Ilmatähystyspalveluksesta alueelliseen ilmavalvontaan : Suomen ilmavalvonnan kehittäminen 1930-1942
Pajunen, Jussi (2017-01-20)
Pajunen, Jussi
Maanpuolustuskorkeakoulu
Sotahistoria
Tohtoriopiskelijan väitöskirja
Maanpuolustuskorkeakoulu
20.01.2017
Julkinen
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-2837-0
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-2837-0
Tiivistelmä
Tämän väitöskirjan tehtävänä on tutkia Suomen ilmavalvonnan ja sen yhteistoiminnan kehittäminen vuosina 1930–1942. Tutkimuksessa haetaan vastausta kysymykseen, vastasivatko ilmavalvonnan järjestelyt ilmauhkaa, ajanmukaista ajattelua ilmasodankäynnistä ja yhteistoimintaosapuolien tarpeita. Tutkimuksessa yhdistyvät sotalaitoksen, sotataidon ja sotien historia. Tutkimusmenetelmänä on lähdekriittinen sisällönanalyysi, ja tutkimus nojautuu valtaosin alkuperäislähteisiin.
Ilmavalvonnan kehittäminen Suomessa käynnistyi 1930-luvun alussa. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että ilmauhka oli merkittävin ilmavalvonnan kehittämistä ohjannut tekijä. Ilmavalvontaverkon laajuus ja painopiste määrittyivät arvioidun ilmauhkan perusteella. Yllätyshyökkäyksen uhka edellytti nopeaa toimintavalmiutta. Ilmavalvonnan järjestelyt vastasivat suurelta osin ilmauhkaa läpi tutkimusajanjakson.
Tutkimuksen perusteella voidaan arvioida, että ilmavalvonnan järjestelyt eivät sellaisenaan vastanneet talvi- ja jatkosodan aikana ajanmukaista suomalaista ajattelua ilmasodankäynnistä, koska ilmavalvontaa kehitettiin ensisijaisesti ilmatorjunnan ja väestönsuojelun tukemiseen. Tutkimus osoittaa, että useissa aikaisemmissa tutkimuksissa esitetty tulkinta douhetismin ja defensiivisen ilmapuolustuksen välisestä vastakkainasettelusta 1930-luvun Suomessa ei ole kestävä, vaan vastakkain olivat ennemminkin hyökkäävän ja defensiivisen ilmapuolustuksen koulukunnat. Vaikka suomalainen ajattelutapa ilmasodankäynnistä siirtyi kohti defensiivisen ilmapuolustuksen painotuksia 1930-luvun viimeisinä vuosina, ei ilmavalvonnan kehittäminen seurannut perässä. Ilmavalvonnan järjestelyt vastasivat suurvaltailmavoimien muodostamaan uhkaan teollisuus- ja asutuskeskuksia vastaan.
Tutkimuksesta ilmenee, että ilmavalvonta palveli ensisijaisesti ilmatorjunnan ja väestönsuojelun tarpeita. Ilmavalvonnan yhteistoiminta hävittäjien kanssa oli ongelmallista läpi tutkimusajanjakson. Ennen radioiden lisääntymistä ja jatkosodan asemasotavaiheen aikana tehtyä yhteistoiminnan tiivistämistä ilmavalvonta ei kyennyt hävittäjäohjaukseen muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Hävittäjien tukeminen nousi jatkosodan asemasotavaiheen aikana ilmavalvonnan päätehtäväksi.
Tutkimustulokset osoittavat, että ilmatähystyspalveluksesta kiinteäksi ilmavalvonnaksi ja edelleen alueelliseksi ilmavalvonnaksi muokkautunut kokonaisuus oli aikakautensa luomus, jonka kehittämiseen vaikuttivat ilmauhka, käytössä olleet resurssit, ilmavoimien käyttöperiaatteissa tapahtuneet muutokset ja yhteistoimintaosapuolien tarpeet. Suomen ilmavalvontaa ei muodostettu improvisoimalla, vaan sitä kehitettiin verrattain systemaattisesti. Alueellisen ilmavalvonnan alasajoon vuoden 1942 lopulla johtivat niin hyökkäyssodankäynnin ja valloitettujen alueiden valvonnan asettamat vaatimukset kuin hävittäjien tukemisen painottuminenkin. Alueellinen ilmavalvonta korvattiin ilmavalvontapataljoonilla ja ilmavalvontakomppanioilla.
Ilmavalvonnan kehittäminen Suomessa käynnistyi 1930-luvun alussa. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että ilmauhka oli merkittävin ilmavalvonnan kehittämistä ohjannut tekijä. Ilmavalvontaverkon laajuus ja painopiste määrittyivät arvioidun ilmauhkan perusteella. Yllätyshyökkäyksen uhka edellytti nopeaa toimintavalmiutta. Ilmavalvonnan järjestelyt vastasivat suurelta osin ilmauhkaa läpi tutkimusajanjakson.
Tutkimuksen perusteella voidaan arvioida, että ilmavalvonnan järjestelyt eivät sellaisenaan vastanneet talvi- ja jatkosodan aikana ajanmukaista suomalaista ajattelua ilmasodankäynnistä, koska ilmavalvontaa kehitettiin ensisijaisesti ilmatorjunnan ja väestönsuojelun tukemiseen. Tutkimus osoittaa, että useissa aikaisemmissa tutkimuksissa esitetty tulkinta douhetismin ja defensiivisen ilmapuolustuksen välisestä vastakkainasettelusta 1930-luvun Suomessa ei ole kestävä, vaan vastakkain olivat ennemminkin hyökkäävän ja defensiivisen ilmapuolustuksen koulukunnat. Vaikka suomalainen ajattelutapa ilmasodankäynnistä siirtyi kohti defensiivisen ilmapuolustuksen painotuksia 1930-luvun viimeisinä vuosina, ei ilmavalvonnan kehittäminen seurannut perässä. Ilmavalvonnan järjestelyt vastasivat suurvaltailmavoimien muodostamaan uhkaan teollisuus- ja asutuskeskuksia vastaan.
Tutkimuksesta ilmenee, että ilmavalvonta palveli ensisijaisesti ilmatorjunnan ja väestönsuojelun tarpeita. Ilmavalvonnan yhteistoiminta hävittäjien kanssa oli ongelmallista läpi tutkimusajanjakson. Ennen radioiden lisääntymistä ja jatkosodan asemasotavaiheen aikana tehtyä yhteistoiminnan tiivistämistä ilmavalvonta ei kyennyt hävittäjäohjaukseen muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Hävittäjien tukeminen nousi jatkosodan asemasotavaiheen aikana ilmavalvonnan päätehtäväksi.
Tutkimustulokset osoittavat, että ilmatähystyspalveluksesta kiinteäksi ilmavalvonnaksi ja edelleen alueelliseksi ilmavalvonnaksi muokkautunut kokonaisuus oli aikakautensa luomus, jonka kehittämiseen vaikuttivat ilmauhka, käytössä olleet resurssit, ilmavoimien käyttöperiaatteissa tapahtuneet muutokset ja yhteistoimintaosapuolien tarpeet. Suomen ilmavalvontaa ei muodostettu improvisoimalla, vaan sitä kehitettiin verrattain systemaattisesti. Alueellisen ilmavalvonnan alasajoon vuoden 1942 lopulla johtivat niin hyökkäyssodankäynnin ja valloitettujen alueiden valvonnan asettamat vaatimukset kuin hävittäjien tukemisen painottuminenkin. Alueellinen ilmavalvonta korvattiin ilmavalvontapataljoonilla ja ilmavalvontakomppanioilla.
Kokoelmat
- Julkaisut [500]