Suomi ja turvallisuuskonferenssi

Suomen ulkomaanedustustojen päälliköille pitämässään puheessa ulkoministeri Karjalainen on sanonut Suomen aloitteen Euroopan turvallisuuskonferenssin järjestämiseksi Helsingissä merkitsevän uutta aluevaltausta ulkomaanpolitiikallemme. Toteamus on paikallaan, sillä Suomi on ryhtynyt toimenpiteeseen, joka selvästi poikkeaa sodanjälkeisen ulkopolitiikkamme varovaisesta linjasta. Muistelmissaan J.K. Paasikivi esittää Yrjö Koskisen määritelmään yhtyen, että Suomen tulee noudattaa "näkymättömänä pysymisen politiikkaa". Siitä oli mm. osoituksena hänen kaihtava asenteensa Suomen YK-jäsenyyttä kohtaan. Nyt me olemme ehtineet niin pitkälle, että olemme YK:n turvallisuusneuvoston jäsenmaa. Jos tarkastelemme sen muistion sisältöä, jossa esitimme turvallisuuskonferenssin järjestämistä, voidaan väittää, että olemme suorastaan luopuneet ystävyys- ja avunantosopimuksessa meille vakuutetusta oikeudesta pysyä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella.

    Missä tämä on tapahtunut?

    Tiedetään hyvin, että Euroopan turvallisuuskonferenssista on keskusteltu jo usean vuoden ajan, mutta yhtenä sen toimeenpanemisen pahimpana esteenä on ollut kysymys osanottajista. Neuvostoliitto ja itäryhmän maat ovat olleet sitä mieltä, että tällainen konferenssi kuuluu ainoastaan eurooppalaisille valtioille, kun taas länsimaiden käsitys on ollut, että ilman Yhdysvaltoja ei mitään Euroopan valtiollista järjestystä koskevaa kokousta voida toimeenpanna. Kyseessä on mitä selvin ja merkittävin ristiriita suurvaltaryhmien välillä. Samanlainen ristiriita liittyy Itä-Saksan osanottoon, Neuvostoliiton pitäessä sitä välttämättömänä, lännen taas sitä vastustaessa.

    Kun Suomi sitten turvallisuuskonferenssia koskevassa muistiossaan esitti käsityksenään, että niinhyvin Yhdysvallat ja Kanada kuin myös Länsi- ja Itä-Saksa on kutsuttava kokoukseen, merkitsi se todella kannanottoa suureen poliittiseen kysymykseen, jonka suhteen suurvaltojen kesken vallitsi perustavaa laatua oleva erimielisyys. On siis toimittu vastoin yya-sopimusta. Ulkopolitiikkamme arvostelijoille oli täten tarjoutunut tilaisuus asiallisesti oikeutetun huomautuksen esittämiseen. Sellaista ei kuitenkaan ole kuulunut, joten vastuu ylitsekäymisestä on kansakunnan yhteinen.

    Suomen ehdotus on saanut varsin suopean vastaanoton, paremman kuin varmaankaan oli saatettu odottaa. Vielä vie tietenkin paljon aikaa, ennen kuin ollaan selvillä siitä, tuleeko konferenssista mitään ja järjestetäänkö se juuri Helsingissä, mutta tämänhetkisten näkymien mukaan Suomen ehdotuksen hyväksymiselle ovat mahdollisuudet todella olemassa. Jos taas hanke kaatuu, on joskus vuosien perästä edessä uusi yritys. Siitä seikasta, mihin Suomen aloite kompastuu - jos niin käy - voidaan kyllä päätellä, minkälaiselle pohjalle myöhemmät toimet on rakennettava.

    Ei ole tietenkään syytä salailla sitä, että Suomen aloite liittyy Varsovan liiton jäsenmaiden aikoinaan esittämään ajatukseen eurooppalaisen turvallisuuskonferenssin välttämättömyydestä. Mutta kun tarkastetaan Varsovan liiton konferenssille suosittelemia puitteita ja edellytyksiä, on todettava, että Suomen ehdotus on asiallisesti ottaen erillinen ja täysin itsenäinen sekä sisällöllisesti keskeisiltä osiltaan Varsovan liiton esityksestä poikkeava. Näin asian ovat käsittäneet ne puolueettomat maat ja Naton jäsenet, jotka ovat antaneet myönteisen vastauksensa Suomen aloitteeseen.

