Markföroreningsansvaret : om retroaktivitet och skälighet av miljörättsligt återställandeansvar

Abstract

Väitöskirja käsittelee maaperän ja pohjaveden pilaantumisen ympäristöoikeudellista ennallistamisvastuuta. Nykyinen ympäristöoikeudellinen lainsäädäntö sisältää erilliset pilaamiskiellot maaperän ja pohjaveden osalta. Mikäli näitä kieltoja on rikottu, voi ympäristöviranomainen kohdistaa pilaajaan tai nykyiseen alueen haltijaan vaatimuksia alueen pilaantuneisuuden selvittämiseksi ja kunnostamiseksi. Aikaisemmin kyseisen kaltaisia nimenomaisia pilaamiskieltoja ja vastuusäännöksiä ei ole sisältynyt lainsäädäntöön. Maaperän ja pohjaveden pilaantumisen ilmetessä tavanomaisesti viiveellä, on pilaava toiminta usein ehtinyt joko päättyä tai sitä on ehditty harjoittaa jo pidemmän aikaa ennen kuin kunnostustarve ajankohtaistuu. Kunnostuskustannusten ollessa määriltään yleensä huomattavat, on huomio kohdistunut siihen millä edellytyksin vastuulainsäädäntöä vanhemmissa pilaantumistapauksissa voidaan asettaa taannehtivasti, eli toisin sanoen pilaantumisen jälkeen. Tämä on yksi väitöskirjan keskeisistä tutkimuskysymyksistä.

Väitöskirjassa on tutkittu historiallisesti sitä, mitä aikaisemmin tiedettiin maaperän ja pohjaveden pilaantumisesta sekä minkälaista varhaista lainsäädäntöä tätä pilaantumista koskien aikaisemmin on ollut olemassa. Lisäksi kirjassa arvioidaan millaista painoarvoa voidaan tälle aikaisemmalle tiedolle ja lainsäädännölle antaa, kun nykyisin arvioidaan pilaajan vastuuta pilaantumisesta. Yhtenä osana tätä tutkimustehtävää kirjassa analysoidaan taannehtivuuskiellon ulottuvuutta rikosoikeudessa, siviilioikeudessa, vero-oikeudessa ja ympäristöoikeudessa. Tältä osin väitöskirjassa todetaan, että taannehtivalle lainsäädännölle ei rikosoikeuden ulkopuolella ole ehdotonta kieltoa. Sen sijaan muilla oikeudenaloilla kyse on periaatteesta, jonka punninnassa tulee huomioida yhtäältä vastuullisen luottamuksensuoja aikaisempaan tilanteeseen ja toisaalta vastuuta puoltavat seikat. Tutkimuksessa selvitetään myös seikkaperäisesti maaperän, pohjaveden ja rakennusten pilaantumista koskevaa lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä. Yksi johtopäätöksistä on, että vuonna 1993 kumotun jätehuoltolain merkitystä vastuuperusteena vanhoissa pilaantumistapauksissa on ylikorostettu.

Väitöskirjan jälkimmäisessä osassa arvioidaan mahdollisuutta kohtuullistaa kohtuutonta kunnostusvastuuta. Suomalaisessa julkisoikeudessa ei ole yleistä periaatetta julkisoikeudellisten velvollisuuksien kohtuullistamisesta subjektiivisesti, eli yksilön näkökulmasta katsottuna kohtuuttomien olosuhteiden vallitessa. Väitöskirjassa väitetään, että niin nykyisen alueen haltijan kuin pilaajankin vastuuta voidaan kohtuullistaa tiettyjen edellytysten vallitessa. Kohtuullistamismahdollisuuden arvioinnille on väitöskirjassa esitetty viisi arviointikriteeriä. Kriteerien soveltaminen on olennaisesti sidoksissa tilanteen kokonaisharkintaan. Kohtuullistamisen luonne on näkökohta, joka ei ole saanut suurempaa huomiota maaperän pilaantumisen vastuukysymyksiä koskevassa keskustelussa. Kohtuullistaminen merkitsee myös julkisoikeudellisessa asiayhteydessä sitä, ettei vastuuta tarvitse määrittää – joko tai – vaan se voidaan kohtuullistaa tietyksi – kohtuulliseksi – osaksi alkuperäisestä.

Avhandlingen berör det miljörättsliga återställandeansvaret för mark- och grundvattenförorening. Nutida miljörättslig reglering innehåller separata föroreningsförbud mot mark- och grundvattenförorening. Om det visar sig att det brutits mot dessa förbud kan miljömyndigheten rikta krav mot förorenaren och den nuvarande innehavaren av området gällande undersökning och sanering av föroreningen. Tidigare har motsvarande uttryckliga föroreningsförbud och ansvarsstadganden inte existerat i lagstiftning. Med anledning av att mark- och grundvattenföroreningens verkningar ofta låter vänta på sig har den förorenande aktiviteten i många fall bedrivits och ställvis även upphört långt innan själva saneringsbehovet uppdagas. Emedan saneringskostnaderna ofta stiger till omfattande belopp, har det varit aktuellt att fråga huruvida ansvarslagstiftning gällande de äldre föroreningsfallen senare kan antas retroaktivt, det vill säga efter att föroreningen förorsakats. Denna problematik utgör den ena centrala forskningsfrågan i studien.

I avhandlingen görs en historisk analys av vad man tidigare vetat om mark- och grundvattenförorening och hurudan tidig lagreglering funnits att tillgå. Därtill diskuteras vilken tyngd man skall ge åt denna tidigare kunskap och lagstiftning då man i dagens läge avgör om förorenaren skall hållas ansvarig för föroreningen. Som ett led i denna forskningsuppgift analyseras retroaktivitetsförbudets utsträckning inom straffrätt, civilrätt, skatterätt och miljörätt. Ett av forskningsresultaten härvid är att retroaktivitetsförbudet utanför straffrätten inte har karaktären av ett förbud, utan istället av en princip som är beroende av en avvägning av skyddet av de ansvariges tillit i förhållande till de aspekter som talar för ett ansvar. I forskningen gås även grundligt igenom den lagstiftning och rättspraxis som berör förorening av mark, grundvatten och byggnader. Ett av slutresultaten är att betydelsen av den år 1993 upphävda avfallshanteringslagen som ansvarsgrund för de äldre föroreningsfallen är överbetonad.

Den andra helheten i avhandlingen berör möjligheten att jämka oskäligt saneringsansvar. I finsk offentlig rätt föreligger inte någon allmän princip om jämkning av offentligrättsliga skyldigheter när subjektivt sett oskäliga förhållanden existerar. I avhandlingen hävdas att såväl den nuvarande innehavarens som förorenarens ansvar kan jämkas under vissa förutsättningar. För bedömningen av jämkningsmöjligheten har det i avhandlingen utarbetats fem avvägningskriterier. Tillämpningen av kriterierna är i avgörande grad bunden till en helhetsbedömning av situationen. Karaktären av jämkning är en aspekt som inte fått större uppmärksamhet i diskursen kring markföroreningsansvar. Jämkningen innebär att ansvaret i en offentligrättslig kontext inte behöver bestämmas – antingen eller – utan ansvaret kan jämkas till en viss andel.