Depression and its assessment among stroke patients and their caregivers

Abstract

Approximately one-third of stroke patients experience depression. Stroke also has a profound effect on the lives of caregivers of stroke survivors. However, depression in this latter population has received little attention. In this study the objectives were to determine which factors are associated with and can be used to predict depression at different points in time after stroke; to compare different depression assessment methods among stroke patients; and to determine the prevalence, course and associated factors of depression among the caregivers of stroke patients.

A total of 100 consecutive hospital-admitted patients no older than 70 years of age were followed for 18 months after having their first ischaemic stroke. Depression was assessed according to the Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (DSM-III-R), Beck Depression Inventory (BDI), Hamilton Rating Scale (HRSD), Visual Analogue Mood Scale (VAMS), Clinical Global Impression (CGI) and caregiver ratings. Neurological assessments and a comprehensive neuropsychological test battery were performed. Depression in caregivers was assessed by BDI.

Depressive symptoms had early onsets in most cases. Mild depressive symptoms were often persistent with little change during the 18-month follow-up, although there was an increase in major depression over the same time interval. Stroke severity was associated with depression especially from 6 to 12 months post-stroke. At the acute phase, older patients were at higher risk of depression, and a higher proportion of men were depressed at 18 months post-stroke.

Of the various depression assessment methods, none stood clearly apart from the others. The feasibility of each did not differ greatly, but prevalence rates differed widely according to the different criteria. When compared against DSM-III-R criteria, sensitivity and specificity were acceptable for the CGI, BDI, and HRSD. The CGI and BDI had better sensitivity than the more specific HRSD. The VAMS seemed not to be a reliable method for assessing depression among stroke patients. The caregivers often rated patients’ depression as more severe than did the patients themselves. Moreover, their ratings seemed to be influenced by their own depression.

Of the caregivers, 30-33% were depressed. At the acute phase, caregiver depression was associated with the severity of the stroke and the older age of the patient. The best predictor of caregiver depression at later follow-up was caregiver depression at the acute phase.

The results suggest that depression should be assessed during the early post-stroke period and that the follow-up of those at risk of poor emotional outcome should be extended beyond the first year post-stroke. Further, the assessment of well-being of the caregivers of stroke patients should be included as a part of a rehabilitation plan for stroke patients.

Masennus on yleinen aivoinfarktin seuraus. Aivoinfarkti vaikuttaa usein merkittävästi myös sairastuneen läheisten elämään. Heidän masennustaan on kuitenkin tutkittu vain vähän. Tämän väitöskirjatyön tavoitteena oli selvittää masennuksen kulkua aivoinfarktin jälkeen ja masennukseen liittyviä ja sitä ennakoivia tekijöitä, arvioida erilaisten masennuksenarviointimenetelmien toimivuutta tällä potilasryhmällä ja tutkia omaisten masennuksen esiintyvyyttä, kulkua ja siihen liittyviä tekijöitä.

Tutkimukseen osallistui sata perättäistä ensimmäisen aivoinfarktinsa saanutta korkeintaan 70-vuotiasta osastohoitoon otettua potilasta. Heitä ja heidän omaisiaan seurattiin 1½ vuotta sairastumisen jälkeen. Masennusta arvioitiin DSM-III-R:llä (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders), Beckin masennuskyselyllä (BDI), Hamiltonin arviointiasteikolla (HRSD), visuaalisella asteikolla (VAMS), CGI:llä (Clinical Global Impression) ja omaisten arvioinnilla. Potilas tutkittiin neurologisesti ja kattavin neuropsykologisin menetelmin. Omaisten masennus arvioitiin BDI:llä.

Masennusoireet alkoivat tyypillisesti pian sairastumisen jälkeen ja jatkuivat noin puolella potilaista ainakin vielä vuoden päästä sairastumisesta. Lievän depression esiintyvyys (23-29%) ei juuri muuttunut seurannan aikana, mutta vakava masennus lisääntyi (6-16%). Neurologisen oireiston vaikea-asteisuus oli yhteydessä masennukseen erityisesti 6-12 kuukauden päästä sairastumisesta. Vanhemmat potilaat kärsivät masennusoireista nuoria useammin heti sairastumisen jälkeen, kun taas 1½ vuoden päästä miehet olivat naisia useammin masentuneita.

Arviot masennuksen esiintyvyydestä vaihtelivat suuresti käytetyn menetelmän mukaan. DSM-III-R:n mukaiseen vakavaan masennustilaan verrattuna sensitiivisyys ja spesifisyys olivat riittäviä CGI:llä, BDI:llä ja HRSD:lla. CGI ja BDI olivat herkempiä kuin HRSD, mutta HRSD oli näitä spesifimpi. VAMS ei ollut sen helpompi käyttää kuin muutkaan mittarit eikä se osoittautunut luotettavaksi tällä potilasryhmällä. Omaiset arvioivat potilaat masentuneemmiksi kuin nämä itse.

Omaisista 30-33% oli masentunut seurannan aikana. Potilaiden oireiden vaikea-asteisuus ja korkea ikä olivat yhteydessä omaisten masennukseen seurannan alkuvaiheessa. Omaisten myöhemmän masennuksen paras ennustaja oli alkuvaiheen masentuneisuus.

Aivoinfarktipotilaiden masennus tulisi arvioida pian sairastumista seuraavan akuuttivaiheen jälkeen, ja riskipotilaiden seuranta tulisi jatkua riittävän kauan. Lisäksi aivoinfarktipotilaiden omaisten hyvinvoinnin arvioinnin olisi hyvä kuulua aivoinfarkti-potilaan kuntoutussuunnitelmaan.