Perusta hyvinvoinnillemme

LIIMATAINEN

12/8 1967

Yhdeksi mielenkiintoisimpia puheita, mitä meillä tämän poutakesän aikana on pidetty, näyttää jäävän kulkulaitosministeri Leo Suonpään tervehdys rautatieläisten ammattiliiton kokoukselle. Kuten valistuneet lukijat hyvin tietävät, on Suonpäätä mainittu kommunistien jyrkän suunnan nokkamieheksi.

  Suonpää kosketteli Suomen rautatielaitoksen kehnoa kannattavuutta ja totesi, että kuljetusmaksujen korottamisella pulmasta ei enää selvitä. On pakko ryhtyä rationalisoimaan niin että menot ja tulot voitaisiin saada jos ei vallan tasapainoon, niin kuitenkin hieman lähemmäs toisiaan. Ja kun tulojen lisäämisellä - kuten sanottu - on omat rajansa, on ryhdyttävä alentamaan menoja.

  Tämä ei nyt ole niin päätä huimaavan uutta julistusta, että Suonpäätä sen johdosta olisi alettava nimittää Suomen Liebermanniksi, mutta merkillepantavana puheena sitä yhden kovan linjan suomalaisen kommunistin suusta on pidettävä.

  Suonpää istuu nyt tuolilla, jossa hän joutuu vastaamaan valtionrautateiden asioista, myös niiden kannattavuudesta. Ja vaikka valtiovarainministerin huolena tietenkin on hankkia varat rautatielaitoksen tuottamien huimaavien tappioiden peittämiseen, on selvää, että kulkulaitosministeri ei voi jäädä vallan ulkopuoliseksi katsojaksi. Eikä hän selviä sillä, että hän syyttäisi aikaisempia hallituksia ja eduskuntia, jotka ovat rakentaneet kannattamattomia rataosuuksia, sillä asian ydin ei ole siinä. Eikä hän voi syyttää, että rautatiemme olisivat teknillisesti takapajuisia, sillä siinä suhteessa on ikikirotun Erkki Aallon aikana päästy paljon eteenpäin, vaikka paljon on vielä ja jatkuvasti tehtäväkin.

  Ministeri Suonpään lausunnon yhteydessä ei olekaan syytä pysähtyä pohtimaan rautateittemme tilaa. Asia antaa näet aihetta laajempiin tarkasteluihin.

  Vuoden 1918 jälkeisen ajan valtiolliselle elämällemme antoi leimansa vasemmiston epäsuopea tai vihamielinen suhtautuminen koko "valkoista" valtiovaltaa kohtaan. Tietenkin asia oli niin äärimmäisen vasemmiston parissa, mutta myös sosiaalidemokraattiemme keskuudessa oli itsepintaisesti vallalla mieliala tai tunnelma, jonka mukaan valtiovalta oli hallitsevan ja sortavan luokan rakennelma vuonna 1918 maahan lyödyn työväenluokan lannistamiseksi. Puolustuslaitos suojeluskuntajärjestöineen, oikeuslaitos, järjestysvalta jne. olivat porvarillisen luokkayhteiskunnan käsissä olevia aseita työväestön kurissapitämiseksi. Työnantaja taas oli riistäjä, jonka kanssa ei ollut muuta yhteistä kuin jatkuva vastakohtaisuus, jatkuva taistelu leivästä.

  Tämä perusasennoituminen lieveni vuosien mittaan, mutta vasta 1930-luvun lopulla, jolloin sosiaalidemokraatit tulivat maan hallitukseen, voidaan sanoa työväestön suhtautumisen valtiovaltaan kääntyneen positiiviseksi. Muutos tapahtui sitten tavattoman lyhyen ajan kuluessa. Kypsymisprosessin nopeus on merkkinä siitä, että vanhat kielteiset asenteet olivat ihmisten mielissä menettäneet voimansa ennen kuin tämä kehitys tuli näkyville käytännön poliittisessa toiminnassa. Tästä näkökulmasta katsottuna voidaan sanoa, että itsenäisen Suomen tärkeimpiä ja hedelmällisimpiä rakennusaikoja olivat 1930-luvun loppuvuodet, sillä niiden kestäessä vahvistuivat valtiollisen kypsyytemme juuret niin vahvoiksi, että 1940-luvun alkuaikojen kohtalokkaat koettelemukset voitiin kestää. Perustekijä oli vastuun mukanaan tuoma vastuuntunto.

