Kansallisvaltion teräsmiehestä valtakunnan sovittelijaksi : Poliisikulttuurin psykohistorialliset solmukohdat 1930-1997

Abstract

From Steely Nation-State Superman to Conciliator of Economical Global Empire – A Psychohistory of Finnish Police Culture 1930-1997

My study concerns the way police culture has changed within the societal changes in Finnish society between 1930 and 1997. The method of my study was psycho-historical and post-structural analysis. The research was conducted by examining the psycho-historical plateaus traceable within Finnish police culture. I made a social diagnosis of the autopoietic relationship between the power-holders of Finnish society and the police (at various levels of hierarchical organization). According to police researcher John P. Crank, police culture should be understood as the cognitive processes behind the actions of the police. Among these processes are the values, beliefs, rituals, customs and advice which standardize their work and the common sense of policemen. According to Crank, police culture is defined by a mindset which thinks, judges and acts according to its evaluations filtered by its own preliminary comprehension. Police culture consists of all the unsaid assumptions of being a policeman, the organizational structures of police, official policies, unofficial ways of behaviour, forms of arrest, procedures of practice and different kinds of training habits, attitudes towards suspects and citizens, and also possible corruption. Police culture channels its members’ feelings and emotions. Crank says that police culture can be seen in how policemen express their feelings. He advises police researchers to ask themselves how it feels to be a member of the police. Ethos has been described as a communal frame for thought that guides one’s actions. According to sociologist Martti Grönfors, the Finnish mentality of the Protestant ethic is accentuated among Finnish policemen. The concept of ethos expresses very well the self-made mentality as an ethical tension which prevails in police work between communal belonging and individual freedom of choice. However, it is significant that it is a matter of the quality of relationships, and that the relationship is always tied to the context of the cultural history of dealing with one’s anxiety. According to criminologist Clifford Shearing, the values of police culture act as subterranean processes of the maintenance of social power in society. Policemen have been called microcosmic mediators, or street corner politicians. Robert Reiner argues that at the level of self-comprehension, policemen disparage the dimension of politics in their work. Reiner points out that all relationships which hold a dimension of power are political. Police culture has also been called a canteen culture. This idea expresses the day-to-day basis of the mentality of taking care of business which policing produces as a necessity for dealing with everyday hardships. According to police researcher Timo Korander, this figurative expression embodies the nature of police culture as a crew culture which is partly hidden from police chiefs who are at a different level. This multitude of standpoints depicts the diversity of police cultures. According to Reiner, one should not see police culture as one monolithic whole; instead one should assess it as the interplay of individuals negotiating with their environment and societal power networks. The cases analyzed formed different plateaus of study. The first plateau was the so-called ‘Rovaniemi arson’ case in the summer of 1930. The second plateau consisted of the examinations of alleged police assaults towards the Communists during the Finnish Continuation War of 1941 to 1944 and the threats that societal change after the war posed to Finnish Society. The third plateau was thematic. Here I investigated how using force towards police clients has changed culturally from the 1930s to the 1980s. The fourth plateau concerned with the material produced by the Security Police detectives traced the interaction between Soviet KGB agents and Finnish politicians during the long 1970s. The fifth plateau of larger changes in Finnish police culture then occurred during the 1980s as an aftermath of the former decade. The last, sixth plateau of changing relationships between policing and the national logic of action can be seen in the murder of two policemen in the autumn of 1997. My study shows that police culture has transformed from a “stone cold” steely fixed identity towards a more relational identity that tries to solve problems by negotiating with clients instead of using excessive force. However, in this process of change there is a traceable paradox in Finnish policing and police culture. On the one hand, policemen have, at the practical level, constructed their policing identity by protecting their inner self in their organizational role at work against the projections of anger and fear in society. On the other hand, however, they have had to safeguard themselves at the emotional level against the predominance of this same organizational role. Because of this dilemma they must simultaneously construct both a distance from their own role as police officers and the role of the police itself. This makes the task of policing susceptible to the political pressures of society. In an era of globalization, and after the heyday of the welfare state, this can produce heightened challenges for Finnish police culture.

