Sananvapaus ja yksilön suoja : Lehtiartikkelin aiheuttaman kärsimyksen korvaaminen

Abstract

The research topic of the present dissertation is the grounds on which a newspaper publisher, editor, reporter, or other journalist becomes liable in damages for distress caused by the contents of an article or image in the paper.

According to chapter 5, section 6(1)(1), of the Tort Liability Act (“TLA”; vahingonkorvauslaki), the right to damages for distress appertains to a person whose liberty, peace, honour or privacy has been violated by a punishable act. In the newspaper business, liability is virtually always based on an act constituting one of two criminal offences: Invasion of personal reputation or defamation. The author argues that chapter 5, section 6(1)(1), of the TLA is to be interpreted so that liability arises only from a deliberate act, in so far as the act itself is punishable only when committed deliberately. Accordingly, as both the invasion of personal reputation and defamation as criminal offences are punishable only when committed deliberately, a person who has caused injury through negligence will not be liable in damages under chapter 5, section 6(1)(1), of the TLA even if the act would otherwise fulfil the constituent elements of a criminal offence.

The attachment of liability to a punishable act, and hence also to the restrictions imposed by the principle of legality under criminal law, hampers the assessment of events from a tort law point of view and interferes with the application of the values, objectives and principles of tort law. This is the case especially with anonymous publication, where it may be very difficult to prove that the originator of an article or image with unlawful contents has acted deliberately.

The author argues that liability in damages may also be assessed in the framework of chapter 5, section 6(1)(4), of the TLA. According to that provision, the victim of a violation has the right to damages for distress also where his or her dignity as a human being has been seriously violated, through a deliberate act or gross negligence, in a manner comparable to the violations referred to in subparagraphs (1)—(3) of chapter 5, section 6(1), of the TLA. The author further argues that the liability in damages may in these cases be based also on cumulative negligence. This criterion may be met e.g. where the negligence of any one person cannot be deemed gross, but the negligence evident in the operations of the newspaper in question and resulting in distress can be deemed gross when assessed as a whole.

In the assessment of liability, it should be noted that both the freedom of expression and the protection of privacy and reputation have been enshrined as fundamental rights and human rights. Any application of the law should arrive at a conclusion that guarantees the realisation of these contradictory rights as fully as possible. In the assessment, the most important criteria are the impact that the article or image may have on generally significant public debate and, as regards defamation, also whether the defamatory allegation has been adequately substantiated. The dissertation emphasises the case-law of the European Court of Human Rights also as a provider of guidance to the national courts when they make rulings in this field.

Tutkimuksen mukaan lehtien julkaisutoiminnan harjoittajan sekä lehden päätoimittajan, toimittajan tai muun toimitustyöhön osallistuneen korvausvastuuta harkittaessa keskeinen kriteeri on julkaistun viestin vaikutus yleisesti merkittävään keskusteluun. Koska perus- ja ihmisoikeutena turvatussa sananvapaudessa on kysymys viestin ilmaisijan oikeuden lisäksi myös yleisön oikeudesta vastaanottaa erilaisia tietoja ja mielipiteitä, yleisesti merkittävän keskustelun rajoittamiselle tulee olla painavat perusteet. Sensaationhakuisen ja puhtaasti viihteellisen sananvapauden käyttämisen osalta kysymys ei ole sananvapauden ydinalueesta, jolloin yksityiselämän ja kunnian suoja saavat korostuneemman aseman.

Tutkimuksessa katsotaan, että kärsimyksen korvattavuuden kytkentä rangaistavaksi säädettyyn tekoon ja sitä kautta myös rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen mukaisiin tulkintarajoituksiin jäykistää vahingonkorvausoikeudellista harkintaa ja vaikeuttaa vahingonkorvausoikeuden yleisten arvojen ja tavoitteiden mukaisen korvausratkaisun tekemistä. Tutkimuksen mukaan tahallisesti tai törkeästä tuottamuksesta tehtyä vakavaa ihmisarvon loukkaamista koskeva VahL 5:6.1:n 4 kohta kuitenkin voi mahdollistaa tapauskohtaisen vahingonkorvausoikeuden arvot, tavoitteet ja periaatteet sekä perus- ja ihmisoikeudet huomioon ottavan korvausvastuun arvioinnin. Säännös saattaa tulla sovellettavaksi esimerkiksi silloin, kun anonyymin julkaisemisen oikeudesta johtuen teon rangaistavuuden edellytyksenä olevaa tahallisuutta ei pystytä näyttämään. Lainkohtaa voidaan muiden edellytysten täyttyessä soveltaa myös silloin, kun sisällöltään rikollinen lehtijuttu on usean henkilön yhteistoiminnan tulos, eikä kenenkään yksittäisen henkilön osuus muodosta VahL 5:6.1:n 1 kohdassa tarkoitettua rangaistavaksi säädettyä tekoa.

Julkaistun viestin totuusarvon lisäksi korvausvastuun arviointiin vaikuttavat esitetyn väitteen vakavuus sekä se, onko journalisti perustellusti voinut pitää julkaisemiaan tietoja luotettavina. Huomioon on otettava myös lehtijutun antama kokonaisvaikutelma sekä se, onko kysymyksessä journalistin oma kannanotto vai tietolähteeltä saadun tiedon eteenpäin levittäminen sellaisenaan. Muita harkinnassa merkityksellisiä seikkoja ovat mm. viestin esittäjän ja viestin kohteen asema, viestin liityntä sen kohteen julkiseen tai yleisesti merkittävään toimintaan sekä lehtijutun kohteen mahdollisuudet vastata esitettyyn väitteeseen. Arviointiin vaikuttavat myös käytetty viestintäväline, aiheesta käyty keskustelu kokonaisuudessaan, esitetyn väitteen sävy, julkaisemistapa ja näkyvyys sekä se, kuinka tarkasti lehtijutun kohde on identifioitu. Merkitystä voi olla myös sillä, onko kirjallisen tiedon lisäksi julkaistu valokuva.