SANKARILLISESTA ITSEMURHASTA.

    Tämä Pekka Peitsen kirjoitus, joka on päivätty 3. 3.1944 (Suomen Kuvalehti N:o 10/1944), julkaistaan uudelleen vavahduttavana sodan aikaisena erittelynä siitä, mikä on yksilön mikä kansakunnan sankarillisen elämänsä uhraamisvelvoituksen eroavaisuus. Tämä on paikallaan myös siksi, että tätä kirjoitusta on myöhemmin sanomalehtikirjoituksissa käytetty vääristellen Kekkosta vastaan, jolloin on myös vedetty esille hänen kielteinen kantansa talvisodan rauhantekoon. Nyt lukijalla on tilaisuus omakohtaisesti langettaa tuomionsa tai hyväksymisensä kirjoituksen sisältämistä ajatuksista. Ilmestyessään kirjoitus herätti suurta huomiota ja käänsi monen ajatukset äärimmäissuunnitelmista rauhallisen ajattelun ja tyynen ponnistelun tielle.

    Julkisuuteen on juuri saatettu ne ehdot, joilla Venäjä olisi valmis solmimaan aselevon taikka rauhan Suomen kanssa. Englantilaisissa ja amerikkalaisissa lehdissä rauhanehdot on luonnehdittu kohtuullisiksi ja suopeiksi. Meidän käsityksemme mukaan ne ovat armottoman kovat ja mahdottomatkin.

    Rauhanehtojen tiedusteleminen on johtanut siihen, että Suomen on nyt tehtävä valintansa. Esillä on kaksi vaihtoehtoa: joko hyljätä tarjottu rauha hirvittävine vaatimuksineen ja jatkaa sotaa loppuun saakka, oli se sitten mikä tahansa, taikka hyväksyä ehdot ja siten irroittautua sodasta. Onko vielä olemassa kolmaskin tie: voittaa neuvotteluilla lievennyksiä ehtoihin, on tietymätöntä mutta vähemmän todennäköistä.

    Suomi on uudelleen joutunut tekemään raskaan ratkaisun sodan ja rauhan kysymyksestä. Vuonna 1940 oli ratkaisu vaikea, mutta silloin olimme pakkotilassa, mikä seikka tosin suurelle osalle kansaa tuli selväksi vasta rauhanteon jälkeen. Nyt Suomi ei ole pakkotilassa, mutta sotilaallinen kehitys nimenomaan Venäjän rintamalla on jo pitemmän aikaa osoittanut niin vakavia huononemisen merkkejä, että me saatamme ehkä läheisessäkin tulevaisuudessa joutua pakkotilaan. Se ei kenties olisi kuitenkaan sotilaallinen pakkotila, vaan pikemminkin jonkinlainen poliittinen pakkotila. Juuri nämä perspektiivit ovat olleet määrävinä, kun hallitus on ryhtynyt toimenpiteisiin Venäjän rauhanehtojen selvillesaamiseksi.

    Eiköhän jokaisen suomalaisen ensimmäinen ajatus Venäjän ehdot kuultuaan ole ollut: ei millään hinnalla. Vapautetun ja valtakunnan yhteyteen liitetyn Karjalan luovuttaminen ilman miekaniskua olisi petos paljon kärsineitä ja suurenmoisesti kestäneitä karjalaisia kohtaan, petos, jonka turmiolliset vaikutukset eivät rajoittuisi suinkaan vain karjalaisiin, vaan pian näkyisivät koko yhteiskunnassamme. Kuinka voitaisiin vapaaehtoisesti luopua ikivanhoista suomalaisista asuma-alueista, joiden vapauttaminen vihollisen käsistä on vaatinut lunnaikseen niin monen nuoren soturin kalliin elämän? Kuinka me voisimme ryhtyä taistelemaan asetovereitamme vastaan, jotka ovat olleet sotimassa meidän rajoillamme? Miten voisimme suostua siihen, että armeijamme hajoitettaisiin ja me joutuisimme vaille kaikkea sotilaallista voimaa ahnaan suurvallan uhatessa meitä epäedullisten rajojemme takaa? Monet tällaiset kysymykset nousevat vaativina ja vastustamattomina mieleen, kun ajattelee meille tarjottuja rauhan ehtoja.

    Ja me päättelemme silloin näin: Voi olla mahdollista, että suurvaltojen sota ei tule saamaan sellaista käännettä, joka takaisi meille onnellisen lopputuloksen. Siinä tapauksessa me joudumme taistelemaan musertavaa ylivoimaa vastaan. Mutta me olemme valmiit siihen. Me haluamme puolustaa oikeuttamme tähän suomalaiseen isänmaahan viimeiseen mieheen saakka. Jos me kuolemme, olemme kuolemallamme osoittaneet maailmalle, että ihmiselämä on pieni ja halpa, kun on kysymyksessä isänmaan oikeuden ja kunnian puolustaminen. Olkoon, että hyvin suojassa olevat kansat sanovat tälle tielle lähtemistä itsemurhaksi. Jos se osoittautuu siksi, on se kuitenkin ollut sankarillinen itsemurha.

    Mutta tämä on huonoin vaihtoehto. Viisaasti tosin teemme, jos varustaudumme juuri huonoimman varalle. Kehitys voi kuitenkin saada uuden suunnan, joka yllättävästi antaa jatkuvalle taistelullemme menestymisen edellytykset. Jos sitä ennen olemme heikkoina luopuneet taistelusta, emme enää voi tarttua uusiin mahdollisuuksiin kiinni.

    Kaikki tekijät, jotka vetoavat meidän tunteisiimme, puhuvat voimakkaasti alistumista ja taistelusta luopumista vastaan, kun sen ehdot ovat musertavan raskaat.