  Ennen kuin voimme itsenäisenä valtakuntana katsoa luottavaisin mielin tulevaisuuteen on meidän talouselämämme piirissä käytävä läpi samantapainen kehitysvaihe kuin valtiollisella alalla 1930-luvun lopulla. Talouselämämme tasapainottomuus, sen kehityskulkua häiritsevät väkivaltaratkaisut, kokonaisuuden huomiotta jättäminen jne. ovat jatkuvasti häiritsemässä taloutemme tervehtymistä ja vahvistumista. Työnantajien ja työntekijöiden kesken olisi valtiovallan toimesta ja turvin saatava aikaan yhteistyö, jonka päämääränä tulisi olla taloudellisen kasvumme varmistaminen. Tämä on todella suomalaisen yhteiskunnan suuri kysymys tällä hetkellä. Erityisesti työmarkkinajärjestöt olisi saatava siinä määrin vastuuseen taloudellisesta nousustamme, että me yhteisin ponnistuksin voisimme turvata hyvinvointimme.

  Sen edistämiseksi on varmaan suoritettavissa organisatoorisia ja teknillisiä järjestelyjä, mutta ne eivät ratkaise pulmaa. Tässäkin on tärkeintä asennekysymys. Jokaisen kansalaisen olisi opittava käsittämään, että taloudellinen nousumme ei ole riippuvainen yksinomaan etevästä yrittäjästä tai ammattitaitoisesta työntekijästä tai tuotantoelämälle myönteisesti suhtautuvasta valtiovallasta, vaan kaikkien näiden ja muiden tekijäin yhteistyöstä. Erillisvaatimusten vieminen niin pitkälle, että kokonaisrakennelma ei sitä kestä, aiheuttaa aikanaan vahinkoa myös onnelliselle voittajalle. Jos esim. tuotantokustannukset nousevat niin paljon, että ulkomaankauppa kohtaa vaikeuksia, ja niiden poistamiseksi on maan rahan ulkomaista vaihtoarvoa huononnettava devalvaation avulla, ollaan todistamassa asioiden itsekkäästä hoitamisesta aiheutunutta yleistä takaiskua.

  Samaten kuin valtiollisen elämän piirissä kaikilla osapuolilla on lähtökohtana: tämä on meidän maamme, meidän on vastattava sen tulevaisuudesta, samaten taloudellisen elämän piirissä olisi kaikkien osapuolten voitava omaksua vastaava lähtökohta: tämä on meidän yhteinen taloutemme, meidän on varmistettava sille vahva asema siinä kansainvälisessä kilpailussa, jonka ulkopuolelle emme voi jättäytyä emmekä sallia jouduttavan.

  Työväenluokka valloitti itselleen 1930-luvun lopulla aseman valtiollisessa elämässä ja astui vastaamaan sen kansanvaltaisesta kehityksestä. Vastuun mukana tuli vastuuntunto.

  Mutta tilanne on nyt sama talouselämän alalla. Työväenluokka on valloittanut itselleen mm. työmarkkinaosapuolena aseman, josta käsin se ottaa osaa suuntaa määrääviin ratkaisuihin talouselämässämme. Siinä muodossa se kantaa vastuun taloutemme terveestä kehityksestä.

  Ministeri Suonpää on puheessaan kiinnittänyt huomiota tähän tärkeään asiaan. Hänellä voi olla omat reseptinsä, miten tämä työntekijäin vastuu yhteisestä taloudestamme olisi saatava asioiden kulkuun vaikuttavaksi. Niitä ei tietenkään tulla hyväksymään. Mutta pelkkä kannattavuuskysymyksen esilleottaminen hänen toimestaan on jo oireellinen.

  Tänä vuonna on tähän mennessä menetetty lakoissa enemmän työpäiviä kuin koko viime vuonna. Ja työttömyys on ollut vaikeampaa kuin viime vuonna. Nämä yksityiskohdat jo osoittavat, että systeemimme ei pelaa järkevällä tavalla. Tätä tietä emme voi jatkaa, jos aiomme turvata hyvinvointimme.

  Valtiollisessa elämässä koko kansan asettaminen vastuuseen toi mukanaan lisääntyneen vastuuntunnon.

  Talouselämässämme on kehitys kulkenut siihen, että kaikki osapuolet ovat vastuussa siitä. Vastuun mukana tarvitaan lisääntynyttä vastuuntuntoa.