Herrana metsässä : Kansatieteellinen tutkimus metsänhoitajuudesta

Abstract

The aim of the research is to interpret the professional culture of Finnish university-educated foresters in historical perspective. The main material of this research consists of biographical interviews, altogether 226 life stories of Finnish foresters, as well as foresters’ private photograph collections and articles in forest students' magazines. This study is the first published Ph. D. dissertation of a large oral history project "Forestry Professions in a Changing Society" 1999–2002 collected by The Finnish Forest History Society, the University of Helsinki (Ethnology) and The Finnish Forest Museum Lusto.

The forester education was organized in the Evo Forest Institute 1862–1908, at the University of Helsinki since 1908 and additionally at the University of Joensuu since 1982. At first all the vacancies were in the service of the Board of Forestry, but during the 20th century the working opportunities of foresters significantly expanded, even outside the traditional areas of forestry or abroad. At the same time the whole area of Finnish forestry had integrated more versatile values concerning the forests and their use. The male-dominated profession gained its first female members already in the 1920s, and the number of female students rose gradually from the 1970s onwards. In the 1990s almost half of the new forest students were women. The content of both work and education of Finnish forest professionals has faced huge changes during the 19th and 20th centuries. Despite this however, there has been a long-term vision of a firm profession based on joint experiences, shared memories and the common task of foresters in the Finnish forestry. The feeling of togetherness – the forester spirit – which was created in a tight-knit student group which kept in touch also later as professionals was needed to make the work possible.

Through foresters' own attitudes and narratives of themselves, the study is focused on forest professionalism as a cultural process of successive generations of foresters. How have foresters socialized themselves into their profession? How has forest professionalism been maintained? What is the meaning of joint experiences and shared memories in the profession? By studying the manifestations of a culture it is possible to interpret the culture itself.

There seems to be an astounding consensus of opinion concerning forest professionalism in the oral, visual and written stories of foresters. Even if all the individuals and some separate groups, such as female foresters and the younger generation of foresters, did not always share the same experiences, the vision of forest professionalism was collectively recognized and often even approved. The shared idea of "a real forest professionalism" is like a model narrative, a point of comparison, which is needed while looking for one’s own professional identity.

Herrana metsässä tarkastelee suomalaisten metsänhoitajien ammattikulttuuria historiallisessa perspektiivissä. Tutkimuksen keskeisimmän lähdeaineiston muodostavat 226 metsänhoitajan elämäkerralliset haastattelut, valokuvakokoelmat ja metsäylioppilaiden lehdet. Se on ensimmäinen laaja tutkimus, joka pohjautuu Metsähistorian Seuran, Helsingin yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitoksen kansatieteen oppiaineen ja Suomen Metsämuseo Luston vuosina 1999–2002 toteuttamaan metsäperinteen tallennushankkeeseen Metsäammatit metsätalouden murroksessa, jossa tallennettiin yli tuhannen metsäammattilaisen kokemuksia.

Metsänhoitajaksi valmistuttiin Evon metsäopistosta vuodesta 1862 korkeimman metsäopetuksen yliopistoon siirtämiseen saakka 1908. Vuodesta 1982 lähtien metsänhoitajaksi opiskeltiin Helsingin lisäksi myös Joensuun yliopistossa. 1800-luvun metsänhoitajia työllisti lähes yksinomaan metsähallinto, mutta 1900-luvun kuluessa koulutuksella päädyttiin varsin monenlaisiin eri työpaikkoihin, usein kuitenkin metsähallitukseen, metsäteollisuuteen tai yksityismetsätalouteen. 1900-luvun lopulla metsäalan moniarvoistuminen muutti alan perinteisiä työtehtäviä ja metsänhoitajia työllistyi yhä enemmän myös metsäalan ulkopuolelle ja kansainvälisiin tehtäviin. Ensimmäiset naiset valmistuivat metsänhoitajiksi 1920-luvulla, mutta merkittävämmin naisten määrä kasvoi vasta 1970-luvulla. 1990-luvulla naisia oli jo lähes puolet uusista metsäylioppilaista.

Sekä metsänhoitajan koulutus että työ ovat kohdanneet 1900-luvun kuluessa monia muutoksia. Siitä huolimatta ammattikunta on säilyttänyt yhtenäisyyttä, jonka perustana ovat olleet käsitykset yhteisistä kokemuksista, muistoista ja työtehtävästä Suomen metsien parissa. Opiskeluaikana syntynyt metsämieshenki vahvisti opiskelijakurssien yhteisyyttä myös työelämässä – hyvin vaalittu metsämieshenki oli edellytys työtehtävän toteuttamiselle.

Kulttuuria voi tutkia analysoimalla kulttuurin ilmauksia. Metsänhoitajien omien suullisten, visuaalisten ja kirjallisten kertomusten kautta metsänhoitajuus hahmottuu sukupolvien kulttuurisena prosessina. Tutkimuksessa kysytään, miten metsänhoitajiksi tullaan, miten metsänhoitajina ollaan ja mikä on ammattikunnan yhteisten kokemusten ja muistojen merkitys. Näiden kertomusten kautta metsänhoitajuus näyttäytyy hämmästyttävän yksimielisenä ja yhtenäisenä. Vaikka kaikki yksilöt ja monet erilliset ryhmät, kuten vaikkapa naismetsänhoitajat tai nuoremman polven metsänhoitajat, eivät aina ole jakaneet samoja kokemuksia, käsitys oikeasta metsänhoitajuudesta on yleisesti tunnistettu, jopa tunnustettu. Oikea metsänhoitajuus tiivistyy metsänhoitajuuden metatarinaan, ammattikunnan kulttuuriseksi perinnöksi, jolla on merkitystä yksilöiden ja yhteisön identiteetin rakentamisessa.