Sotaa seuraa työttömyys.

Maan, joka on joutunut sotaan, täytyy selvitä kahdesta pahasta: sodasta ja sodanjälkeisestä rauhasta. Jälkimmäinen paha on siinä mielessä vielä pahempi, että se puoli, joka selviää sodasta, siis ns. voittaja, ei aina selviä kunnialla rauhasta. Siitä tarjoaa historia meille monia esimerkkejä, joista tuoreinta elämme katkerasti parasta aikaa. Jos edellisen maailmansodan voittajavallat olisivat kyenneet voittamaan myös rauhan, emme olisi ajautuneet näin pian uuteen, entistä tuhoisampaan sotaan.

On merkillepantavaa, kuinka esimerkiksi meillä tuntuu kansalaisten parissa olevan varsin yleisenä sellainen käsitys, että rauhan tulo selvittää kaikki ne vaikeudet ja pulmat, jotka nyt sodan aikana ovat olleet ns. kotirintamalla havaittavana. Lähtökohtana, jota ei kenties erikseen tarvitsisi mainitakaan, on tällöin luja usko siihen, että me saamme oikeudenmukaisen rauhan, jonka takana on koko kansa. Ajatuksenkulku, kun luotetaan rauhan palauttavan olot suunnilleen sellaisiksi kuin ne olivat syksyllä 1939, on tietenkin tämä: kun asepalvelukseen sidottu työvoima saadaan rauhan tehtäviin, voidaan kaikki työt saattaa käyntiin entisessä laajuudessaan, ja samalla voidaan ne monet välttämättömät tehtävät, jotka ovat olojen pakosta jääneet kesannoksi, taas suorittaa.

Mutta tällaiset kuvitelmat tulevat valitettavasti osoittautumaan rauhan tultua vääriksi. Päinvastoin meidän on varauduttava suorastaan suureen joukkotyöttömyyteen. Niin paljon kuin sodan jäljeltä onkin kohennettavaa ja uudesti rakennettavaa, niin paljon kuin tarvitaankin työtä elämänmenon saattamiseksi ennalleen, niin sittenkin tulevat ensimmäiset vuodet sodan jälkeen tarjoamaan valtiovallalle monia vaikeuksia työmahdollisuuksien varaamisessa kaikille työtä tekeville. Vastaavanlainen kokemus on tehty yleensä kaikkialla ja yleensä kaikkien sotien jälkeen.

Tähän vaikuttavat monet tekijät: raaka-aineiden puute, sekavat taloudelliset olot maailmalla ja siitä johtuvat vientimahdollisuuksien epävarmuus, naistyövoiman sijoittuminen sodan aikana teollisuuteen, rintamalta palaavien ammattitaitoa vailla olevien suuri lukumäärä jne. Varsinkin ensimmäiset ajat demobilisaation jälkeen saattavat olla erittäin vakavat, sillä elinkeinoelämä ei kykene yhtäkkiä mukautumaan uusien olosuhteitten asettamiin vaatimuksiin.

On tietenkin varmaa, että vastuunalaiset valtionelimemme ovat selvillä tulevista vaikeuksista, samaten kuin selvillä täytyy myös olla, että valmisteluja niiden voittamiseksi ei koskaan suoriteta liian aikaisin. Niinkuin yleisesikunnat huolehtivat jo sodan kestäessä demobilisaatiosuunnitelmien laatimisesta, niin tulee maan siviilihallinnolla olla kiinteä ohjelma työkysymysten hoitamiseksi sodan päätyttyä, tulipa rauha kuinka yllättäen tahansa.

Suomen osalta ovat olosuhteet eräässä mielessä tosin varsin onnelliset: meillä on iso työmaa, johon voidaan sijoittaa käytännöllisesti katsoen kaikki työtä vailla olevat, nimittäin metsätyöt. Teollisuuslaitostemme puutavaravarastot on vuosien mittaan kulutettu tarkalleen loppuun, ne on saatava täyteen. Kotimaa tarvitsee runsaat määrät sahatavaraa rakennustöitä varten, ulkomaat taas tarvitsevat suorastaan rajattomasti puutavaratuotteita, vallan kaikkea lajia. Menekistä ei suinkaan ole puutetta, ja jos puutavarateollisuus saadaan työskentelemään koko kapasiteetillaan, kyllä maassa hihat heiluvat.

Mutta metsätyöt eivät pulmaa kokonaisuudessaan sittenkään ratkaise. Meillä on nyt teollisuuden palveluksessa paljon naisia. Mikä on heidän tuleva kohtalonsa, kun miehet palaavat rintamalta entisiin tehtäviinsä? Meillä on epälukuisissa virastoissamme ns. henkisissä tehtävissä runsaasti väkeä, jonka on väistyttävä tämäntapaisista toimista joko sen vuoksi, että työt tyystin loppuvat taikka siksi, että sodasta vapautuu pätevämmät henkilöt heidän tilalleen. Mikä on heidän osansa? Meillä on asepalveluksessa paljon nuoria, jotka ovat menettäneet ammattikoulutukseen tavallisesti käytetyt vuodet, mutta joiden saama pohjasivistys menee hukkaan, jos heidät heitetään savottaan. Ehkäpä yhteiskunta ei kykene aluksi järjestämään työtä kaikille tutkinnonkaan suorittaneille, jotka palaavat siviiliin.

