Kaaderiperustamisesta aluejärjestelmään : suomalaisen liikekannallepanojärjestelmän kehittyminen 1918-1945
Ratinen, Juha (2018)
Ratinen, Juha
Maanpuolustuskorkeakoulu
Sotahistoria
Tohtoriopiskelijan väitöskirja
Maanpuolustuskorkeakoulu
2018
Julkinen
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-3011-3
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-3011-3
Tiivistelmä
Tässä väitöskirjassa selvitetään, miten suomalainen liikekannallepanojärjestelmä kehittyi itsenäisyyden alun ja jatkosodan jälkeisen demobilisaation välisenä aikana. Tutkimuksen aikarajaus on asetettu vuosiin 1918–1945.
Itsenäistymisen alkuvuosina armeijan liikekannallepano perustui saksalaisilta ensimmäisen maailmansodan jälkeen perittyyn kaaderiperustamiseen. Kaaderiperustamisjärjestelmässä joukko osastot toimivat perustamispaikkoina ja niiden tehtäviin kuuluivat koulutus, liikekannallepanon suojaaminen suojajoukkona ja itse liikekannallepano. Järjestelmä todettiin nopeasti suomalaisiin olosuhteisiin liian kankeaksi.
Myöhemmin kaaderiperustamisen tilalle kehitettiin aluejärjestelmä. Aluejärjestelmässä liikekannallepano erotettiin joukko-osaston tehtävistä ja vastuu annettiin aluejärjestölle. Aluejärjestelmän kehitystyö oli vaiherikas yli kymmenen vuoden ajanjakso, jonka aikana uuden järjestelmän käyttöönottoon tarvittiin niin onnea kuin ihmisten päättäväisyyttä. Aluejärjestelmä otettiin käyttöön toukokuun alussa 1934. Aluejärjestelmän alkuidea on peräisin Norjasta. Aluejärjestelmän kehittämisestä ja vaihtamisesta kaaderiperustamisen tilalle vastasi silloinen eversti Leonard Grandell.
Liikekannallepanojärjestelmää tarvittiin tutkittuna aikana kolme kertaa. Ensimmäisen kerran järjestelmää käytettiin Münchenin kriisin aikana syyskuussa 1938. ”Syyskuun kriisinä” tunnettu tapahtumaketju toimi eräänlaisen liikekannallepanon kenraaliharjoituksena. Kenraaliharjoituksen tärkein kehitysaskel oli henkilöiden kutsumisen joustavoittaminen. Kehitystyön avulla sodan ajan joukkoja voitiin kutsua ylimääräisiin harjoituksiin valmiiksi tehdyillä kutsukorteilla.
Seuraavan kerran järjestelmää tarvittiin ennen talvisotaa. Talvisodan liikekannallepano onnistui ennakkoarvioista poiketen – rauhallisesti ja kutsumalla reserviläiset ylimääräisiin harjoituksiin. Talvisodan jälkeen kotiuttamisen – demobilisaation – suunnittelussa oli kuitenkin puutteita. Liikekannallepanokyky laski tämän seurauksena. Tilanne Suomen lähialueella säilyi kireänä ja suojajoukkojen määrä pidettiin korkeana. Välirauhan aikana suojeluskuntajärjestön rooli liikekannallepanojärjestelmän osana kasvoi ja perustamispaikkoja hajautettiin merkittävästi talvisodasta. Liikekannallepanojärjestelmä kehittyi huippuunsa vuoden 1941 kevään aikana.
Kolmannen kerran liikekannallepanojärjestelmää tarvittiin jatkosodan liikekannallepanossa. Liikekannallepano onnistui erittäin hyvin ja jälleen ilman häiriöitä. Hyökkäysvaiheen menestyksen jälkeen osa kenttäarmeijasta kotiutettiin talouselämän tarpeisiin. Kotiuttaminen tehtiin samoilla periaatteilla kuin perustaminen oli tehty edellisenä kesänä. Kotiutetut joukot kutsuttiin uudelleen palvelukseen ennen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkamista kesäkuussa 1944. Järjestelmä toimi joustavasti molempiin suuntiin.
