Sangen ialo Rucous : Schwenckfeldiläisten rukouskirja Mikael Agricolan lähteenä

Abstract

Sangen ialo Rucous. The prayer book of the Schwenckfeldiens as a source for Michael Agricola

The significance of the prayer book published by the Finnish reformer Michael Agricola in the year of 1544 has not been comprehended enough among the prayer literature of the Reformation century. Especially in foreign research literature one of the era’s most extensive and versatile prayer books has been practically disregarded. According to the prayer book, Agricola appears to be a traditionalist, who derives most of his source material from medieval and old church prayer books. The low number of the prayers from Evangelical prayer books is noteworthy.

The study in hand examines Agricola’s theology expressed in his translation work of the prayer book of the mystic spiritualistic Schwenckfeldien movement. The prayer book of the Schwenckdeldiens diverged from Lutheranism was called Bekantnus der sünden and it was composed around the year of 1526. Agricola is the only prayer book collector who has regarded it as necessary to add all the 45 prayers of the Schwenckfeldien prayer book and its introduction to his book. In the prayers containing the Schwenckfeldien communion theology and Christology Agricola has not changed the content of the text, apparently because he was not aware of the problems involved in the Schwenckfeldien theology. On a few occasions Agricola added points of view concerning the church, priesthood, preaching the Word and sacraments to his prayers, which the Schwenckfeldiens despised. From the ten additions four Agricola created himself, the rest he borrowed from Wolfgang Capito’s prayer book. As a source Agricola used Capito’s Latin prayer book together with the German text from Bekantnus.

When looking at the studied material, Agricola does not turn out to be a creative translator. Even though he had a model for a less restricted translation in Wolfgang Capito’s prayer book, he sticks to his habit of translating word by word. Because not even a good example has had a liberating effect on his translation principles, Agricola cannot be considered a theologically orientated writer.

The translation of the Schwenckfeldien prayers Agricola starts with Capito’s prayer book. Very soon he takes the Bekantnus alongside Capito’s text and abandons the use of Capito’s prayer book in the middle of the translation process. Comparing Agricola’s translation with the two texts in different languages has made it possible to create the disposition theory described above. On the basis of the disposition theory it can be concluded that Agricola first worked out a precise plan for his prayer book. Then he translated prayers theme by theme using multiple sources at the same time. Later Agricola fixed the disposition, which does not seem to have a direct paragon. From the prayers of the Schwenckfeldien prayer book Agricola translated 26 texts using the Bekantnus as an only base, from Capito’s prayer book he translated four texts and 17 texts he translated using the two basic texts simultaneously.

In the previous studies, words and texts added by Agricola have been examined as one problem unit. In this study the additions have been placed into three different categories: additions consequential on tautological parataxis, specifying additions and additions significant to the content. Due to Agricola’s meticulous translation techniques, there are so few additions. Agricola does not show his own creativity even in the additions significant to the content but uses there some complete sentences or word fragments from the other prayers he has translated.

In the translations of the prayers there are some unique appearing words and the analysis of the translation work shed a new light on the background of their first literary appearance in Finnish. Agricola’s linguistic abilities turned out to be great. In those prayers where Agricola uses both the German and Latin basic texts at the same time, the translation process is a very intensive twine made on the basis of the two sources.

Väitöskirjassa analysoidaan Mikael Agricolan rukouskirjan (1544) suomennostyötä. Agricolan rukouskirjan lähes seitsemästäsadasta rukouksesta tutkimusotokseksi on rajattu 46 tekstiä. Nämä rukoukset Agricola on suomentanut luterilaisuudesta irtautuneen mystisspiritualistisen liikkeen Bekantnus der sünden -nimisestä rukouskirjasta. Kyseinen schwenckfeldiläisten rukouskirja koottiin vuoden 1526 tienoilla ja se oli reformaatiovuosisadan suosituimpia rukouskirjojen lähteitä.

Agricolan käännösprosessin analyysissä on käytetty Jaakko Gummeruksen kehittämää metodia, mutta sitä on muokattu kahden pohjatekstin vertailemiseen paremmin soveltuvaksi. Gummeruksen lähdeanalyysi tarkentui kahdentoista Bekantnusin rukouksen osalta.

Ensi kertaa on nyt tutkimuksessa voitu osoittaa, että Agricola on ainoa rukouskirjojen tekijä, joka on lainannut Bekantnusista kaikki sen rukoukset. Suomen kirjakielen isän mieltymyksestä Bekantnusia kohtaan kertoo myös se, että schwenckfeldiläisten rukouskirja on Agricolan rukouskirjan lähteistä ainoa, jonka hän suomensi kokonaan. Agricola ei ilmeisesti ollut tietoinen siitä, että luterilaiset olivat tuominneet schwenckfeldiläisyyden harhaoppiseksi.

Bekantnusin saksankielisen tekstin rinnalla Agricola käytti pohjatekstinä Strassburgin reformaattorin Wolfgang Capiton siitä vuonna 1536 julkaisemaa latinankielistä käännöstä. Capiton teosta Agricola hyödynsi kuitenkin vain suomennostyönsä alkuvaiheessa. Latinankielisestä pohjatekstistä luopuminen on Agricolalle poikkeuksellista. Jättäessään Capiton rukouskirjan syrjään Agricola jätti samalla hyödyntämättä useita siinä olleita teologisesti merkittäviä lisäyksiä.

Koska Agricola suomensi tapansa mukaan sanatarkasti, lisättyjä sanoja on suhteellisen vähän. Teologisesti merkittäviä lisäyksiä on vain 12. Niistäkin lähes puolet Agricola lisää Capiton esimerkin perusteella. Saarnaviran korostaminen on ainoa teema, jota voidaan pitää luterilaisesta teologiasta omaksuttuna. Nyt analysoitujen rukoustekstien perusteella vaikuttaa siltä, että Agricola ei suomennostyössään ole kovin tarkka rukousten teologiasta. Rukoukset on valittu niiden yleisilmeen ja aihepiireihin sopivan sisällön perusteella. Huolellisuus käännöstyössä näyttäisi olevan teologista painotusta tärkeämpää.

Tutkimusmateriaali mahdollisti dispositioteorian muodostamisen. Sen perusteella voidaan päätellä, että Agricola on muuttanut rukouskirjan kokoonpanoa kesken toimitustyön. Agricolan käännösprosessin analyysi toi myös kielitieteellistä antia. Muun muassa joidenkin ainutkertaisina Agricolan tuotannossa esiintyvien sanojen taustoihin saatiin lisävalaistusta.

Agricolan rukouskirjaa kokonaisuutena tarkasteltaessa voidaan havaita, että huomattavan suuri osa sen rukouksista on keskiaikaisista lähteistä. Traditionalistiksi osoittautuva Agricola jätti hyödyntämättä useita merkittäviä evankelisia rukouskirjoja. Agricolan rukouskirjan tekee monipuoliseksi se, että siihen on valittu päälähteiksi viisi hyvin erilaisen taustan omaavaa rukouskirjaa. Nämä päälähteet toivat Agricolan rukouskirjaan aineksia myöhäiskeskiajalta sekä uuden ajan katolisesta, evankelisesta ja spiritualistisesta rukouselämästä. Kaiken kaikkiaan Agricolan käyttämiä lähdeteoksia on noin 30. Useimmista on lainattu vain muutama rukous.

Juhani Holman tutkimus on tiettävästi ensimmäinen teologian ja historian alalta tehty Mikael Agricolaa käsittelevää väitöskirja.