Tämäntapaisten ryhmien olemassaolo, joiden asemaa ei metsätöillä kyetä selvittämään, pakottaa valtiovaltaa ajattelemaan toisenlaista ratkaisua. Ja silloin on empimättä tartuttava suuriin asioihin käsiksi. Tarkoitamme ensi sijassa vesivoimalaitoksia ja vuoriteollisuutta.

Maailmassa näkyy olevan kahdenlaisia valtakuntia: toiset rakentavat valtavia teollisuuslaitoksia sodan alla ja turvaavat siten sodankäynnin menestyksen, toiset suorittavat tarpeelliset rakennustyöt sodan jälkeen. Kolmaskin laji on: ne, jotka eivät rakenna koskaan, mutta niistä ei nyt ole kysymys. Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat ovat erikoisesti ensimmäisen lajin valtakuntia. Ihmeteltävän lyhyessä ajassa kykeni Saksa 1930-luvun keskivaiheilta lähtien rakentamaan teollisuuslaitokset, joiden turvin sotaan varustautuminen ja sodan käynti on sujunut koko maailmaa hämmästyttävällä tehokkuudella. Neuvosto-Venäjän teollisuudesta emme tiedä yksityiskohtia, mutta kun puu tunnetaan hedelmistään, voimme arvata, että maassa on eri viisivuotissuunnitelmien tuloksena nimenomaan Venäjän takapajuiset olot huomioonottaen otettu valtavia kehitysaskelia. Yhdysvaltojen teollisuuden suuruudesta meillä on aina ollut oikeaan suuntaan käyvä käsitys, mutta me olemme tuskin tienneet, kuinka Roosevelt on kiinnittänyt valtavia pääomia erityisesti voimalaitosten rakentamiseen. Boulderin sekä Grand Couleen voimalaitokset, joista jälkimmäinen täysin valmiina tulee olemaan 10 kertaa suurempi kuin Venäjän suurin voimalaitos Dnjepropetrovskissa, ovat osoituksia siitä, mitenkä pitkällä tähtäimellä työskentelevä valtionjohto voi kohdistaa vapaana olevan työvoiman maata eniten hyödyttäviin tehtäviin.

Suomi on ilmeisesti luettava niihin valtioihin, jotka rakentavat teollisuutensa sodan jälkeen. Meillä tosin rakennettiin ja uudenaikaistettiin 1930-luvulla yksityisten toimesta suuriakin teollisuuslaitoksia, mutta valtio ei suorittanut sitä perustavaa työtä, jonka suojissa yksityinen yritteliäisyys olisi päässyt kukoistamaan. Eräät suuret vesivoimalaitokset, joiden rakentamiseen nimenomaan valtion toimesta meillä olisi edellytyksiä, ja joita yksityisillä varoilla ei suorastaan kyetä saamaan aikaan, ovat jääneet rakentamatta. Ehkä siihen olisi ollut tilaisuus jo 1930-luvun alkuvuosien vakavan työttömyyden aikana, jolloin valtio ohjasi työtä etsivät pääasiassa maantietöihin, jotka olivat käynnissä purevilla talvipakkasillakin. Ja ainakin pulavuosien päätyttyä valtiolla olisi ollut varaa voimalaitosten rakennustöiden aloittamiseen. Monet asiat maanpuolustuksenkin kannalta olisivat toisin, jos sanokaamme Oulujoen vesivoimat olisi ajoissa valjastettu.

Rauhan tultua tämän sodan päätyttyä meillä on uusi etsikkoaika, jolloin edellä kosketellut laiminlyönnit voidaan korvata. Ne vuodet sodan jälkeen, jolloin elinkeinoelämää kahlehtivat monet rajoitukset ja jolloin yksityinen yritteliäisyys ei vielä pääse täydellä tehollaan toimimaan, on valtiovallan tehtävänä suunnata vapaa työvoima sellaisille aloille, joista maan tulevalle taloudelliselle nousulle on eniten hyötyä. Empimättä tulevat suuret vesivoimalaitokset ja vuorikaivokset tällöin etualalle. Nämä työt ovat lisäksi siihen määrään monipuolisia, että mitä erilaisimmille henkilöryhmille voidaan tarjota edellytyksiä vastaavaa työtä, siis niillekin, joiden mutkaton lähettäminen metsätöihin olisi kansantaloudellista tuhlausta.

Varmasti on paikallaan korostaa juuri tässä vaiheessa sitä, että valmiit suunnitelmat demobilisaation jälkeistä työttömyyttä varten on laadittava hyvissä ajoin. Tämä näyttää sitäkin enemmän tarpeelliselta, kun esim. sellainen kysymys kuin rintamamiesten maansaanti on yhä edelleenkin onnettomasti avoimena. Aikaa on sitä varten ollut, mutta selvää ei vain ole tullut. Ja sen, jos minkä, täytyy olla niin valmiina, että heti, kun sota on päättynyt, asuttaminen itse käytännössä on voitava aloittaa.

Parasta säästämistä valtion taholta olisi näin ollen, että nopeassa tahdissa valmistettaisiin suuripiirteinen rakennusohjelma, joka sisältäisi valtion toimesta demobilisaation jälkeistä työttömyyskautta varten suoritettavien töitten suunnitelman. Sitä laadittaessa olisi kerrankin syytä luopua sellaisesta pikkusieluisuudesta, joka niin surullisesti luonnehti 1930-luvun työttömyyspolitiikan johtoa.

18.11.1943.