Piispa Henrik ja Lalli.

Kuten valistunut lukija heti otsikostamme voi päätellä, pakinoimme tällä kertaa mitä ajankohtaisimmasta asiasta. Eikä liioin tuota erityistä vaivaa havaita, että se on sotilaspoliittista laatua. Sanoohan jo otsikkoomme liittyvä maineikas modernistinen runokin seuraavaa:

Vastasi Hämehen Heinrikki:

Jos kumu kuuluu takana,

Älä aja tätä hevosta,

Älä karkot` konkarita,

Kätke suas kiven varjoon,

Kuultele kivein takana,

Kuin mua tavotetahan,

Taikka myös tapettanehen.

(Piispa Henrikin surmavirsi)

No niin, toden sanoaksemme tämä runoelma ilmestyi syksyn kirjamarkkinoille jo noin 900 vuotta sitten. Siitä huolimatta toistamme, valistuneiden lukijain myötä, äskeisen teesin: tämänkertainen aiheemme on tuimasti ajankohtainen. Uuden poliittisen asemamme, allekirjoittamiemme valtiosopimusten perustus ja pohja on näet tämä: meillä on  s o t i l a a l l i n e n  l ä n s i r a j a. Kuten vanhan kaskun mukaan savolaisessa kirkonkylässä muinoin `suhtauduttiin` alkoholiin, siten koko valtakunnassa on tätä nykyä `suhtauduttava` länsirajaan, olipa se sitten toiveidemme ja ajatustottumustemme mukaista eli ei. [Tähdennettäköön myös, että sanontatapa "koko valtakunnassa" tarkoittaa teoriassa jokaista ja käytännössä ainakin joka toista valtakunnan asukasta. Maailmassa on ollut ja on lukuisia valtakuntia, joissa Adolfit ja Armakset, Musset ja Nasse(ri)t ovat vapauttaneet asukkaat ajattelemasta yleisiä asioita. Suomen valtakunnassa asukkaat ovat pidättäneet itselleen oikeuden vaikuttaa yleisiin asioihin, ja tämän oikeuden mukana myös vastuun.] Suomalaisen jokamiehen on vaikka vastahankaisestikin, raskaista kokemuksistaan huolimatta, otettava kanta Suomen länsirajaan, Suomen maanpuolustukseen.

Uusi Kuvalehti kiinnitti näihin asioihin huomiota viime heinäkuussa. Koska koko kysymyksenasettelu on kuitenkin niin mullistavan uusi, on heittänyt täyden häränpyllyn, ei kuvalehden parin aukeaman puitteissa ole mahdollista syvempään mielipiteenmuodostukseen, tarkempaan tietojen jakamiseen; siihen tarvitaan kymmeniä ja satoja sivuja. Tämän on jo tässä vaiheessa velvoittavana oivaltanut varsinkin talvisodan taistelijain vanha tuttu kirjantekijä everstiluutnantti Wolf H. Halsti. Hän on vastikään julkaissut teoksen *Suomen puolustuskysymys*. Teoksen alaotsikko on samalla sen sisällön selitys: "Helppotajuinen esitys Suomen sotilaallisesta asemasta, sen puolustusvoimille lankeavista tehtävistä ja niiden ratkaisumahdollisuuksista johtopäätöksinä toisen maailmansodan luomasta tilanteesta ja valtakunnan solmimista valtiosopimuksista."

Halsti on pätevimpiä sotilas- ja sotilaspoliittisia kirjailijoitamme: tietorikas, arvostelukykyinen, teräväkynäinen, ajattelutavaltaan kylmän kansainvälinen - vaikka ei hyppääkään pystyyn Kansainvälistä soitettaessa. Sillä kansainvälisten älynystyröiden ohella hänellä on lämmin ja terve suomalainen sydän. Niinpä hänen teoksensa tarkoitus on vain tämä: havahduttaa muudan omalaatuinen yhteisö nimeltä Suomen kansa realistiseen ja samalla aktiivisuutta lietsovaan tietoisuuteen omasta asemastaan - omaksi hyödykseen. Tunnetussa ministerilukemistossa *Massojen kapina* Ortega y Gasset lukee väkevät madonluvut vanhassa Euroopassa vallitsevan alistuneen, pessimistisen mielentilan ylitse. Eurooppa, ilmoittaa senor Ortega, voi vielä vuosikymmeniä vaikuttaa maailman soihtuna, kun se vain ottaa omissa asioissaan aloitteen käsiinsä. Halstin resepti Suomelle on kutakuinkan sama. Jos uusi maailmansota syttyisi ja palo onnettomuudeksi leviäisi myös Pohjolaan. Suomi voisi säilyä monelta menetykseltä ottamalla asiansa, so. puolustuksensa, päättävästi omiin käsiinsä. Tätä edellyttää jo kansan sisäisen ryhdin säilyttämisen psykologia. Ja tätä edellyttävät Pariisin rauhansopimus ja Neuvostoliiton kanssa 1948 solmittu sopimus rauhasta, ystävyydestä ja keskinäisestä avunannosta.