Suomalaisen poliisikulttuurin psykohistoria avaa uuden näkökulman tutkia poliisia. Tutkimus pyrkii ymmärtämään poliisin tunnekokemusta työstään ja pohtii millä tavoin poliisin toimintaa ohjataan tunnetasolla julkisuudessa. Teos edustaa psykohistorian tutkimusalaa sen pyrkiessä luotaamaan tiedostetun ja esitietoisen kommunikaation välistä dynamiikkaa poliisin ja yhteiskunnan välillä. Tämän lisäksi tutkimusote on monitieteinen ja hyödyntää uusinta feminististä kulttuurintutkimusta ja ranskalaisen filosofin, Gilles Deleuzen ja psykiatrin, Felix Guattarin teoksissaan kehittelemää halun filosofiaa. Kansallisvaltion teräsmiehestä valtakunnan sovittelijaksi kertoo miten poliisin työidentiteetti on tutkimusajalla muuttunut ja saanut uudenlaisia sävyjä.

Tutkimuksen aikaväli 1930−1997 kattaa suomalaisen yhteiskunnan modernisoitumiskehityksen ja näkee poliisin toiminnan muuttuneen osana yhteiskunnallisen muutoksen kontekstia. Tutkimus luotaa tätä muutosta erilaisten tapaustutkimusten valossa. Se koettaa nähdä poliisikulttuurin muutoksessa katkoksia ja epäjatkuvuuksia, mutta myös yleisiä jatkuvuuksia, joka asettaa kysymään, mikä poliisin rooli yhteiskunnassa on yleisemmin ollut, ja millaisia paineita tämä poliiseille on asettanut. Ajallisesti tutkimus jakautuu kolmeen jaksoon: ensimmäisessä osassa kuvataan aikaa ns. maahengen aikakaudella ensimmäisessä tasavallassa ja siirtymävaiheessa toiseen tasavaltaan, toisessa osassa kuvataan ns. suunnittelujärjestelmän aikakautta 1960−1970 -luvuilla. Kolmannessa osassa kuvataan ns. talouspuheen aikakauden tuloa 1980-luvun talousrikosjuttujen ja Matti Yrjänä Joensuun poliisiromaanien kautta sekä päädytään lopulta Tehtaankadun poliisimurhien mediauutisoinnin luotaamiseen poliisikulttuurisen muutoksen kuvastajana.

Keskeinen muutos poliisien työidentiteetin tasolla hahmottuu näkyväksi suhtautumisessa voimankäyttöön. Aiemman kansallisvaltion teräsmiehen keskeiseksi poliisihyveeksi korotettiin hiljaisuus ja kyseenalaistamaton toiminta. Siirryttäessä markkinatalouspuheen kyllästämään jälkiteolliseen yhteiskuntaan on keskeisiksi poliisihyveiksi kohotettu neuvottelutaidot. Tämä näkyy poliisin omassa tiedotuksessa tuotaessa esiin poliisin roolia eräänlaisena valtakunnan sovittelijana. Tutkimuksen keskeinen löydös poliisien työidentiteettien kohdalla koskee tätä muutosta. Perusjännitteen tuottava ristiriita poliisin toiminnalle ja poliisiksi rakentumiselle tutkimusajan lopulla on se dilemma, jonka mukaisesti poliisin pitäisi yhteiskunnallisten kommenttipuheenvuorojen mukaan taistella lisääntyvää kontrollia vastaan, mutta rajoja höllennettäessä tuotetaan samanaikaisesti toiveita tiukkenevaan poliisin kontrolliin. Poliisitutkija Robert Reiner muistuttaa, että vaikka poliisin tehtävänä on pääsääntöisesti järjestyksen säilyttäminen yhteiskunnassa, ei sen tehtävänä kuitenkaan ole tämän järjestyksen reunaehtojen luominen.

Tutkimuksessa selviää, että suomalainen poliisimies on tehtävätasolla katsottuna rakentanut poliisiuttaan suojaten sisintään omalla organisaatioroolillaan ja siihen liitetyillä julkisilla merkityksillä yhteiskunnassa vellovia projektioita ja vihapuhetta vastaan. Tunnetasolla poliisin on pitänyt suojautua myös tämän organisaatioroolin hallitsevuudelta. Tätä tehtävää on saanut palvella oman veljeskunta ja ryhmäidentiteetin tuottaminen, sen uusintaminen ja identiteetiksi tallentaminen erilaisten epämuodollisten käytäntöjen kautta. Tämän työssä luodun tunneryhmän tehtävänä on ollut tasapainottaa tehtäväorganisaation tuottamaa roolietäisyyttä ja henkilösuhteisiin uppoutumista suhteessa asiakkaiden tai yhteiskunnan vaatimuksiin. Muutos kohti neuvottelevampaa roolia on tuottanut uudenlaisia paineita eikä suinkaan merkitse yksiselitteisesti poliisin työn helpottumista, kuten nykyisissä poliisia koskevissa tai sivuavissa moraalisissa paniikeissa on havaittu.