    Yksityisen kansalaisen edesvastuu elämästään koskee pääasiassa häntä itseään. Hän voi omasta kohdastaan päätellä, että hänen ja hänen läheistensä elämällä ei ole arvoa, jos maata kohtaa onnettomuus. Jos on vähäisinkin mahdollisuus tuon onnettomuuden torjumiseen hänen elämänsä hinnalla, miksi hän ei tätä uhria antaisi. Mutta kun kyseessä on koko kansan elämä ja kohtalo, silloin ratkaisulla on laajemmat mittasuhteet kuin yksityisen ihmisen elämästä päätettäessä. Me saatamme sanoa itsestämme: minä panen mielihyvin elämäni peliin torjuakseni viimeiseen saakka maata kohtaavan onnettomuuden. Mutta meillä ei ole yhtä hyvää oikeutta sanoa: minä panen kansan elämän peliin yrittääkseni viimeiseen saakka torjua maata kohtaavaa onnettomuutta. Yksityisellä kansalaisella on omat kunniakäsitteensä, oma käsityksensä siitä, millä hinnalla oikeudesta on pidettävä kiinni jne. Mutta kansan säilyminen ja menestys saattavat vaatia noudatettavaksi esim. muita kuin yksityisen kansalaisen kunniakäsitteitä. Kansalle on pyrittävä kaikissa olosuhteissa turvaamaan jatkuva mahdollisuus elämään. Mies voi kuolla sankaruuden vuoksi, mutta mies, joka johtaa kansansa kuolemaan oman sankarillisen käsityksensä mukaisesti, ei ole tuntenut edesvastuuta kansaansa kohtaan.

    Adolf Hitler on kirjoittanut teoksessaan "Taisteluni" seuraavat sanat:

    "Diplomatian on pidettävä huoli siitä, ettei kansa joudu sankarimaisesti tuhoon ja turmioon, vaan että se saadaan käytännöllisellä tavalla säilytetyksi ja pysytetyksi pystyssä. Jokainen tie, joka johtaa siihen, on tarkoituksenmukainen ja sitä seikkaa, ettei sellaiselle tielle lähdetä, täytyy pitää velvollisuuden unohtamisen rikoksena."

    Toinen saksalainen valtiomies, sotamarsalkka ja presidentti Hindenburg on lausunut:

    "Kansan elämässä saattaa esiintyä hetkiä, jolloin uhrautumista kunnian vuoksi ei ole sallittava, vaan jolloin itsesäilytys on historiallinen välttämättömyys."

    Nämä sitaatit on pantu tähän tukemaan sitä edellä esitettyä käsitystä, että kansan kohtalonkysymyksiä ei saa ratkaista samanlaisten seikkojen perusteella kuin yksityinen mies ratkaisee omat kohtalonkysymyksensä. Rohkea mies, joka oikeutta puolustaessaan silmääräpäyttämättä astuu kuolemaan, on velvollinen muistamaan, kun hän joutuu määräämään kansan, siis nyt elävien ja tulevien sukupolvien kohtalosta, että asia on ratkaistava ei hänen henkilökohtaisten luonteenominaisuuksiensa mukaan vaan kansan menestyksen ja säilymisen kannalta tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Toisin sanoen: me emme saa reagoida kansaa koskevissa asioissa samalla tavalla kuin meitä itseämme henkilökohtaisesti koskevissa asioissa.

    Kun tämä kirjoitus on luettavana, on varmaan jo tiedossa, minkä osan Moskovan tarjoamat ehdot täällä ovat saaneet. On ilmeistä, että asialla on venäläisten kannalta olevinaan siksi kiire, että vastauksen antamiselle ei haluttane jättää kovin pitkää aikaa. Emme ehätä tapahtumien edelle arvailemaan asian päättymistä, varsinkin kun mahdollisuuksia tietenkin on olemassa ehtojen muuttumiseen. Mutta se lienee sallittua sanoa, että Moskova ei ole jaksanut ymmärtää, kuinka tavattoman tärkeä liittoutuneiden politiikalle olisi ollut Suomen saaminen irroitetuksi sodasta. Jos Suomi olisi saanut kohtuulliset rauhanehdot, joissa olisi Atlantin peruskirjan ylevät periaatteet toteutettu käytännössä, se olisi antanut Euroopan pienille valloille perusteltua tukea luottaa liittoutuneiden sodanpäämäärien oikeudenmukaisuuteen. Suomi on ollut monelle pienelle kansalle esikuva taistellessaan kansallisen vapautensa puolesta. Jos Suomelle olisi annettu oikeudenmukainen rauha, olisi se osoittanut, että suurvallat kunnioittavat pienten kansain oikeuksia ja niiden taistelua oikeuksien puolesta. Mutta voimantunnossaan ei Neuvostoliitto ole katsonut tarpeelliseksi kiinnittää huomiota kysymyksen suureen propagandamerkitykseen. Ehdot on annettu niin kovat, että pienten kansojen halu vedota Neuvostoliiton oikeudenmukaisuuteen ei tule nousemaan siitä nollapisteestä, missä se on ollut.

    Suomen kansa elää äärimmäisen vaikeaa ja vakavaa aikaa. Jaksammeko pysyä koossa ja luottaa toisiimme, siinä on onnistumisemme ehto ja avain. Nyt tarvitaan yksituumaisuutta enemmän kuin koskaan ennen; mutta kun myrsky riehuu, silloin tulevat salakarit näkyviin.

    Suomen kansa seuraa jännittyneellä huolella rauhan asian kehittymistä, sillä rauhan halu ja rauhan tarve on yleinen ja vilpitön. Myös syntymättömät sukupolvet katsovat niitä miehiä, joiden käsissä on ratkaisu.