Halsti toteaa, asianmukaisesti kursivoiden, että *sota ei suvaitse tyhjiötä*. Päättäväisin ja nopein täyttää armotta tyhjiön. Jos Suomi syystä tai toisesta joutuisi, kuten sanottu, uuden maailmansodan vastapuolien operatiivisen kiinnostuksen piiriin, meidän hurskas toivomuksemme saada elää rauhassa, saada nauttia hyvän omantunnon oikeuttamaa puolueettomuutta herättäisi idän ja lännen strategeissa vain säälivää hymyä. Suurten vastustajain strategit päättävät silmää väräyttämättä, miten meidän aluettamme on operatiivisissa suunnitelmissa käytettävä. No, meille ei siis jää muuta mahdollisuutta kuin sovittautua aktiivisesti meitä koskeviin operatiivisiin suunnitelmiin, valmistautua aktiivisesti täyttämään paikkamme Neuvostoliiton, sopimuskumppanimme, strategisessa tehtävänjaossa. Sopimuskumppanimme ei liioin ole kiinnostunut siitä, joudummeko vuodattamaan paljon vain vähän verta; sille merkitsee jotain vain se että strateginen tehtävä täytetään. Veriuhreistamme - puutteellisen varustautumisen seuraus - me olemme vain itse kiinnostuneita. Vai kuinka? Vastausta ei tarvitse etsiä, se astuu eteemme jokaisesta kalmistosta.

"Saattaa olla" - jatkaa Halsti - "että Neuvostoliitto syystä tai toisesta pitää parempana itse hoitaa omin voimin Suomen puolustamisen, ehkäpä joku voi pitää sellaista ratkaisua jopa toivottavana ja tuudittautua siihen uskoon, että niin tulisi käymään jos suursota syttyy. Mutta kukaan ei voi varmasti tietää sitä, ei edes Neuvostoliitto itse. Sota on yllätyksiä täynnä ja suunnitelmat muuttuvat sitä mukaa kun niitä sattuu. Joukkojen tarve voi muodostua sellaiseksi, että muutaman sadantuhannenkin miehen armeija voi merkitä suuria. Sitä paitsi mikään ei viittaa siihen, että Neuvostoliitto ajattelisi sillä tavalla. Ystävyys- ja avunantosopimuksen tulkitseminen siten olisi siis epärealistista. Muistettakoon, että edellisen sodan aikana saksalaisten joukkojen karkottaminen uskottiin suomalaisille joukoille."

Neuvostoliitossa pitävät ohjaksia älykkäät, todellisuudentajuiset miehet. Jos Suomen oikeus itse valita menettelytapansa helpottaisi heidän ponnistuksiaan muissa suunnissa, he tuskin epäröisivät antaa Suomelle toimintavapauden. Tämä vapaus olisi myös takeena siitä, että Neuvostoliitolla olisi pohjoisessa lojaali ja taistelukykyinen liittolainen, ei maanalaiseen vastarintaan valmis purnaaja.

Lojaali ja *taistelukykyinen*? Nimenomaan jälkimmäisen sanan kohdalle on piirrettävä se Suuri Kysymysmerkki. Poliittiset välttämättömyyssyyt edellyttävät, että meidän on kaikessa asennoitumisessamme otettava huomioon Neuvostoliiton strategiset tarpeet. Ja poliittiset välttämättömyyssyyt edellyttävät myös, että meidän on pystyttävä kohdallamme suoriutumaan näistä tarpeista. Mitä taistelukykyisempi armeija meillä on, sitä laajemmalla kaistalla voimme itsenäisesti toimia - rauhankonferensseja myöten. Mutta onko ensimmäinen vaihtoehto olemassa?

Entä mitä joukkoja ja sotaliikkeitä Suomen länsirajan puolustaminen meiltä vaatii? Sen selittämiseen ei tässä ole tilaa. Mutta tuntuu kuin ystävämme Halsti olisi ajatellut valmiiksi kerrassa täydellisen operatiivisen suunnitelman. Suomen pääesikunnan ei siis ole tarvis muuta kuin lyödä teos mappiin. Ja saman voivat tehdä myös USA:n, Britannian, Ranskan pääesikunnat toisaalta ja Neuvostoliiton pääesikunta toisaalta. Niiden kiinnostus Halstin kirjaan on tosin varmasti tyyten erilainen.

Sanotaan että historia toistaa itseään. Viisas, syvämielinen sanonta. Niinpä Suomellakin on jälleen sama sotilaallinen raja kuin Lallin päivinä; tämä ehkä helpottaa sopeutumistamme. Mutta vaikka historia ehkä kulkeekin kehää, ihmiset kapuavat kai sentään portaita, hitaasti mutta varmasti. Lallin primitiivisen vihankaunan tilalle on astunut tietoinen, realistinen, hieman katkerakin itsenäisyystahto.