Graffiti. Maalarin vaiheet alakulttuurissa ja toiminnan luonne.

Abstract

Graffiti on viime vuosikymmenten kiistanalaisimpia nuorisoilmiöitä. Suomessa toiminta alkoi 1980-luvun puolivälissä ja vakiintui nopeasti. Varhaisista vuosistaan alkaen graffiti on ollut kiivaan kaupunki- ja kontrollipoliittisen väittelyn aihe, joka herättää moraalipaniikinomaisia reaktioita. Vähän on ollut puhetta siitä, miten maalarit itse kokevat toimintansa.

Tämä tutkimus paikkaa kyseistä tietovajetta. Käsiteltävinä ovat toiminnan ajallinen kehityskulku alakulttuurin sisällä, toiminnan motiivit ja graffitin suhde nykyalakulttuureista käytyyn sosiologiseen keskusteluun. Miksi maalaaminen aloitetaan? Millaista toiminta on intensiivisimmillään? Miksi kulttuurista siirrytään sivuun?

Tutkimusta varten on haastateltu 15 maalaria. Aineiston perusteella graffitikulttuuri luo vahvan elämäntavallisen kokemuksen, jossa on niin esteettisiä, vastakulttuurisia, yhteisöllisiä, yksilöllisiä kuin destruktiivisiakin piirteitä. Osallisten suhtautuminen sanktioihin on pragmaattista, eikä idealistisia käsityksiä täysin vapaasta kaupunkitilasta esiinny. Laittomuus koetaan toiminnan olennaisena osana, vaikka se herättääkin ambivalentteja tuntemuksia.

Sosiologisessa alakulttuurikeskustelussa niin sanottu jälkialakulttuurinen paradigma - post-subkulturalismi - on problematisoinut alakulttuurin käsitteen. On ehdotettu, että alakulttuurien sijaan pitäisi puhua esimerkiksi elämäntyyleistä . Aikalaisdiagnostisen keskustelun tapaan paradigma korostaa identiteettien sirpaleisuutta ja alati kiihtyvää kommunikaatiota eri medioiden välityksellä, mikä johtaa myös alakulttuurien hajaannukseen.

Tutkimuksen perusteella graffiti sijoittuu kahden paradigman välimaastoon. Graffitissa on piirteitä kiinteistä, resistanteista ja homogeenisistä vanhemmista alakulttuureista, mutta samalla se sijoittuu globaaliin mediaympäristöön, jossa alakulttuurien rajat hämärtyvät. Graffititoiminta on yleensä laitonta ja ajallisesti sekä paikallisesti marginaalista. Maalarit eivät korosta alakulttuurisidonnaisuutta esimerkiksi vaatetuksella, vaan jäävät alakulttuurin ulkopuolisille tuntemattomiksi. Samalla graffitin kulttuuriset sisällöt leviävät medioiden ja maalareiden matkustelun välityksellä. Graffiti koetaan itsenäisenä alakulttuurina, vaikka sillä onkin pitkäaikainen sidos hiphop-kulttuuriin. Osa haastatelluista sukkuloi myös muissa alakulttuureissa.

Toiminnan keskeisiä motivoijia on eritelty neljä: kaveriporukka, henkilökohtainen näkyvyys, esteettinen tarve luoda jotain omaa ja tuhovimma. Oma maalariporukka on tärkeä yhteisö, mutta samalla yksilöllistä mainetta tavoitellaan levittämällä omaa nimimerkkiä mahdollisimman laajalti. Adrenaliinista päihtynyt tuhovimma usein laimenee ajan myötä, kun esteettis-taiteelliset pyrkimykset korostuvat.