    Kuitenkin on ollut merkillepantavaa, että monet Neuvostoliiton ja itäryhmän maiden lehdet turvallisuuskonferenssia koskevan ehdotuksen saamasta myönteisestä vastaanotosta kirjoittaessaan puhuvat vain Varsovan liiton tekemästä aloitteesta tai kertovat, että Suomi on ensimmäisenä vastannut Varsovan liiton jäsenmaiden kutsuun sekä tarjonnut pääkaupunkinsa alustavien neuvottelujen sekä itse konferenssin pitopaikaksi.

    Suomen ei suinkaan ole syytä ryhtyä riitelemään isyydestä, asiahan tässä on tärkeintä. Mutta tosiasia on, että ne monet myönteiset vastaukset, jotka turvallisuuskonferenssin järjestämisestä on saatu, liittyvät oleellisesti juuri Suomen tekemään ehdotukseen. On muistettava, että Nato-maiden taholta on moneen kertaan aikaisemmin torjuttu osanotto eurooppalaiseen konferenssiin, johon Yhdysvalloilta olisi ollut pääsy kielletty. Suomen ehdotukseen sisältyvät edellytykset: 1) USA:n ja Kanadan mukaantulo; 2) ei mitään ennakkoehtoja, ja 3) huolellinen valmistelu ovat olleet se positiivinen aines, jonka perusteella myönteinen suhtautuminen lännessä on syntynyt. Nimenomaan edellä ensimmäiseksi mainittu edellytys on ollut se sesam, jonka turvin ovi konferenssin pitämiselle on avautunut.

    Konferenssiajatuksen historia ja eri maiden kannanotot osoittavat, että Neuvostoliitto ja itäryhmän maat ovat olleet erityisen kiinnostuneita eurooppalaisen kokouksen järjestämisestä. Sen valossa tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi esim. osa neuvostoliittolaista lehdistöä sivuuttaa vaitiollen tai epätarkasti esittää Suomen aloitteen. Jos todella saadaan aikaan se käsitys, että konferenssin on synnyttävä Varsovan liiton maiden tekemän aloitteen pohjalla, niin koko ajatus tulee kohtaamaan odottamattoman suuria vaikeuksia. On pidettävä mielessä, että lännessä on paljon voimia, jotka vastustavat tällaista kokousta, koska sillä ei niiden käsityksen mukaan ole tosiasiallisia edellytyksiä ratkaista Euroopan sodanjälkeisiä ongelmia. Ja kun näin on - sanotaan - konferenssista muodostuu itäryhmän maiden propagandatilaisuus. Nämä vastustavat voimat saavat tietenkin maata jalkojensa alle, jos tärkeänä mielipiteiden muodostamisaikana esimerkiksi esitetään täsmällinen ohjelma siitä, mihin lopputuloksiin konferenssin on päädyttävä. Elokuun lopussa kirjoitti eräs tunnettu neuvostoliittolainen journalisti mm. seuraavaa:

    "Itse asiassa Varsovan-liiton maat pitävät tärkeinä edellytyksinä tehokkaan turvallisuusjärjestelmän aikaansaamiselle olemassaolevien rajojen muuttumattomuutta, Saksan Demokraattisen Tasavallan ja Länsi-Saksan vastavuoroista tunnustamista, liittotasavallan luopumista vaatimuksesta "koko Saksan kansan" yksinedustuksesta, Länsi-Saksan kieltäytymistä ydinaseiden hallinnasta sekä Länsi-Berliinin erikoisaseman tunnustamista."

    Tämä ei ole Suomen hallituksen kanta, sillä ehdotuksessamme on nimenomaan korostettu sitä, että konferenssin tulee kokoontua ilman ennakkoehtoja.

    Toivomukset ovat asia sinänsä, mutta tapa, millä ne esitetään, voi vaikuttaa siihen, saadaanko kokousta lainkaan aikaan.