Tutkielmani tarkoituksena on tarkastella tajuntaa mediatajun käsitteen perustana. Tajunta ilmiönä on yhteydessä siihen, miten 2000-luvun mediateknologia kytkeytyy osaksi ihmisen jokapäiväistä todellisuutta. Tutkielmani mediafilosofisena lähtökohtana on oletus, että elokuva viihde- ja taidemuotona syntyi rinnakkain 1900-luvun kokeellisen psykologian kehityksen kanssa. 2000-luvulle siirryttäessä tämä tarkoittaa sitä, että uusi mediateknologia syntyy rinnakkain aikakautensa kokeellisen psykologian kanssa. 2000-luvun kokeellisen psykologian haasteena on ihmisen aivotoiminta ja erityisesti tajunnan ilmiön tutkiminen.
Mediatajun käsitteen perustana olevan tajunnan määrittelemiseen pyrin muodostamani Artaud’n hypoteesin avulla. Hypoteesin mukaan elokuva saa aikaan katsojassa neurofysiologisia värähtelyjä prosessissa, jossa kuvan tehtävänä on antaa shokki-isku hermoihin niin, että uusi ajatus syntyy ja lähtee liikkeelle. Tutkimusmenetelmänäni on tajunnantutkimuksen ja kognitiivisen neurotieteen käsitteiden ja tutkimustulosten käyttäminen Artaud’n hypoteesin arvioimiseen. Lähteenä käytän Turun yliopiston kognitiivisen neurotieteen tutkimuskeskuksen julkaisemaa oppikirjaa Mieli ja aivot (2006) ja Antti Revonsuon teosta Inner Presence: Consciousness as a Biological Phenomenon (2006) sekä alan tuoreita tutkimustuloksia. Keskeisenä elokuvateoreettisena päälähteenäni on Noël Carrollin teos Mystifying Movies (1988).
Keskeisenä tutkimustuloksena on tajunnan ilmiön monimutkaisuuden hahmottaminen mediatutkimuksen tutkijaa varten. Esimerkiksi mediatutkimukseen sisältyvässä elokuvateoreettisessa keskustelussa on vedetty selvä raja kognitiivisen ja psykoanalyyttisen elokuvateorian välille. Tajunnantutkimuksen tutkimustulokset osoittavat, että rajanveto ei ole yksiselitteistä. Tutkielmani tuo myös esiin mediatajun käsitteen rajaukseen liittyviä mahdollisuuksia, joita voidaan selvittää jatkotutkimuksen avulla. Muodostamani Artaud’n hypoteesi sisältää ajatuksen elokuvan ja laajemmin ottaen taiteen potentiaalista uusien ajatuksien herättäjänä. Tutkielmani osoittaa, että tällä hetkellä tajunnantutkimuksen ja kognitiivisen neurotieteen avulla ei voida paikantaa taiteen herättämiä uuden ajattelun prosesseja. Tässä suhteessa hypoteesin voidaan katsoa kumoutuvan neurotieteen alueella. Tutkimustulokset osoittavat kuitenkin taiteen saavan aikaan aivoaktivaatioita, joten tutkimus ja keskustelu taiteen vaikutuksesta ajatteluun jatkuu.