Jatkosodan jälkeinen demobilisaatio onnistui hyvin. Sodan jälkeisinä hetkinä liikekannallepanokyky säilyi korkeana. Rauhansopimusta valvomaan tullut Liittoutuneiden valvontakomissio kuitenkin romutti liikekannallepanokyvyn pakottamalla suomalaiset varastoimaan kaiken sotamateriaalinsa keskusvarikoihin. Suomi oli menettänyt liikekannallepanojärjestelmänsä ja samalla liikekannallepanokykynsä. Jos Neuvostoliitto olisi halunnut vallata Suomen vuoden 1945 keväällä tai sen jälkeen, ei sen estämiseksi olisi ollut tehtävissä paljoakaan. This doctoral thesis examines how the Finnish mobilisation system evolved during the period starting from Finland’s independence and ending to the demobilisation in the aftermath of the Continuation War. The research covers years 1918-1945.
In the first years of independence the mobilisation of troops was based on the cadre, a concept inherited from the Germans after World War I. In the cadre mobilisation the garrisons were responsible of the mobilisation and also training of the troops and force protection. This system was soon found out to be too rigid for Finnish purposes.
Mobilising troops based on cadre was substituted by a territorial system which had its roots in Norway. The development and transformation was led by general (then colonel) Leonard Grandell. In the territorial system Military Districts were responsible for the mobilisation. The development and implementation of the territorial system took more than ten years and required both luck and perseverance. The territorial system was put to use in 1934.
During the period this study examined, the mobilisation system was used on three occasions. For the first time the system was used during the Munich crisis in September 1938. This chain of events, known as the September Crisis, served as a dress rehearsal for Finnish mobilisation system. Based on the dress rehearsal the system was developed to be more flexible in calling reservists into service. These developments included ready made order cards, an innovation which enabled rapid military exercises.
Next time the mobilisation system was needed was prior to Winter War. The mobilisation for Winter War was, dispite the negative assumptions, put into effect in an orderly fashion by calling reservists into additional military exercises. However, the demobilisation plan suffered from flaws, hence the mobilisation ability diminished after the Winter War. Due to tensions in the region a significant number of troops remained in active duty. Between Winter and Continuation War the role of the Finnish White Guard, as part of the mobilisation system, grew, and the number of mobilisation sites were increased. The Finnish mobilisation system was at its best in the spring of 1941.
For the third time the mobilisation system was put to test at the eve of the Continuation War. Again the mobilisation was carried out successfully, and was implemented without major problems. After the successful offensive phase parts of the Army were demobilised to provide work force to boost the economy. This partial demobilisation was conducted following the principles of the mobilisation in the preceding summer. These troops were again called into service prior to Soviet main attack in June 1944. The system proved efficient both for mobilisation and demobilisation.
The demobilisation after the Continuation War was also successful and the readiness to remobilise was kept high. This readiness and the overall mobilisation ability were, however, demolished by the Soviet oversight comission by ordering Finns to store all military materiel in central depots. As a consequence, had the Soviet Union had a will to invade Finland in the spring of 1945 or soon after, there were little the Finns could have done to prevent it.
Itsenäistymisen alkuvuosina armeijan liikekannallepano perustui saksalaisilta ensimmäisen maailmansodan jälkeen perittyyn kaaderiperustamiseen. Kaaderiperustamisjärjestelmässä joukko osastot toimivat perustamispaikkoina ja niiden tehtäviin kuuluivat koulutus, liikekannallepanon suojaaminen suojajoukkona ja itse liikekannallepano. Järjestelmä todettiin nopeasti suomalaisiin olosuhteisiin liian kankeaksi.
Myöhemmin kaaderiperustamisen tilalle kehitettiin aluejärjestelmä. Aluejärjestelmässä liikekannallepano erotettiin joukko-osaston tehtävistä ja vastuu annettiin aluejärjestölle. Aluejärjestelmän kehitystyö oli vaiherikas yli kymmenen vuoden ajanjakso, jonka aikana uuden järjestelmän käyttöönottoon tarvittiin niin onnea kuin ihmisten päättäväisyyttä. Aluejärjestelmä otettiin käyttöön toukokuun alussa 1934. Aluejärjestelmän alkuidea on peräisin Norjasta. Aluejärjestelmän kehittämisestä ja vaihtamisesta kaaderiperustamisen tilalle vastasi silloinen eversti Leonard Grandell.
Liikekannallepanojärjestelmää tarvittiin tutkittuna aikana kolme kertaa. Ensimmäisen kerran järjestelmää käytettiin Münchenin kriisin aikana syyskuussa 1938. ”Syyskuun kriisinä” tunnettu tapahtumaketju toimi eräänlaisen liikekannallepanon kenraaliharjoituksena. Kenraaliharjoituksen tärkein kehitysaskel oli henkilöiden kutsumisen joustavoittaminen. Kehitystyön avulla sodan ajan joukkoja voitiin kutsua ylimääräisiin harjoituksiin valmiiksi tehdyillä kutsukorteilla.
