käyttää joukkojaan oma-aloitteisesti.

Tulenkäytön johtamista ei jatkosodan aikana toteutettu paikallisia torjuntakeskuksia ja yötorjuntaa lukuunottamatta kenttäarmeijan joukoissa. Tähän oli syynä tarpeellisen kaluston puute, joukkojen käyttö sekä laajat vastuualueet.

Ilmatorjuntaohjesäännöt määrittelivät tarkoin käytettävät tulimuodot mutta taisteluiden aikana näitä jouduttiin jatkuvasti soveltamaan. Tulikurin höltyminen vaikeutti huomattavasti pattereiden jo ennestään heikkoa ampumatarviketilannetta. 40 mm jaoksissa olisi ollut mahdollisuus tehokkaaseen jaoskohtaiseen ammuntaan mutta heikot 2T –yhteydet heikensivät tätä kykyä.

Yhteistoiminta katsottiin ensiarvoisen tärkeäksi ilmatorjuntajoukoissa. Suurhyökkäyksen alussa yhteistoiminnassa maavoimien kanssa epäonnistuttiin ja tästä oli seurauksena suuret tappiot maavihollisen päästessä suoraan taisteluun ilmatorjuntajoukkojen kanssa. Yhteistoiminta ilmavoimien kanssa rajoittui lähinnä omakoneviestien ja ilmatorjunnan ryhmitystietojen välittämiseen. Yhteistoiminnan määrää voidaan pitää ihmeteltävän vähäisenä, vastasivathan molemmat osapuolet samasta tehtävästä – ilmatilan puolustamisesta. Ilmatorjuntajoukot tukeutuivat yleishuollollisesti pääsääntöisesti sen maavoimien yhtymän huoltolaitoksiin minkä alueella toimivat. Huollon toiminta onnistui hyvin, ainoana selkeänä haittatekijänä oli huoltohenkilöstön vähyys esikunnissa. Aselajin erikoishuollosta vastasi ilmatorjuntavarasto-osasto jonka kanssa toimittiin rykmentin kautta. Suurimpana huollollisena ongelmana oli amputarvikkeet, suurhyökkäyksen alussa osa joukoista ampui varastonsa lähes tyhjiksi ja jouduttiin säätelemään tulitoimintaa.

Ilmatorjuntajoukkoja suunniteltiin käytettäväksi patterikokonaisuuksina mutta asemasota-vaiheessa toiminta-alueen laajuus pakotti käyttämään joukkoja jaoskohtaisesti. Näin ollen ei pystytty luomaan selkeitä painopistealueita vaan ilmatorjunta oli kaikkialla yhtä heikko. Suurhyökkäyksen edetessä joukkoja ryhdyttiin käyttämään kuitenkin enenevässä määrin patterikokonaisuuksina.