Seuraavan kerran järjestelmää tarvittiin ennen talvisotaa. Talvisodan liikekannallepano onnistui ennakkoarvioista poiketen – rauhallisesti ja kutsumalla reserviläiset ylimääräisiin harjoituksiin. Talvisodan jälkeen kotiuttamisen – demobilisaation – suunnittelussa oli kuitenkin puutteita. Liikekannallepanokyky laski tämän seurauksena. Tilanne Suomen lähialueella säilyi kireänä ja suojajoukkojen määrä pidettiin korkeana. Välirauhan aikana suojeluskuntajärjestön rooli liikekannallepanojärjestelmän osana kasvoi ja perustamispaikkoja hajautettiin merkittävästi talvisodasta. Liikekannallepanojärjestelmä kehittyi huippuunsa vuoden 1941 kevään aikana.
Kolmannen kerran liikekannallepanojärjestelmää tarvittiin jatkosodan liikekannallepanossa. Liikekannallepano onnistui erittäin hyvin ja jälleen ilman häiriöitä. Hyökkäysvaiheen menestyksen jälkeen osa kenttäarmeijasta kotiutettiin talouselämän tarpeisiin. Kotiuttaminen tehtiin samoilla periaatteilla kuin perustaminen oli tehty edellisenä kesänä. Kotiutetut joukot kutsuttiin uudelleen palvelukseen ennen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkamista kesäkuussa 1944. Järjestelmä toimi joustavasti molempiin suuntiin.
Jatkosodan jälkeinen demobilisaatio onnistui hyvin. Sodan jälkeisinä hetkinä liikekannallepanokyky säilyi korkeana. Rauhansopimusta valvomaan tullut Liittoutuneiden valvontakomissio kuitenkin romutti liikekannallepanokyvyn pakottamalla suomalaiset varastoimaan kaiken sotamateriaalinsa keskusvarikoihin. Suomi oli menettänyt liikekannallepanojärjestelmänsä ja samalla liikekannallepanokykynsä. Jos Neuvostoliitto olisi halunnut vallata Suomen vuoden 1945 keväällä tai sen jälkeen, ei sen estämiseksi olisi ollut tehtävissä paljoakaan.
In the first years of independence the mobilisation of troops was based on the cadre, a concept inherited from the Germans after World War I. In the cadre mobilisation the garrisons were responsible of the mobilisation and also training of the troops and force protection. This system was soon found out to be too rigid for Finnish purposes.
Mobilising troops based on cadre was substituted by a territorial system which had its roots in Norway. The development and transformation was led by general (then colonel) Leonard Grandell. In the territorial system Military Districts were responsible for the mobilisation. The development and implementation of the territorial system took more than ten years and required both luck and perseverance. The territorial system was put to use in 1934.
During the period this study examined, the mobilisation system was used on three occasions. For the first time the system was used during the Munich crisis in September 1938. This chain of events, known as the September Crisis, served as a dress rehearsal for Finnish mobilisation system. Based on the dress rehearsal the system was developed to be more flexible in calling reservists into service. These developments included ready made order cards, an innovation which enabled rapid military exercises.
Next time the mobilisation system was needed was prior to Winter War. The mobilisation for Winter War was, dispite the negative assumptions, put into effect in an orderly fashion by calling reservists into additional military exercises. However, the demobilisation plan suffered from flaws, hence the mobilisation ability diminished after the Winter War. Due to tensions in the region a significant number of troops remained in active duty. Between Winter and Continuation War the role of the Finnish White Guard, as part of the mobilisation system, grew, and the number of mobilisation sites were increased. The Finnish mobilisation system was at its best in the spring of 1941.
For the third time the mobilisation system was put to test at the eve of the Continuation War. Again the mobilisation was carried out successfully, and was implemented without major problems. After the successful offensive phase parts of the Army were demobilised to provide work force to boost the economy. This partial demobilisation was conducted following the principles of the mobilisation in the preceding summer. These troops were again called into service prior to Soviet main attack in June 1944. The system proved efficient both for mobilisation and demobilisation.
The demobilisation after the Continuation War was also successful and the readiness to remobilise was kept high. This readiness and the overall mobilisation ability were, however, demolished by the Soviet oversight comission by ordering Finns to store all military materiel in central depots. As a consequence, had the Soviet Union had a will to invade Finland in the spring of 1945 or soon after, there were little the Finns could have done to prevent it.
Kokoelmat
- Julkaisut [500]